28 huhtikuuta 2021

LEVYT - AC/DC: Back In Black

Back In Black (1980) on ikäiselleni niitä rockin peruspilareita, joista ei auta pitkästi jaaritella. Aiemmassa Powerage-jutussa nostin sen täydelliseksi 70-luvun lopun AC/DC-tuotannon rinnalle. On siinä rajoilla, liioittelinko hiukan. En kuitenkaan missään tapauksessa kovin pahasti.


Givin the dog a bone on näköjään nykyään muodossa "givin" eikä "given" kuten vanhassa LP-painoksessani oli. Pikaisen penkomisen perusteella vaikuttaa siltä, että kirjoitusasua on muutettu siinä kohtaa, kun AC/DC siirtyi Sony Musicin leipiin. Mikähän tuossakin on taustalla?


Ei mulla muuta, Back In Black on aivan mahtava levy!

27 huhtikuuta 2021

YLEISTÄ - 20 kuukautta aivan mahtavia levyjä

Sen verran on taas aikaa vierähtänyt edellisestä kerrasta, että päivitetäänpä sisällysluettelo tittelin saaneisiin ajan tasalle. Massaa on kertynyt tarpeeksi, jotta uskalsin vilkaista miten ne sijoittuvat eri vuosikymmenille. Hurjailin siis taulukkolaskennan kanssa. Sori siitä.

Näin ne ovat jakautuneet:


Ja tässä ne ovat (linkin kautta juttua lukemaan):

1967

Albert King: Born Under A Bad Sign
Jimi Hendrix Experience: Are You Experienced
Johnny Cash & June Carter: Carryin' On With Johnny Cash & June Carter (#KL)

1969

Beatles: Abbey Road
Creedence Clearwater Revival: Bayou Country
Led Zeppelin: II
Neil Young With Crazy Horse: Everybody Knows This Is Nowhere

1970

Creedence Clearwater Revival: Cosmo's Factory

1972

Kalevala: People No Names (#WSP)

1973

James Brown: The Payback

1974

Hurriganes: Roadrunner
Meters: Rejuvenation
Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku

1975

Dr. Feelgood: Malpractice
Jukka Tolonen: Hysterica

1976

Hurriganes: Hot Wheels

1977

Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockers: Our Own Way Of Rockin'
Kaamos: Deeds And Talks (#WSP)

1978

AC/DC: Powerage
Blues Brothers: Briefcase Full Of Blues
Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Kari Kolmas

1979

Molly Hatchet: Flirtin' With Disaster
Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kohdusta Hautaan
ZZ Top: Degüello

1980

Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III)
Prince: Dirty Mind
Scapa Flow: Uuteen Aikaan (#WSP)
Stevie Wonder: Hotter Than July

1981

Blackfoot: Marauder
Eppu Normaali: Cocktail Bar
Hassisen Kone: Rumat Sävelet
Juice Leskinen Slam: Ajan Henki
Tuomari Nurmio: Lasten Mehuhetki

1982

Eppu Normaali: Tie Vie
Grandmaster Flash & The Furious Five: The Message
Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa

1983

ZZ Top: Eliminator

1985

J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Doris
John Cougar Mellencamp: Scarecrow
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani Palaa Rikospaikalle
Sielun Veljet: L'amourha

1987

J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara
Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen
Kolmas Nainen: Paha Minut Iski
Topi Sorsakoski & Agents: Besame Mucho

1988

Eric B. & Rakim: Follow The Leader

1989


1990

J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa
Kari Peitsamon Skootteri: Groovers' Paradise
Neil Young & Crazy Horse: Ragged Glory
Ne Luumäet: Laki Ja Järjestys

1993

Don Huonot: Kameleontti
Kingston Wall: II
Leevi And The Leavings: Turkmenialainen Tyttöystävä

1994

Jimmy Nail: Crocodile Shoes
Kingston Wall: III - Tri-Logy
Kolmas Nainen: Onnen Oikotiellä

1995

Absoluuttinen Nollapiste: Muovi Antaa Periksi

1996

Melrose: Trio

1997

Erykah Badu: Baduizm
Pedro's Heavy Gentlemen: Reggae

1998

Jimmie Vaughan: Out There
Jonna Tervomaa: Jonna Tervomaa
Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaupunkitarinoita

1999

Kauko Röyhkä: Rock'n'Roll Klisee

2000

Mari Rantasila: Vain Rakkaus

2006

Neil Young: Living With War

2008

Erja Lyytinen: Grip Of The Blues

2010

Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123 (#KL)

2012

Kaipa: Vittjar
Kari Peitsamo Road Hogs: Rautahepo

24 huhtikuuta 2021

LEVYT - Blues Brothers: Briefcase Full Of Blues

Koska veljesten salkusta paljastuu vain lainatavaraa, tein pienen tutkimusretken.


Varhaisin tuttavuus kattauksessa on Flip, flop & fly. Opin sen alun perin vuonna 1980 Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockersin räväkkänä rockabillynä, joka Geraint Watkinsin pianon avittamana on eräs yhtyeen kovimmista vedoista.

Samoihin aikoihin painoin Rec+Play, kun radiosta kajahti Blues Brothersin versio. Tuolloin vielä oudoksuin huuliharppua ja torvia sisältävää hyppyhumppaa. En enää.

Originaali on Big Joe Turnerin single vuosimallia -55 ja tallaa jump bluesin polkuja. Kappale on läheistä sukua herran edellisvuotiselle, vieläkin tunnetummalle rallille Shake, rattle & roll. Sekä Elvis että Bill Haley tulivat levyttäneeksi molemmat. Flip, flop & fly löytyy myös Downchild Blues Bandin LP:ltä Straight Up (1973).

