KIRJAT - Janne Flinkkilä: Pedro

Julkisuuden henkilöiden poistumiset maallisilta areenoilta eivät yleensä isommin ole minua liikuttaneet. Tarkoitan jonkinlaista henkilökohtaista koskettamista. Sitä, että hiukan ikävältä tuntumisen päälle tuntuu vielä enemän.

On poikkeuksiakin ja yksi sellainen oli Pedro Heikki Kalevi Hietasen lähtö 6.12.2023. Se jostain syystä kosketti.

On oikeastaan jännä miksi se kosketti. En keksi kovastikaan muistellessani yhtään ainutta hänen tekemistään, josta olisin innostunut reaaliajassa. Ja kuitenkin olen niin monista hänen jutuistaan innostunut. Tehnyt sen jälkijunassa.

Tutustumisen Wigwamiin ja sitä kautta Hessun aikaan bändissä aloin 2000-luvulla. Sorsakoski Hietasen tuottamana alkoi iskeä kipinää vuosia Topin kulta-ajan jälkeen ja roihautti kunnolla vieläkin myöhemmin. Peteliuksen kanssa tehdyt Yömyöhät omaksuin vasta tällä vuosituhannella, kun ne julkaistiin CD:inä. Velipuolikuun ensimmäisellä esityskierroksellakaan en vielä tajunnut arvostaa viiksiniekan haitaritaidetta. Jne.

Yritin nyt muistelmia lukiessani nimenomaan bongata Hietasen projekteja, joiden tuotoksia olisin ottanut innolla haltuun ajallaan, vaan sellaisia ei yksinkertaisesti ole.

Ehkä yksi lukemisen tiedostamaton tarkoitus olikin selvittää miksi tuollaisen hahmon kuolema tuntui kuten tuntui. Ehkä juuri sen takia kirja joutui odottamaan hyllyssä puoli vuotta ennen kuin kävin sen kimppuun. Kukaties viivytin aloitusta tietämättä syytä viivytykseen. En tiedä.

Joka tapauksessa Janne Flinkkilän Pedro (Like, 2024) on nyt ahmittu ja luulen ymmärtäväni.

Sen lisäksi että Hietasesta kasvoi ajan kanssa arvostustani nauttiva monitaituri, osoittautui hän teoksen perusteella juuri sellaiseksi ihmiseksi kuin olin erinäisistä langanpätkistä vuosia nykimällä tullut arvelemaan hänen olevan. Flinkkilä tai joku tämän haastattelemista totesi, ettei kukaan sanonut Pedrosta pahaa sanaa hänen eläessään.

Voitte pitää hörhönä, mutta jos jostakusta heitetään tuollainen luonnehdinta uskottavasti, on sillä taipumus liikauttaa allekirjoittanutta. Eikä minulla ole syytä kuvausta epäillä. Olin itse median kautta sivusta seuranneena jo aikoja sitten muodostanut mielipiteen eräästä sivistyssana-adjektiivista.

Jos olisin joutunut selittämään millainen on joviaali henkilö, olisin vastannut, että Pedro Hietanen. Näkemykseni sai kirjan sivuilta vahvistusta useilta tahoilta.

Tämähän on elämäkerta tai muistelmat tai molempia. Onpa mitä tahansa, niin osoittautui aivan erinomaiseksi lukupaketiksi.

Hyvin kirjoitettu. Perustuu suurelta osin päähenkilön kanssa käytyihin juttutuokioihin. Ei sorru maireuteen, tai ei siltä ainakaan tuntunut. Tunnustaa heti kättelyssä muistiperäisen faktan totuusarvon epävarmuuden.

Ainut huono puoli on sama kuin Jim Pembroken muistelmissa, päähenkilön aika koitti kesken prosessin. Flinkkilä listaa loppuun kysymyksiä ja aihepiirejä, jotka jäivät käsittelyltään vajaaksi. Joitain niistä oli jo sivuttu ja päätetty palata astialle myöhemmin, vaan kun ei sitten ehditty.

