Koska veljesten salkusta paljastuu vain lainatavaraa, tein pienen tutkimusretken.
Varhaisin tuttavuus kattauksessa on Flip, flop & fly. Opin sen alun perin vuonna 1980 Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockersin räväkkänä rock and rollina, joka Geraint Watkinsin pianon avittamana on eräs yhtyeen kovimmista vedoista.
Samoihin aikoihin painoin Rec+Play, kun radiosta kajahti Blues Brothersin versio. Tuolloin vielä oudoksuin huuliharppua ja torvia sisältävää hyppyhumppaa. En enää.
Originaali on Big Joe Turnerin single vuosimallia -55 ja tallaa jump bluesin polkuja. Kappale on läheistä sukua herran edellisvuotiselle, vieläkin tunnetummalle rallille Shake, rattle & roll. Sekä Elvis että Bill Haley tulivat levyttäneeksi molemmat. Flip, flop & fly löytyy myös Downchild Blues Bandin LP:ltä Straight Up (1973).
Muilta osin Briefcase Full Of Blues (1978) koostuu vain musiikista, johon sain ensikosketuksen nimenomaan tämän, alkujaan kaverin vinyyliltä kasetille kopioimani albumin myötä. Biisilinkit alla johtavat Blues Brothersin versioihin.
Ensimmäinen alkuperäislevytys omaan hyllyyni tuli ostaessani ehkä vuosituhannen vaihteen hujakoilla bonuksellisen CD-painoksen kokoelmasta The Best Of Sam & Dave (1969). Soul man on salkussa ja parivaljakon musiikkia kuullaan myös Blues Brothers -elokuvan autoilukohtauksissa.
Kun Sam & Dave soul-klassikkonsa vuonna 1967 nauhoitti, pelasivat taustalla Stax Recordsin osittain limittäiset vakioryhmät Booker T. & The MG's ja Mar-Keys. Kitarassa oli Steve Cropper, bassossa Donald "Duck" Dunn, jotka molemmat soittavat myös Briefcase Full Of Bluesilla.
Staxin aarrearkun sisältöä on myös I can't turn you loose, jonka Otis Redding kirjoitti ja pisti singlensä Just one more day (1965) B-puolelle. Apulaissheriffille Otisin laulettu tulkinta päätyi huiman boksin The Complete Stax-Volt Singles 1959-1968 myötä.
Blues Brothers käytti sävelmää keikkojensa avauksena ja ainakin tämän levyn todistuksen mukaan myös lopetuksena. Se hoitaa hommansa lyhyenä, rivakkatahtisena instrumentaalina, jonka päälle veli Elwood toivottaa yleisön tervetulleeksi.
Kyseessä on siis konserttitaltiointi. Orkesteri lämmitti katsomon koomikko Steve Martinia varten syyskuussa -78. Paikkana Universal Amphitheatre Los Angelesissa.
Jo mainittu Downchild Blues Bandin älppäri tuntuu innoittaneen veljiä aika lailla. (I got everything I need) Almost ja Shotgun blues ovat tarkempaa tutustumista vaativan kanadalaisryhmän pomon Donnie Walshin käsialaa.
BB:n näkemykset kunnioittavat DBB:n vastaavia, ensin mainitun ollessa jälleen joutuisa jump. Jälkimmäinen käy hitaana bluesina, jonka kliimaksina Matt "Guitar" Murphy lataa maukkaan soolon. Veli Jake panee mikrofonin ääressä parastaan. Duck on tainnut elämänsä aikana bassotella samaa kuviota melko monen biisin taustalla.
Vanhimman alkuperäisesityksen tittelin ansaitsee I don't know. Willie Mabonin rhythm and bluesin ensijulkaisu ajoittuu vuoteen 1952. Se tuli ensin ulos Parrot-merkillä ja heti perään Chessillä, kun pienempi puulaaki sulautui ikoniseen yhtiöön.
Blues Brothers paukuttelee kerkeämmän sovituksen, jota elävöittää Jaken showmainen jutteluosio. Solistin loppukaneettiin on helppo yhtyä:
I suggest you buy as many blues albums as you can.
Toteaa hän.
Rhythm and bluesiksi lokeroisin myös Floyd Dixonin Hey bartenderin (1955) ja harpisti-vokalisti Junior Wellsin jo ennen funkin keksimistä funkahtaneen Messin' with a kidin (1960). Molempien osalta taivun Blues Brothersin kannalle, jos minun täytyisi valita itseäni enemmän miellyttävät tulkinnat. 70-luvun lopulla isolla, taitavalla orkesterilla toteutetut versiot potkivat lujemmin.
Pitkän rupeaman jo tehnyt Delbert McClinton vaikutti ennen soolouralle rupeamistaan erinäisissä yhtyeissä 60-luvulla ja duossa Delbert & Glen 70-luvun alussa. Kaksikon itsensä mukaan nimetyltä, vuoden 1972 debyytiltä napattiin repertuaariin "B" movie box car blues. Elwoodin huuliharppu raikaa.
Kuvitteellisen veljesparin pitemmän osapuolen kontolla oli harpun soiton lisäksi taustalaulu ja yleinen hengailu lavalla. Salkulla hän saa ainoan solistivuoronsa raidalla Rubber biscuit. The Chipsin vuoden 1956 doowop-hassuttelu ei BB-käsittelyssä juuri muuttunut, lukuunottamatta tuhtia bändisovitusta. Naurut ja poupoupout menevät pitkälti sama rataa kuin originaalissa.
Juurien jäljitysharjoituksen seurauksena toinen tutustumaan houkuttava artisti DBB:n ohella on King Floyd. Neworleansilainen soul-mies vaikutti lähinnä 60-luvun puolivälistä 70-luvun lopulle, mutta levytti viimeisensä vuonna 2000. Groove me ilmestyi ensin sinkkuna 1970 ja sitten LP:llä King Floyd (1971) ja on erittäin letkeää funk soulia.
Blues Brothers teki kappaleesta vähintään 70-prosenttisesti reggaeta. Aameneksi Jake heittää kieli poskessa:
We changed it a little bit.
Kaupalliseksi roskaksi voisi joku moittia tätä Amerikan listaykköseksi asti noussutta lätkää, mutta minäpä sanon, että Briefcase Full Of Blues on aivan mahtava levy!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