Muilta osin Briefcase Full Of Blues (1978) koostuu vain musiikista, johon sain ensikosketuksen nimenomaan tämän, alkujaan kaverin vinyyliltä kasetille kopioimani albumin myötä. Biisilinkit alla johtavat Blues Brothersin versioihin.

Ensimmäinen alkuperäislevytys omaan hyllyyni tuli ostaessani ehkä vuosituhannen vaihteen hujakoilla bonuksellisen CD-painoksen kokoelmasta The Best Of Sam & Dave (1969). Soul man on salkussa ja parivaljakon musiikkia kuullaan myös Blues Brothers -elokuvan autoilukohtauksissa.

Kun Sam & Dave soul-klassikkonsa vuonna 1967 nauhoitti, pelasivat taustalla Stax Recordsin osittain limittäiset vakioryhmät Booker T. & The MG's ja Mar-Keys. Kitarassa oli Steve Cropper, bassossa Donald "Duck" Dunn, jotka molemmat soittavat myös Briefcase Full Of Bluesilla.

Staxin aarrearkun sisältöä on myös I can't turn you loose, jonka Otis Redding kirjoitti ja pisti singlensä Just one more day (1965) B-puolelle. Apulaissheriffille Otisin laulettu tulkinta päätyi huiman boksin The Complete Stax-Volt Singles 1959-1968 myötä.

Blues Brothers käytti sävelmää keikkojensa avauksena ja ainakin tämän levyn todistuksen mukaan myös lopetuksena. Se hoitaa hommansa lyhyenä, rivakkatahtisena instrumentaalina, jonka päälle veli Elwood toivottaa yleisön tervetulleeksi.

Kyseessä on siis konserttitaltiointi. Orkesteri lämmitti katsomon koomikko Steve Martinia varten syyskuussa -78. Paikkana Universal Amphitheatre Los Angelesissa.

Jo mainittu Downchild Blues Bandin älppäri tuntuu innoittaneen veljiä aika lailla. (I got everything I need) Almost ja Shotgun blues ovat tarkempaa tutustumista vaativan kanadalaisryhmän pomon Donnie Walshin käsialaa.

BB:n näkemykset kunnioittavat DBB:n vastaavia, ensin mainitun ollessa jälleen joutuisa jump. Jälkimmäinen käy hitaana bluesina, jonka kliimaksina Matt "Guitar" Murphy lataa maukkaan soolon. Veli Jake panee mikrofonin ääressä parastaan. Duck on tainnut elämänsä aikana bassotella samaa kuviota melko monen biisin taustalla.


Vanhimman alkuperäisesityksen tittelin ansaitsee I don't know. Willie Mabonin rhythm and bluesin ensijulkaisu ajoittuu vuoteen 1952. Se tuli ensin ulos Parrot-merkillä ja heti perään Chessillä, kun pienempi puulaaki sulautui ikoniseen yhtiöön.

Blues Brothers paukuttelee kerkeämmän sovituksen, jota elävöittää Jaken showmainen jutteluosio. Solistin loppukaneettiin on helppo yhtyä:

I suggest you buy as many blues albums as you can.

Toteaa hän.

Rhythm and bluesiksi lokeroisin myös Floyd Dixonin Hey bartenderin (1955) ja harpisti-vokalisti Junior Wellsin jo ennen funkin keksimistä funkahtaneen Messin' with a kidin (1960). Molempien osalta taivun Blues Brothersin kannalle, jos minun täytyisi valita itseäni enemmän miellyttävät tulkinnat. 70-luvun lopulla isolla, taitavalla orkesterilla toteutetut versiot potkivat lujemmin.

Pitkän rupeaman jo tehnyt Delbert McClinton vaikutti ennen soolouralle rupeamistaan erinäisissä yhtyeissä 60-luvulla ja duossa Delbert & Glen 70-luvun alussa. Kaksikon itsensä mukaan nimetyltä, vuoden 1972 debyytiltä napattiin repertuaariin "B" movie box car blues. Elwoodin huuliharppu raikaa.

Kuvitteellisen veljesparin pitemmän osapuolen kontolla oli harpun soiton lisäksi taustalaulu ja yleinen hengailu lavalla. Salkulla hän saa ainoan solistivuoronsa raidalla Rubber biscuit. The Chipsin vuoden 1956 doowop-hassuttelu ei BB-käsittelyssä juuri muuttunut, lukuunottamatta tuhtia bändisovitusta. Naurut ja poupoupout menevät pitkälti sama rataa kuin originaalissa.

Juurien jäljitysharjoituksen seurauksena toinen tutustumaan houkuttava artisti DBB:n ohella on King Floyd. Neworleansilainen soul-mies vaikutti lähinnä 60-luvun puolivälistä 70-luvun lopulle, mutta levytti viimeisensä vuonna 2000. Groove me ilmestyi ensin sinkkuna 1970 ja sitten LP:llä King Floyd (1971) ja on erittäin letkeää funk soulia.

Blues Brothers teki kappaleesta vähintään 70-prosenttisesti reggaeta. Aameneksi Jake heittää kieli poskessa:

We changed it a little bit.

Kaupalliseksi roskaksi voisi joku moittia tätä Amerikan listaykköseksi asti noussutta lätkää, mutta minäpä sanon, että Briefcase Full Of Blues on aivan mahtava levy!