Ehkäpä tuon "huonon" puolenkin voi kääntää voitoksi, tai paremminkin ottaa opiksi. Ei kannata, jos mahdollista jättää asioita tulevaisuuteen, jota välttämättä ei ole olemassakaan. Toisaalta Pedro varmaan ei harmittelisi koko hommaa, niin kuin ei teoksen mukaan harmitellut juuri mitään, ainakaan näkyvästi. Hieno asenne.

Vielä ylimääräinen plussa kirjan nimestä. Yksi sana, pelkkä etunimi ilman minkäänlaista tarkentavaa lisämäärettä. Sellaiselle ei ollut tilausta. Kaikki tietävät kenestä on kyse. No kaikki ja kaikki, mutta ymmärrätte mitä haen.

Otetaan pari lainausta tähän loppuun.

Ensiksi totuus, ja tarkoitan todellakin totuutta politiikasta. En sitä, mikä on oikea poliittinen kanta, koska eihän sellaista ole. Tarkoitan sitä miten suhtautua toisen kannan omaaviin. Näin sen paalutti maestro Hietanen:

Jos aletaan linjoja vetää, onhan mun myönnettävä, että vasemmistolainen mä olen. Kunnioitan kuitenkin politiikassa sitä, että pystyttäisiin näkemään vastapuoli ilman, että se on sitä ainaista toistensa huutamista suohon, mikä ei johda ikinä mihinkään.

Soisin näkeväni sen päivän, kun tuo utopia olisi todellisuutta niin poliitikkojen kuin seuraajienkin keskuudessa.

Toiseksi esimerkki loppuajoilta, jolloin tekemisen puutetta saattoi olla enemmän kuin tekemistä. Tämä on vain yksi osoitus monien joukossa siitä, miten Petro (joksi aloin häntä Yömyöhien myötä kutsumaan) säilytti läpi koko reissun tietynlaisen kiinnostuksen uusiin, ensituntumalta outoihinkin asioihin:

Kun nyt on sattuneesta syystä aikaa katsoa tv:tä, niin mä tykkään katsoa mitä mielikuvituksellisimpia lajeja. Nyt se on mennyt niin pitkälle, että mä katson jo pesäpalloakin!

Pesäpallon katsominen kannattaa aina.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #8 - M.A. Numminen Goes Tech-No - Yes Sir, Ich Kann Boogie
• KIRJAT - Jim Pembroke, Rick Chafen: Just my situation - Muistelmat
• KIRJAT - Janne Rönkkö: Lynyrd Skynyrd - Etelän vapaat linnut

KIRJAT - Pauli Hanhiniemi: Paulin Kolmas Nainen

Jäin miettimään mitä se fanitus on, kun tiesin jo etukäteen viihtyväni tämän kirjan parissa, ihan sama mitä se sisältää.

Kai se tarkoittaa sitä, että hyväksyy ja uskoo kyseenalaistamatta kaiken fanittamansa tyypin tai ryhmän tekemän ja sanoman. Tykkää lujasti ja täysin epäröimättä kaikesta tämän tai näitten tekemästä ja tuottamasta.

Tarkemmin sanottuna fani taitaakin vain esittää hyväksyvänsä, uskovansa  ja tykkäävänsä. Saattaa ollakin niin, ettei fani itse asiassa fanita tyypin tekemisiä kuten musiikkia, kirjoja tai muuta taidetta, vaan itse tyyppiä. Tai ryhmää, jos kyseessä on bändi, urheilujoukkue tai joku muu porukka.

Fanitus on siis lähtökohtaisesti lasten ja nuorten hommaa. Aikuisethan osaavat jo ajatella omin aivoin, jolloin tuollainen ei ole mahdollista. Paitsi, että kyllä se tuntuu tänä päivänä olevan. Ei tosin niinkään taiteen ja kulttuurin, vaan ismien ja politiikan parissa. Ja se on surullista.

Apulaissheriffi poistui vastikään X:stä, tuosta somesta, jossa sokeaa aatefanitusta näkee nykyisin ehkä kaikkein eniten. Sekin painoi, mutta tärkein lähdön syy oli, että X vei enemmän aikaa kuin antoi hyvää takaisin. Kuten kuukausi sitten toisessa kirjajutussa vihjasin, ovat viestintälaitteet ja some aiheuttaneet vaikeuksia oikean lukemisen kanssa.