23 huhtikuuta 2021

LEVYT - Tuomari Nurmio: Lasten Mehuhetki


Tuomari Nurmion kolmas LP
Lasten Mehuhetki (1981) käy malliesimerkistä, kun haetaan suuren yleisön ja diggaripiirien eroja suhtautumisesta johonkin. Se on valtaosalle suomalaisista kaikkien tuntemaa nimikappaletta vaille täysin kyntämätön pelto, mutta saa tietyltä porukalta osakseen varauksetonta arvostusta.

En sinällään kaipaa väitteelleni todistetta. Vahvistus luulolleni nyt vain sattui hyppäämään silmille spotifyitse. Sen mukaan Lasten mehuhetki on kerännyt reippaasti yli 700000 kuuntelukertaa, kun koko muu setti on yhteensä saanut kasaan alle 200000.

Musiikki on siinä määrin kulmikasta ja progressiivista, ettei liki olematon kansansuosio ole suurikaan yllätys. Hiukan voi koettaa hämmästellä miksi se yksi biisi on pystynyt massojakin liikuttamaan. Onko sen suosio perustunut siitä tykkäämiseen vai onko se sittenkin tullut monelle tutuksi ärsyttävyydellään tai pahaenteisyydellään?

Tekstin pääkohdat ovat hätkähdyttävyydessään mieleenpainuvaa sorttia. Lapsikuoro antaa varmasti laululle valtavirtaa viihdyttävää lisäpontta. Myöskään televisiossa näytetty omalaatuinen video vappunenäisine Tuomareineen ei ole ollut haitaksi.

Klaus Järviseltä Levyraadissa vain nelosen saanut Lasten mehuhetki on eittämättä hieno ja klassikkoasemansa ansainnut. Lasten Mehuhetki vaan sattuu sisältämään sen ohella yhdeksän muuta huippusuoritusta.

Ei levy silti aivan Mopen osille jäänyt, käväisihän se Suomen listalla peräti nelosena.


Dumari-kirjan (Lindfors, Salo, Pesonen; 2010) luonnehdinta albumin toteuttaneesta kolmikosta on mielenkiintoinen: "trio, jonka kitaristi piti itseään noviisina sähkökitaran suhteen, basisti joka oli ensi kertaa basistina ja rumpali, joka oli oikea rumpali, mutta pantiin soittamaan väärin".

Rockin perinteisen takapotkuisen rytmiikan sijaan Juha Takanen ohjeistettiin iskemään ykkösellä ja kolmosella, ei kakkosella ja nelosella. Lisäksi sinne tänne sovitettiin äkkinäisiä, lyhyitä poikkeamia 4/4-tasajaosta. Takanen oli rummuttanut jo Köyhien Ystävien kanssa Nurmion ykköslevyllä Kohdusta Hautaan (1979).

Käännetyn kompin toisena kulmakivenä ei suinkaan toiminut basso, vaan kitara. Handen omintakeinen tyyli käsitellä instrumenttia on isossa roolissa luomassa outoja tunnelmia. Pohjat äänitettiin ilman bassoa, mitä voi pitää persoonallisena ratkaisuna.

Ahti Marja-aho hoiteli osuutensa jälkikäteen ja teki sen normaalista poikkeavasti. Nelikielinen soi melodisempana kuin yleensä on tapana. Pelimannin vastuulle lankesivat myös koskettimet siellä missä niitä tarvittiin.

Vaikka Nurmio sävelsi ja sanoitti, oli Marja-ahon kokonaispanos merkittävä, kun hän vielä osallistui sovitustyöhön maestron rinnalla.

Pentti Lahti soitti saksofonit. Saksalaisen koulun tyttökuoro lauloi taustoja. Jopa lasten saapuminen studioon nauhoitettiin ja tulos on kuultavissa A-puolen lopussa, kappaleen Kylmää ja kuumaa jälkeen.

Erikoisuutta lisäämään oli hankittu kaiken maailman lelusoittimia, joita käytettiin luomaan hälyääniä. Sinne tänne sijoiteltiin jos jonkinlaista pauketta, esimerkiksi paperipussin poksautuksia. Runsaimmin näitä ratkaisuja tarjoilevat Krokotiili ja käärme sekä Elämätön elämä.

Lapsikuninkaan käskyt soikoon näytteenä. Äkkiväärän ja rikkaan musiikillisen annin päällä on muikeaa lyriikkaa.

yleisen vaihdon välineiksi
hän määräsi avaruusrahat
hedelmäveneet ja vadelmajalat
ja ananasapinat
rahaa jaettiin perheille päivittäin
kaikista kioskeista
ja jonossa piti odottaa
kiltisti käsikkäin

Kannattaa vielä kiinnittää huomiota Nurmion totunnaisesta eroavaan tapaan rytmittää ääntään soiton sekaan.

Kun nyt tulin tehokuunnelleeksi albumia, huomasin yhtäläisyyksiä joihinkin Sielun Veljien omiin tuotoksiin. Hehän myös esittivät jossain vaiheessa Tuomari-matskua keikoillaan ja julkaisivatkin CD:llisen studioversioita.


Joskus näkee musiikkia tai miksei mitä tahansa tekemisen kohdetta tai tuotetta kutsuttavan vinksahtaneeksi. Sana kuvaa jutun aihetta hyvin, mutta vain osittain. Tällä kertaa parempi termi on vinksautettu, koska vinksahtaneisuus on ollut tavoitteena alusta lähtien.

Eihän tämä mikään helposti aukeava taideteos ole ollut, mutta tässä vaiheessa koulutusta voi helposti kirjoittaa, että Lasten Mehuhetki on aivan mahtava levy!

22 huhtikuuta 2021

KIRJAT - Miettinen: Suomipunk 1977-1981

Kun kustantaja ehdotti Suomipunkin puhutun historian laatimista, kieltäydyin epäröimättä. En ole nostalginen ihminen ja ihan liikaa työtä: kahden ihmisen kahden vuoden urakka.

Noilla sanoilla Kimmo Miettinen avaa jälkikirjoituksen teoksessaan Suomipunk 1977-1981 (Like, 2021). Voi päätellä, että asian hieman hauduttua vaihtui torjunta tarmoon ja yksi kirjan aihepiirin parhaiten tuntevista toimijoista kääri hihansa. Apulaissheriffi kiittää.

Käsiteltävästä ajanjaksosta on kulunut 40 vuotta ja risat. Tämä välittyy vähintään kahdella lailla.

Ensinnäkin iso joukko muusikoita ja muita alan toimijoita on jo mennyt rajan taa. Olisin kovin mielelläni nähnyt kattavan henkilögallerian jatkona esimerkiksi Jyri Honkavaaran ja Mikko Saarelan muisteluita. Se ei vain ollut enää mahdollista. Historiikki on nimeltä mainiten omistettu 18 edesmenneelle.

Toiseksi, sivuilla on tapauksia, kun kaksi henkilöä tuo samasta jutusta esille toisistaan poikkeavat versionsa. Tai joku kertoo jostain, jota toinen ei muista koskaan sattuneenkaan, jolloin lukijalle tulee tunne, jotta ensimmäinen muisti väärin tai ajoitus meni pieleen.

Tuo on toki täysin normaalia. Faktakirjallisuudenkin kohdalla on syytä pitää mielessä, etteivät kaikki faktat todellakaan ole aina totta. Suomipunk alleviivaa seikkaa johtuen valitusta rakenteesta. Se on kasattu samaan tyyliin kuin Pekka Laineen viime vuosikymmenen musiikkidokumenttisarjat televisiossa.

Aiheita käydään läpi luku kerrallaan. Oli sitten kyseessä henkilö, bändi, levy-yhtiö, lehti tai ilmiö, antaa sille aina panoksensa vaihteleva joukko aikalaisia. Useimmin puheenvuorot ovat lyhyehköjä, mutta poikkeuksiakin on. Miettinen avaa luvun tiivistelmällään ja on välillä myös haastateltavien joukossa. Ei olisi tarvittu kuin studioon tumma tausta ja kamera käymään, niin tästä olisi syntynyt samanlainen sarja kuin nuo Laineen puhuvia päitä vilisevät suurtyöt.

Toimittamansa Hilse-lehden työstämisestä Miettinen mainitsee mielenkiintoisen teknisen yksityiskohdan. Ajatus oli, ettei toimittaja toimita, vaan kasetille nauhoitetut haastattelut dokumentoitiin aviisiin sanatarkasti kopioiden. Ehkä sama metodi oli käytössä nytkin.


En itse koskaan mennyt punkkaritouhuihin mukaan, eikä genre ole tänä päivänäkään isolla joukolla edustettuna levykokoelmassani. Eppuja, Pelleä, Ratsiat ja Kollaat sekä ne tärkeimmät eri esittäjien kokoelmat omistan. Kuten monesti käy, sytytti lukeminen kipinän joillekin lisähankinnoille.

Seuraa irtopoimintoja sisällöstä, triviaa asiasta ja sen vierestä.

Kaukaa vierestä on nippelitieto, jonka mukaan Yarin isä Jouko Knuutinen soitti 50-luvulla jazzia samassa yhtyeessä kuin Susannan, Ollin ja Jannen isä Jukka Haavisto. Solistina toimi muuan 17-vuotias Ritva Piilikangas, sittemmin Oksasena tunnettu.

Aivan ydintietoutta on olla perillä sellaisista nerokkaista bändinimistä kuin Takakumin Venttiili ja Vinttikaivon Nivelet. Mainiota mainiota.

Hauska yksityiskohta on se, että nykyinen juurimusiikin vankkumaton ystävä, toimittaja, basisti ja laulaja Teppo Nättilä oli erittäin lähellä päätyä Karanteenin kitaristiksi. Lisäksi hän toimitti muutaman numeron Hurma-nimistä pienlehteä.

Kulmiani nostatti, kun opin joittenkin vanhempien muusikkojen suhtautuneen punkkareihin varsin yliolkaisesti. Jos nyt nimiä mainitaan, niin näihin kuuluivat mm. Albert Järvinen ja Pave Maijanen. Vaan niinhän se aina menee ja pitääkin mennä. Eivät kaikki tämänkään päivän vanhat pierut katsele uusien pierujen tekemisiä suuren ihastuksen vallassa. Sekin on normaalia.

Minä vanhana pieruna luin opuksen mielelläni huolimatta vähäisestä punk-taustastani. Minua ei häirinnyt lainkaan, kun pari kertaa huomasin jossain kohtaa saman pätkän, jonka olin jo jonkin aiemman teeman yhteydessä nähnyt.

Oikeastaan kuuluu melkein asiaan, ettei teosta oltu siloiteltu hiomapaperilla täysin rosottomaksi. Mahdollisia lisäpainoksia silmällä pitäen kuitenkin tarkistaisin vielä, että jokainen haastateltu löytyy äänessä olleiden listalta.

Suomipunk 1977-1981 on puolipakollinen osa vähänkään enemmän kotimaisen musiikin menneisyydestä kiinnostuneen kansalaisen kotikirjastoa.