Kyseiseltä somealustalta vapautunut aika ei silti yksin selitä sitä miksi tämä vei minua lukijana. Ei myöskään fanitus, koska en uskoakseni ole moista harrastanut sitten 80-luvun alun ja Crazy Cavanin.

Paulin Kolmas Nainen (Docendo, 2024) vei, koska aihe on isosti kiinnostava ja koska aiheen esillepano on tehty tavalla, joka osuu maaliinsa.

Mainittujen kahden syyn perusteella saatoin siis ennakoida pitäväni kirjasta. Ei toki niin, että "ihan sama mitä se sisältää". Pystyin kuitenkin riittävällä varmuudella arvaamaan sisällön olevan kuranttia. Hanhiniemen kun tiesin osaavan kynäillä muutakin kuin laulutekstejä.

Paulin Kolmas Nainen on Paulin kolmas muistelmateos. Näin voinee sanoa, vaikka Kerran elettyä (Docendo, 2016) olikin tavallaan laajennettu painos esikoisesta Soitto on sanoja (Aamulehti, 2005).

Jos haluaa ajatella nuo kaksi yhtenä, on Paulin Kolmas Nainen siltikin Paulin kolmas kirjallinen julkaisu. Häneltä nimittäin on ilmestynyt myös romaani Kaukopuhelu (Docendo, 2019).

Muistelu vie ensin Ford Transitin kyytiin ja syksyyn 1984, jolloin Kolmas Nainen on matkalla Rockin SM-kisojen finaaliin Helsinkiin. Lyhyen väläyksen jälkeen palataan puolenkymmentä vuotta taakse päin, aikaan ennen yhtyettä.

Siitä edetään kronologisesti läpi 80-luvun. Nuorten miesten törmäilyjä bändikuvioissa. Rasa, josta kehkeytyy Kolmas Nainen. Mainitut SM-kisat. EMIlle tehdyt levytykset. Keikkareissuja Suomessa ja Virossa sekä turismia Ranskassa ja Amerikan länsirannikolla.

Ihan lopuksi lukijalle tarjoillaan hetki, jolloin syntyy yksi suomirokin suurimmista klassikoista Tästä asti aikaa. Kappaleen yksittäisiin riveihin johtaneita tuokiokuvia on tullut ilmi pitkin matkaa. Nimensä mukaisesti se pistää nippuun sen mitä on siihen mennessä tapahtunut.

Kirja loppuu, mutta jäljellä on vielä 60 sivua otsikolla Työkirja. Irralliselta tuntuva osa on päiväkirjamuotoista kerrontaa kuluneelta vuodelta. Erikoinen ratkaisu, kun muistelmat päättyivät vuoteen 1989.

En välty ajatukselta, että Hanhiniemellä olisi ollut tarve pistää paperille ja julki ajatuksia, joita järjesti hänen lähipiirissään parin kuukauden ajan turhankin uutterasti häärinyt viikatemies.

Vuodenvaihteessa meni ensin äiti. Jo ennen hänen hautajaisiaan lähti soittokaveri Perunateatterista, Hehkumosta ja Retkueesta, Juppo Paavola. Vajaa kuukausi siitä poistui tästä ajasta muistelmien perusteella tärkein ystävä, Kolmannen Naisen kitaristi Timo Löyvä.

Tuota taustaa vasten luulen ymmärtäväni Työkirjan tarkoituksen. Hanhiniemi kertoo surutyön viivästymisestä kavereittensa osalta. Josko kirjoittaminen ja aika ovat auttaneet sen työstämisessä, toivoa sopii.

Kirja siis vei. Panin merkille kellon olleen 14:55, kun käänsin viimeisen sivun. Ostokuitissa oli aika 14:27, edellisenä päivänä.

Pistän loppuun jokusen itseäni koskettaneen irtohavainnon.

En ollut aiemmin hoksannut, mutta kun Pauli sitä teroitti, tuntuu asia itsestään selvältä. Kolmannen Naisen debyyttialbumin sanoitusten teema nimittäin. Levyhän on miltei täynnä ajatuksia siitä, miten kertoja hamuaa pois totunnaisesta ja ympäristön ehkä asettamista raameista. Ajatuksia ulkopuolisuudesta ja oman pään mukaan menemisestä.