14 huhtikuuta 2021

LEVYT - Creedence Clearwater Revival: Cosmo's Factory

CCR ei olemassaolonsa aikana pukannut ulos yhtään edes lähelle huonoa LP:tä. Kun niitä tiedetään tulleen seitsemän kappaletta neljän vuoden aikana, voitaneen saavutusta pitää varsin kohtuullisena.

Huimasta tasosta kertoo paljon se, että puoli vuosisataa bändin hajoamisen jälkeen taitaa sen vähiten kiintoisa lätty Apulaissheriffin papereissa olla niinkin jykevä teos kuin Willy And The Poor Boys (1969). Vastaavasti julistin jota kuinkin vuosi takaperin suosikikseni Bayou Countryn (1969).

En käy kantaani muuttamaan, mutta nostan vähintäänkin aivan sen kantapäille levyn numero viisi Cosmo's Factory (1970).


Hankin Creedence-tuotannon suurin piirtein välillä 1988-96, aika jälkijunassa siis. Radioäänitysten ja muitten syitten johdosta olin toki tiennyt ison nivaskan yksittäisiä kappaleita jo entuudestaan. Jutun aiheella tällaiset muodostavat yli puolet sisällöstä.

Ei sen niin väliä, vaikka Ooby dooby mahtoi olla ennalta tuttu Roy Orbisonin versiona ja I heard it through the grapevine Marvin Gayen. My baby left men tapauksessa olin tottunut Elviksen tulkintaan. Omituisena (?) yksityiskohtana voi pitää sitä, että CCR:n oma Up around the bend oli alkujaan minulle - kuten ehkä monelle muullekin ikäiselleni suomalaiselle - Hanoi Rocksia.

Tuohon päälle vielä riuska Travelin' band ja eräs hienoimmista Fogertyn kirjoittamista lauluista Who'll stop the rain ja CD kävi heti ostolämpimänä vanhasta kaverista. Tänä päivänä se tuntuu äärimmäisen vähän viehätystään vuosien varrella menettäneeltä.

Läpi CCR:n elinkaaren heidän musiikissaan sekoittuivat americanan eri muodot kulloinkin valitulla tavalla. Ensilevy saattoi olla selkeimmin blues rockia, viimeinen eniten country-vaikutteinen. Ääripäitten välissäkään ei mainittuja suuntauksia unohdettu. Lisäksi mukana oli rockabillyyn, souliin ja ties mihin vivahtavia biisejä. Puhutaan swamp rockista.

Cosmon tyylirikkaudesta voisi nousta esimerkiksi vaikka Bo Diddleyn Before you accuse me, joka vedetään rehevänä bluesina. Täysin toisenlaista menoa edustaa Lookin' out my back door, joka hölköttelee jonkin sortin kantrihumppana. Sielukas Long as I can see the light istahtaa ainakin toisella kankullaan gospel-jakkaralle.

En väitä tarkkaan tietäväni mitä se swamp rock tarkoittaa, mutta omissa ajatuksissani eniten sellaiseksi ymmärrän Cosmolta Run through the junglen. Suorat rokit numeroilla 3 ja 7 sekä billyhtävät 4 ja 8 alleviivaavat kokonaisuuden monipuolisuuta.

Ramble tamble tarjoilee vaihtelua itsessään. Alun nopea ralli, happoisen keskiosan hidastempoisempi, pitkä soitannollinen ilottelu ja paluu alun tunnelmiin eivät tylsistytä. Simppeli Who'll stop the rain kruunaa.

Onhan tämä lista kerta kaikkiaan komeaa luettavaa:


John Fogertyllä oli ennestään laulun ja kitaran ohella näyttöjä huuliharpun ja erilaisten kosketinsoittimien taitamisesta, perkussioita unohtamatta. Tällä kertaa repertuaariin tuli lisäksi saksofoni.

Fogerty sävelsi ja sanoitti kaiken originaalimateriaalin, sovitti, tuotti ja hääräsi vielä managerinakin. Siinä saattoi jonkin verran jäädä muiden avunannot biisinteossa kirjaamatta papereihin. Ylikorostettu johtajuus herätti närää muissa, mutta Cosmo's Factory ja sen seuraajakin saatiin vielä joten kuten tehtyä ja kauppoihin. Sitten alkoi repeillä konkreettisesti, mikä jääköön tässä yhteydessä käsittelemättä.

Totuus on kuitenkin se, ettei nuorempi Fogerty olisi yksinään pystynyt Creedencen timanttista tuotantoa saamaan aikaan. Isoveli Tom kitarassa, Doug Clifford rummuissa ja Stu Cook bassossa vaadittiin maagisuuden takeeksi. Ihan sama mitä herra John on asiasta mieltä.

Mitä onkin tapahtunut pomon ja muiden ja vielä levy-yhtiön välillä sitten teitten erkanemisen ei ole kaunista. Oikeastaan aina ja etenkin tässä tapauksessa onkin hedelmällisempää keskittyä itse asiaan eli musiikkiin.

Olkoon toinen kuuntelutarjokas I heard it through the grapevine, joka on yksi onnistuneimmista kenenkään esittämistä covereista kautta aikojen. Linkin takana lyhyt luenta aiheesta videon kanssa. Albumiversio rullaisi eteen päin vielä minuuttitolkulla kadottamatta hetkeksikään tehoaan.


Loppukevennys. Bayou Country -jutun jälkeen olen kehitellyt muistisäännön, jonka perusteella kykenen jatkossa aina sanomaan kumpi veti bassoa, kumpi rumpuja. Nimittäin, basistilla on tietenkin se yksinkertaisempi nimi.

Ilmeisesti tähän ei voi kyllästyä siksi, että Cosmo's Factory on aivan mahtava levy!