Kerran Sievissä, matkalla Ylivieskaan jää keikkabussi kiinni suon läpi kulkevan tien penkkaan ja avun tarjonnut kuorma-autoilija toivoo viinapulloa palkkioksi. Sellaista ei tuolloin tarjolla ollut, mutta Paulin kertoman mukaan jatkossa aina oli.

Mietin, olinko paikalla keikalla, jonne tarinassa oltiin menossa. Tuo kai kuitenkin tapahtui vuonna 1986, ja me käytiin pikkupitäjästä vajaan tunnin ajon päässä ravintola Vieskassa ällistelemässä huippukuntoista yhtyettä muistaakseni kesällä -88. Taisin olla intistä keuhkokuumeen jälkeisellä toipumislomalla.

Samoilta seuduilta tulee toinenkin pointti. Keski-Pohjanmaan teitä aikoinaan paljonkin pesäpallon perässä matkanneena sanoisin, että jos Lestijärveltä etelän suuntaan ajaessaan eksyy Kaustiselle, ei varmaankaan ole kääntynyt vahingossa oikean sijasta vasempaan, vaan päinvastoin.

Kerrottakoon vielä, että kirjassa mainitaan myös Make ja Amazon, joista riitti innoitusta eräälle hienoimmista Kolmas Nainen -biiseistä Maken kanssa.

Hyvä kirja. Oikein hyvä.

P.S. Terveiset ex-X-kavereille, ketkä tämän lukee.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Jake Nyman: Monen vuoden jälkeen - Radiomiehen muistelmat
• LEVYT - Kolmas Nainen: Kolmas Nainen
• UUTUUSLEVYT - Pauli Hanhiniemi: Minä Ja Retkue

KIRJAT - Jake Nyman: Monen vuoden jälkeen - Radiomiehen muistelmat

Tämä oli paras lukemani kirja pitkään aikaan.

Kerrottakoon alkuun, ettei Jake Nyman ole suosikkijuontajani radiossa. Toki hän kuuluu kärkijoukkoon, niihin muutamiin hyviä musiikkiohjelmia pitkän aikaa tehneisiin, jotka rankkaan korkealle. En kuitenkaan fanita.

Olen jo jonkin aikaa pitänyt Nymania ellei nyt aivan ylimielisenä, niin ainakin perin itsetietoisena. Miehenä, jolla on voimakkaita mielipiteitä ja luja usko omaan tekemiseensä ja siihen, että on oikeassa tai oikealla asialla. Tämä kuva sai vahvistusta hänen omakätisten muistelmiensa myötä.

Toisaalta teos paljasti Nymanista myös varsin itsekriittisen puolen. Samoin sivuilta välittyi hänen hykerryttävän kuivakka huumorintajunsa, jollainen on sivumennen sanoen voinut olla muovaamassa saamaani, ei niin positiivista kuvaa.

Jossain kohtaa Nyman kertoo, ettei harrasta sarkasmia. Älkää ampuko tulkitsijaa, jos olen väärässä, mutta minusta juuri tuossa lausunnossa sitä on yllin kyllin.

Monen vuoden jälkeen - Radiomiehen muistelmat (Gummerus, 2023) päätyi hyllyyni jo viime lumien aikaan tai heti kohta niiden mentyä. Kuukausia vuoroaan odotettuaan se pääsi vihdoin luettavaksi eräänä viikonlopun aamuna. Seuraavaan iltapäivään mennessä homma oli purkissa.

Kohdallani on merkittävää 2020-luvulla, kun kirja vie kuten ennen vanhaan, eikä jää viikkokausiksi roikkumaan. Älylait... korjaan viestintälaitteiden uhri olen tässä asiassa epäilemättä tuhansien suomalaisten tavoin. Mitään tai ketään muuta en syytä kuin itseäni. 

Tavalliseen tapaani siirryin kansipaperien silmäilyn jälkeen lopun liitteisiin. Ilmeisesti henkilö- ja bändihakemisto on kasattu koneellisesti tai avustajan toimesta. En nimittäin helpolla usko, että pedanttisen oloinen kirjailija olisi laittanut sinne riviä J. Karjalaisen Mustat Lasit.

Pilkunviilaustahan moiseen takertuminen on, vaan minkäpä itselleni mahdan. Nyman muuten kertoo Onnenpäivä-ohjelmansa nimen usein muuttuneen mediassa muotoon Onnenpäivät.

Huomautin asiasta kerran eräälle toimittajalle, joka vastasi ettei hän näe suurta eroa siinä, kirjoitetaanko nimi yksikössä vai monikossa, samaa asiaahan molemmat tarkoittavat. No eivät kyllä tarkoita, minä sanoin ja lisäsin nokkavasti, että se selviää parhaiten suomi-englanti-suomi-sanakirjan avulla. Sen mukaan onnenpäivä on "lucky day" kun taas onnenpäivät kääntyy muotoon "happy days". Eikös siinä ole aika iso ero?

On. Liitän tämän lainauksen aihetodisteeksi hakemistotapaukseen. Se on J. Karjalainen Ja Mustat Lasit.

Muistelu etenee aikajärjestyksessä, mitä aina pidän oikeana ratkaisuna. Lapsuudesta lähdetään, ja sehän osoittautuu olleen kova. Suhde vanhempiin ei ollut Pieni talo preerialla -tyylistä. Jatkossa tämä johti mielenterveysongelmiin, joilla Nyman ei retostele, vaan tuo ne esiin tolkullisesti. Piste siitäkin.

Taustat on hyvä tietää, mutta omakohtaisesti kiinnostavin osuus sijoittuu 1970- ja 80-lukujen taitteeseen, jolloin syntyi maailmaani syvästi vaikuttanut Rockradio.

Tiistaiaamujen herättäjä ja silloin ennen kouluun pyöräilyä päiväjärjestykseen kuulunut Rokkivekkari oli ollut olemassa jo aiemmin, samoin Kovan päivän ilta ja muutamat muut.

Vaan Rockradio se oli jotain. Kolmena päivänä viikossa parituntinen asiaa. Show'n alkuperäisporukan muodostivat Nyman, Heimo "Holle" Holopainen ja Hector. Jos joku olisi kysynyt minulta tätä ennen ko. kohdan lukemista, olisin vastannut Nyman, Holle, Jukka Haarma ja Tero Liete, jonka nimeän suosikkijuontajakseni, mikäli on pakko joku mainita.

Ei voi kaikkea muistaa. Enkä muistanut myöskään kuunnelmasarjaa Olipa kerran Beatles, jossa pääosia vetivät Holle, P-P Petelius, Jussi Niemi ja Kari Peitsamo! Jos yhden asian saisi radiohistoriaan liittyen toivoa, niin tuon julkaisemisen fyysisessä formaatissa.

Rockradion alkutaipaleelle osuu John Lennonin kuolema. Nyman harmittelee oikeutetusti uutisen osakseen saamaa nuivaa suhtautumista ja moittii mm. Erkki Toivasta asian tiimoilta. Oikeutetusti.

Toisaalta toisaalla hän osoittaa oman ylenkatsovuutensa vaikkapa Suosikki-lehteä kohtaan. Lehteä, joka oli tällä iällä ymmärtämästäni pölhökepeydestään huolimatta Rockradion kanssa rinnakkainen suuren merkityksen saanut alkuvaiheen juttu mitä musaharrastukseeni tulee.

Onneksi - ja tätä pidän lopulta tärkeimpänä - Nyman työtään kuvaillessaan näkee ja tunnustaa yllä kerrottujen asioiden ristiriidan.

Kannattaa myös ryhtyä musiikin sekakäyttäjäksi eli suhtautua uteliaasti ja ennakkoluulottomasti kaikkiin tyylilajeihin, olkoonkin että se voi välillä olla vaikeaa, joskus jopa ylitsepääsemättömän vaikeaa. Minulle ainakin, sillä en ole lainkaan niin avarakatseinen kuin haluaisin olla.

Arvostan. Kuten myös seuraavaa oma-arviota.