09 huhtikuuta 2021

LEVYT - Pedro's Heavy Gentlemen: Reggae

Näkemieni haastattelujen perusteella minulle on muodostunut Pedrosta kuva hyväntahtoinena, välittömänä ja lupsakkana tyyppinä. Lukemani on antanut ymmärtää hänen olevan omalla, epäautoritäärisellä tyylillään aikaansaapa ja taiteilijoista hyvän esiin kaivava taustavaikuttaja. Kuuloaisti on monissa ympyröissä vääjäämättä todistanut erityisestä musikaalisesta lahjakkuudesta.

Osa vaikutelmista välittyy Pedro's Heavy Gentlemenin yhdeksännen albumin takakannesta. Näen siinä työkalunsa ääressä istuvan, ohjelmanumeroitten ja solistien takana lymyilevän, ehkä sisäisesti hymyilevän miehen.


Reggae (1997) on vain yksi, joskin tuntemistani hohdokkain näyte maestron venyvyydestä eri tyylilajien maailmoihin.

Genren surkea tuntemukseni ei anna riittäviä edellytyksiä arvioida kuinka aitoa on Heavy Gentlemenin jamaikalaisrytmien hallinta. Luulen, että ollaan aika syvällä, mutta toisaalta toisenlaista kuorrutustakin annostellaan kakkuun taiten.

Kärkeen saa Oskar Merikannon ja Larin-Kyöstin Reppurin laulu tuta miltä tuntuu tulla puetuksi karibialaisviittaan. Ismo Alanko tulkitsee hienon ilmeettömästi ja matalalta. Puhallintuki on viiltävää ja Pedron haitari kuin Suomi-lippis rastan päässä. Myös Tolosen soolo on soveliaasti eri maailmasta kuin biisin perusvire.

Kuubalaisen Ernesto Lecuonan Siboney on kiekon ensimmäinen kohokohta. Otto Donnerin ja trumpetin yhden kappaleen mittainen vierailu on tässä. Kaikkein korkeimmalle kohoaa Harri Marstion kerrassaan värisyttävä suoritus. Hattu päästä.

Toinen huippu koetaan heti perään. Ruotsalaisen Peps Perssonin artikulointi suomeksi paiskaa kaikkien ikäisteni tunteman uuden aallon peruskiven seuraavalle tasolle. Kyseessä on Ari Taskisen kynäilemä, Pelle Miljoona & 1980:n originaali Tahdon rakastella sinua. Tolonen loistaa jälleen soolossaan.

Kojon laulama Mitä rankempaa saan sykkii nopeammassa tempossa. Siinäpä kolmas näyte, valoisa ralli ja oiva osoitus Kojon kyvyistä. Harva suomalainen vetää yhtä komeasti. Alun perin tämä on Jimmy Cliffin The harder they come.

Jim Pembroken One little boat kuulostaa korviini eniten siltä itseltään mitä tulee Hannu Lemolan rumputyöskentelyyn ja Harri Merilahden bassotteluun. Kyllä pistää jalan vippasemaan.

Levyn toinen kotimainen ikivihreä on Topi Kärjen Liljankukka, jonka Pembroke käänsi äidinkielelleen nimellä Lily blossom. Persson ei artikuloi englantia ihan yhtä eksoottisesti kuin suomea, mutta persoonallisesti toki. Täytyy todeta hänellä olevan mielenkiintoinen tapa laulaa ruotsiksikin, mikä ilmenee hänen itse kirjoittamallaan raidalla Nu och då.

Billy Braggin Goalhangerin reggae-sovituksen pääsee vetämään Tuomari Nurmio, joka vääntää engelskaa myös klassikolla In the summertime.

Loppuun Pembroke muistelee Kurt Cobainia, jonka kuolemasta tuli tällä viikolla kuluneeksi 27 vuotta. Pekka Rechardt käväisee kitaran varressa.


Pedro's Heavy Gentlemen oli eräänlainen all stars -kokoonpano vaihtelevalla miehityksellä. Orkesterin nimestä huolimatta studiossa kävi matkan varrella myös leidejä. Tällä kertaa asialla ovat Irina Milan ja Pirjo Bergström, jotka kera Pave Maijasen muodostavat taustakuoron.

Kahdessakymmenessä vuodessa (1980-2000) bändi levytti kaikkiaan kymmenen albumia. Merkille voi panna, että niistä kolme toteutettiin tango-teemalla. 6/10 julkaistiin 1984:ään mennessä, jonka jälkeen tahti hiljeni huomattavasti.

Reggaen ilmestyminen osui sellaiseen historialliseen saumaan, ettei siitä tietääkseni ole olemassa muuta kuin CD-painos. Vinyyliä huutaa, huutavat vinyyli-ihmiset. Apulaissheriffille riittää sisältö näin miten se on ollut saatavilla.

Sen sijaan pätkähti juuri mieleen vallan kiinnostava ajatus toivetapahtumasta, kunhan tästä koronahässäkästä päästään. Nimittäin, olisihan melko mellevää nähdä Pedro's Heavy Gentleman suurella joukolla kiertueella maamme konserttisaleilla. Rundille pitäisi tietysti koota vielä keskuudessamme vaikuttavia muusikoita koko ryhmän elinajalta ja miksei muutama debytanttikin. Tällainen konserttitoive saattaa hyvinkin olla mitä huuruisinta toiveajattelua.

Sitä odotellessa päätän jutun mainitsemalla Hietasen sovittaneen ja tuottaneen paketin. Esittämisvastuut selviävät alta.


Jestapa jepulis, Reggae on aivan mahtava levy!