Meissä ihmisissä on monenlaisia puolia. Minäkin olen yhtä aikaa sekä helppo että vaikea luonne. Minusta on helppo pitää ja vaikea olla pitämättä. No, leikki sikseen, kyllä minäkin osaan olla ilkeä ja veemäinen - tai olen ainakin osannut.

Vastaavia tunnustuksia on viljelty pitkin matkaa enemmänkin. Mikäs sen hienompaa kuin omien heikkouksiensa myöntäminen. Juuri tämä ihmisyyteen liittyvä aspekti tekee kirjan kiistattomien historia-arvojen lisäksi siitä niin hienon. Jos tämä olisi blogin levyjuttu, se päättyisi sanoihin aivan mahtava.

Mitä vielä? Radiomafiaa lukuisine laadukkaine ohjelmineen (sekä Jaken että muiden), levymyyntilistojen epätieteellisyyden ja jopa subjektiivisuuden valotusta, YleQ-kanavaa, josta en tiennyt yhtään mitään, koska en sen elinvuosina 2003-06 radiota juuri kuunnellut eikä se toisaalta Oulussa kuulunutkaan.

Monenlaista mielenkiintoista asiaa mahtuu reiluun 300 sivuun. Nostan vielä niin ikään itselleni uutena tulleen tiedon Timo Kanervan mittavasta roolista radio-ohjelmien tekemisessä pitkältä ajalta. Olin mieltänyt hänet vain Soundi-pomona.

Anekdoottina tulkoon mainituksi yhden Kersantti Pippuri -jakson ennenaikainen keskeytys vuonna 2007. Ylimääräinen uutislähetys. Mitä ihmettä on tapahtunut? Täytyy olla jotain vakavaa.

Eero Heinäluoma ei lähde kamppailemaan SDP:n puheenjohtajuudesta.

Luit ihan oikein. Tuolla perusteella jäi osa nauhoitetusta musiikkiohjelmasta kuulematta 17 vuotta sitten. Jotta osattiin sitä jo ennen nykytelevision ylivoimaisesti parhaan ja valtavan suositun keskusteluohjelman, Arto Nybergin yllätyslakkauttamistakin pistää asioita tärkeysjärjestykseen.

Minulla ei ollut Rocktieto 1:n ja 2:n lisäksi aiempia luettuja Nymanilta. Sarjan kolmas osa ilmestyi joitain vuosia noitten jälkeen, mikä selittää sen puuttumisen pikkupitäjän kirjastosta silloin, kun noita lainailin. Muistelmien perusteella voin todeta radiotoimittajan osaavan myös kirjoittaa. Hämmästyttävää kyllä, en lukiessani kuullut Jaken ääntä päässäni kuin ajoittain.

Tulkoon vielä julki, että viimeisen luvun kertomus jo toisen (!) lapsen kuolemasta pisti hieman itkettämään. Tapaus tuskin oli vaikuttamatta siihen millainen työn alla olleesta teoksesta tuli.

Kuten jutun avasin, parasta lukemista aikoihin. Maksimimäärä tähtiä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Jussi Niemi: Kootut naamakirjat Vol.1 remix
• KIRJAT - Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.II
• YLEISTÄ - Roll FM, syys-lokakuu 2024

KIRJAT - Maija Joutjärvi: Jo' Buddyn laulumaat

Maija Joutjärvi toteaa kirjassaan Jo' Buddyn laulumaat (Aviador, 2019) päähenkilöstään mm. seuraavaa:

Mikä tekee artistin? Miksi Jo' Buddy sitkii muusikon ammatissa täysin omaleimaisella jutullaan, vaikka se on käytännöllisesti katsoen nykymaailmassa ja varsinkin Suomessa välillä aivan mahdotonta? Ei ole kuin yksi vastaus kaikkeen. Se vaan on niin, koska ei ole muuta vaihtoehtoa.

Pätkän luettuani nyökkäilin hyväksyvästi mielessäni. Olin edeltävällä viikolla nähnyt Jo' Buddyn eli Jussi Raulamon ensimmäistä kertaa elävänä lavalla ja saanut vahvistusta artistista levyjen kautta omaksumaani kuvaan. Omintakeinen kuin mikä, ja omaperäinen. Tyyppi, jonka musaa on mahdotonta luokitella mihinkään yksittäiseen laariin.