05 huhtikuuta 2021

LEVYT - Erykah Badu: Baduizm

Blogin alkutaipaleella ajattelin ottavani Levyt-sarjassa käsittelyyn vain aivan kirkkaimpaan kärkeen kuuluvia tapauksia. Sellaisia, joille läpsähtää minulta hetkeäkään epäröimättä 5/5, tai entisajan koulun arvosteluasteikon mukaan vähintään 10-.

Sitten alkoi näyttää, ettei kirjoittaminen jääkään lyhytaikaiseksi huviksi ja vieläpä keskittyy toisenlaisten ensisuunnitelmien jälkeen lähes täysin musiikkiin. Oli tarvetta laskea rimaa, mutta ei paljon. Sanotaan nyt vaikka niin, että 4½ tai 9 on riittänyt jo jonkin aikaa. Löysäyksen seurauksena potentiaalisten jutun aiheitten määrä räjähti.

Tulkoon tähän väliin pöytäkirjaan kirjatuksi, etten tosiasiassa ota pisteytyksiä kovin vakavasti. Eihän minkään levyn koettu hyvyys ole vakio ajan funktiona.

Lässyn lässyn ja asiaan. Erykah Badun ensimmäinen albumi Baduizm (1997) ei ehkä olisi läpäissyt Apulaissheriffin seulaa vuosi sitten.


Baduizm on erinomainen esimerkki musiikista, joka toisinaan toimii kuin paras ketsuppi itse tehdyssä makaronilaatikossa ja jää toisinaan tasolle mauttomampi tomaattikastike eineksessä.

Apulaissheriffin hyllyssä se on siinä mielessä vähemmistöön jäävää tavaraa, että on tehty pääosin digitaalisesti. Roolituksesta löytyy useita ohjelmoijia. Tuottajia ja teknikkoja apulaisineen on kansiin listattu yli kaksikymmentä, miksausporukkaa puoli tusinaa. Sämpläystä on harrastettu.

Vain yhdelle raidalle tunnustetaan soitetun oikeaa kitaraa ja bassoa. Koskettimia on pistetty useammalle.

Baduizm on erinomainen esimerkki musiikista, joka ei runsaasta tekniikan käytöstä huolimatta ole konemaista. Itse asiassa taustat ovat tekotapaansa nähden yllättävänkin luomuiset. Bittejä on hyödynnetty hyvällä maulla. Biisejä ei ole ahdettu täyteen hengetöntä rojua. Väittäisin lätyn kuulostavan varsin lämpimältä jopa ilman vokalistin sielukkuutta.

Erykah Badu laulaa niukkaeleisesti ja pienellä äänenvoimakkuudella. Hän tuo paikoin mieleen poikasena ehkä Aku Ankasta opitun verbin kujertaa.

Baduizm on erinomainen esimerkki musiikista, jota minun on vaikea asettaa yksikäsitteisesti mihinkään siiloon. Sitä voisi kuvailla soulin, hip hopin ja jazzin sekoitukseksi, tyylisuuntien perinteitä kunnioittaen tehdyksi.

Ilmestymisaikanaan Badun debyytti lokeroitiin neo-souliksi. Ennen sitä hänellä oli kokemusta hip hop -ympyröistä ja duettolaulajana D'Angelon kanssa.

Baduizm on erinomainen esimerkki musiikista, joka ei ole isommin jaksanut innostaa minua samankaltaisen pariin. Badun muista tekemisistä en ole lähellekään yhtä paljon jaksanut viehättyä kuin siitä. Hänen muista albumeistaan tuntemani ovat kyllä ihan kivoja, mutta kaukana ykkösen tenhoavuudesta.

Tuon opittuani kävi peräti niin, että kertaalleen luovuin tästäkin, melko uutena hankkimastani CD:stä hyllytilan vapauttamisen nimissä. Myöhemmin tunnustin typeryyteni ja hommasin sen uudestaan. Ehkä musiikin omistamisen ei tarvi aina tähdätä artistin tai yhtyeen koko tuotannon haalimiseen.

Kaiken muun lisäksi Baduizm on erinomainen esimerkki musiikista, joka muistuttaa jostain paikasta. Minullahan CD-soitin on kovalla käytöllä autossa.

Ostin ensimmäisen autoni vasta kesällä 1999, kolmekymppisenä. Jollain enemmän tai vähemmän päämäärättömällä ajelulla Oulun ja Haukiputaan välillä kuuntelin uudenkarheassa VW Borassa Erykahia.


Laulaja on tässäkin tapauksessa lauluntekijä, mutta kappaleet eivät ole 100-prosenttisesti hänen käsialaansa. Jokaiselle niistä on merkitty joku tai joitain muita kirjoittajia hänen lisäkseen. Tasolla säveltäjä/sanoittaja ei osia paljasteta. Kansipaperi kertoo vain luojat (created by), omaperäisenä yksityiskohtana myös inspiroijat.

Appletree soikoon näytteenä sellaista janoavan lukijan kuulokkeista tai kaiuttimista. Suosittelen.

Mahtipontisuudesta ei ole tietoa, mutta omalla viekottelevalla tavallaan Baduizm on aivan mahtava levy!

03 huhtikuuta 2021

LEVYT - Stevie Wonder: Hotter Than July

Blind Lemon Jefferson, Blind Willie Johnson, Blind Willie McTell, Ray Charles, Clarence Carter, Stevie Wonder, Steve Kekana, Jeff Healey, Andrea Bocelli.

Pahoittelut, jos olen seitsemästuhannes kuudessadaskolmaskymmenesviides, joka rakentaa listaa samalla perusteella. Sitten voisi miettiä, miten paljon lahjakkuutta on aikojen kuluessa siunattu sokeille muusikoille. Pähkäillä kuinka tärkeimmäksi kuvittelemamme aistin puuttuessa pystyy niin hienoihin saavutuksiin pääsemään.

Vaan kun se ei minusta ole lainkaan kummallista. Miksi olisi?

Sen sijaan saa äimistellä miten ylipäätään kukaan on voinut saada elämässään aikaan niin rutkasti komeaa musiikkia. Kolmekymppisen Stevie Wonderin studioalbumina numero 20 ilmestyi Hotter Than July (1980).


Toistan: kolmekymppisen jäpän 20. albumi. Meriitteinään hänellä oli sentään jo useita Top10-älppäreitä ja parikymmentä Top10-sinkkua Yhdysvalloissa. Siinä maassa noihin listasijoituksiin ei aivan pienellä myynnillä 60- ja 70-luvuilla päästy.

Superlahjakkuuden esikoinen The Jazz Soul Of Little Stevie (1962) raapaistiin markkinoille pojan ollessa 12-vuotias. Vuoteen 1976 asti tuli paria poikkeusta lukuunottamatta levy vuodessa, parhaana kolme.

Aikuiseksi kasvaneen ihmelapsen uran kultakautena pidetään ajanjaksoa 1972-76 (noin), jolloin hän julkaisi täyskädellisen mestarillisiksi ylistettyjä kiekkoja. Seurasi kolmen vuoden tauko, jonka perään valmistui tuolloin flopiksi koettu Journey Through The Secret Life Of Plants (1979), elokuvamusiikkia dokumenttifilmiin.

Täyskädessä on viisi korttia. Viisi sormea, jos niin halutaan sanoa. Mutta jos tulee soittaja kuusitoistasorminen, on tällä tasajaon sattuessa kahdeksan. Sellaiseen täyskäteen mahtuu kepeästi aiempien jatkoksi myös tämän jutun aihe. Apulaissheriffin maailmassa se on itse asiassa kovempi tapaus kuin yksikään viisikosta. Do like you käynee näytöstä.

En minä niitä vanhempia pysty moittimaankaan, mutta jollain tapaa ne ovat makuuni ripauksen liian progressiivisia tai taiteellisia ansaitakseen kokonaisuuksina aivan korkeimpia pisteitä. Biisitasolla niiltä löytyy timanttia yllin kyllin.

Hotter Than July sen sijaan antoi hieman periksi kevyemmälle kaupallisuudelle. Korostan sanaa hieman.

Vaikka pikkusormi ojentuikin kyseiseen suuntaan, ei siinä koko kättä kättelyssä menetetty. Myöhemmin meni selvästi enemmän. Mies valui viihteellisemmän popin ja soulin pariin ja sitä myöten keskemmälle jenkkiläistä valtavirtaa. Julkaisutahti harveni. Kuultiin duettoja toisten maailmanluokan tekijöiden kanssa.

Tyyleiltään rikkaan paketin voi sanoa koostuvan R&B:stä ja popista, joita maustavat ainakin afrikkalaiset ja karibialaiset rytmit sekä funk. Mukaan mahtuu kaksi laatuballadia Rocket love ja Lately. Jälkimmäisen Stevie tulkitsee vain pianon ja bassosyntetisaattorin kanssa.


Wonder oli tykästynyt reggaeen ja tutustunut Marleyn Bobiin. Omilla saroillaan menestyneet tähdet esiintyivätkin yhdessä vuonna 1979. Sen inspiroimana syntyi ensimmäinen viisu tulevalle levylle.

Master blaster (jammin') sisältänee otsikossaan ohkaisen viittauksen Marleyn taannoiseen hittiin. Puristisimman reggae-seulan läpi se ei ehkä pääse. Onpahan vain loisteliasta rytmistä iloittelua, hienoa laulantaa sekä torvineen, perkussioineen ja kuoroineen mainio osoitus tyylitajuisesta sovittamisesta.

Neroksikin luonnehditun artistin tapana on vartuttuaan ollut tehdä valmistelevat ja viimeistelevät vaiheet pääosin itse. Tällä kertaa hän sai sanoitusapuja yhteen biisiin. Sävellykset, sovitukset ja tuotanto ovat omaa työtä. Päälle vielä reilusti soitettuja instrumentteja, joihin lukeutuu lukuisia erilaisia kosketinsoittimia ja syntikoita, rummut, huuliharppu, huilu ja basso.

Eräs ulottuvuus teoksella on mustien kansalaisoikeustaistelija Martin Luther King. Stevie oli osaltaan ajamassa tämän syntymäpäivää kansalliseksi vapaapäiväksi. Sitä se oli toki ollut siellä täällä jo vuodesta 1971 lähtien.

Tarkoitusta varten syntyi hieno Happy birthday, joka taitaa olla ensimmäinen kuulemani ja kunnolla tunnistamani Wonderin kappale. LP:n sisäkanteen painettiin aiheeseen liittyvää kuva- ja tekstimateriaalia.

Liittovaltiotason lain vapaasta allekirjoitti sittemmin presidentti Ronald Reagan ja sitä vietettiin ensi kertaa vuonna 1986. Martin Luther King Jr. -päivä ajoittuu Yhdysvalloissa tammikuun kolmannelle maanantaille. King syntyi 15.1.1929 ja murhattiin vajaa 40 vuotta myöhemmin.


Joku saattaisi sanoa "govaa gamaa", mutta minä totean, että Hotter Than July on aivan mahtava levy!