Taiteilija sanan varsinaisessa merkityksessä.

Kyseisellä keikalla hän mm. äityi biisien välissä kysymään kuulumisia vähälukuisen yleisön läpi backstagelle kulkeneilta, seuraavan päivän festareilla esiintymään valmistautuvilta tuttaviltaan. Hetki vei ja kaikki oli luonnollisen oloista.

Joku ärsyke saa Jo' Buddyn muistelemaan keikkaelämäänsä, en yhtään tiedä mikä se oli. Tässä vaiheessa olen lopettanut miehen assosiaatiojälkien ja aasinsiltojen seuraamisen. Se on turhaa. Tämä mies pitää ottaa sellaisena kuin se on. Vähän niin kuin jonkinlainen luonnonilmiö.

Joutjärveä tuokin ja voin vähäisellä kokemuksellani ukosta yhtyä käsitykseen.

Kirja on lyhyehkö matkakertomus viime vuosikymmeneltä Amerikan etelässä. Ollaan alkuun New Orleansissa, Louisianassa ja ajellaan sieltä länteen Texasiin. Kolmantena jäsenenä seurueessa häärii valokuvaaja Juha Tanhua. Miljööt ovat kiinnostavia.

Paikkojen, tapahtumien ja matkustamisen kuvaus toimii kuitenkin vain näyttämönä itse asialle. Sitä asiaa ovat ainakin minulle päähenkilön lukuisat kertomukset elämästään, mikä ei tarkoita vain tämän musiikillista taivalta.

Musiikki toki ottaa kakusta isoimman siivun kuten multi-instrumentalistin ja laulaja-lauluntekijän kyseessä ollessa voi olettaakin. Tyypillisiin taiteilijoitten elämäkertoihin ja muistelmiin tottunut lukija voi olla varma, että tuutista tulee tavanomaisesta poikkeavaa tavaraa.

Menisin jopa niin pitkälle, että arvelisin teoksen antavan suhteellisen paljon sellaisellekin lukijalle, jolle Jussi Raulamon tuotanto on täysin kulkematon polku. Näin uskoisin käyvän ainakin, mikäli lukijan antennit on viritetty vastaanottamaan erityisesti muuta kuin sitä normaalia tuubaa mitä media julkisuuden henkilöistä suoltaa.

Noin 130-sivuinen kirja sijoittuu korkealle 'bang for buck' -asteikolla, jossa saanto suhteutetaan tekstin määrään. Nopeasti luettu, mieliala sen jäljiltä hyvä.

Vielä yksi lainaus.

Raulamo kertoo lapsuudessa kokemastaan kiusaamisesta ja siitä kuinka kerran näki kiusaajansa yllättäen yleisön joukossa. Hän omisti tälle kappaleen Ain't gonna let nobody step on me. Edellisestä, huonoissa merkeissä tapahtuneesta kohtaamisesta oli yli kymmenen vuotta.

Se diggas ja antoi aplodit. Ei mitään puhuttu eikä olla puhuttu sanaakaan sen kiusaamisten jälkeen. Oon asian kanssa ihan sujut. Musiikki itse lääkitsee, ja antaa hetkellisesti sysäyksen, että nyt voidaan nollata kaikki paska. Elämä ilman musiikkia olisi oikeastaan täysin turhaa.

Se vaan on niin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Janne Rönkkö: Lynyrd Skynyrd - Etelän vapaat linnut
• KIRJAT - Anssi Juntto: Rock'n'roll-yliopiston kasvatit - 45 Specialin tarina

KIRJAT - Janne Rönkkö: Lynyrd Skynyrd - Etelän vapaat linnut

Ensimmäinen ajatteluttava seikka teosta lukiessani tuli vastaan heti sen alkumetreillä. En ollut päässyt reilua kahtakymmentä sivua etukannesta, kun juutuin aprikoimaan asiaa, jota olen kyllä aiemminkin pähkäillyt. Totuutta.

Tietokirjallisuuden yhtenä ajatuksena on kai totuuden kertominen lukijalle. Jos tämä on liian lammasmaisesti vastaanottavainen hyväksyen kaiken tekstin annettuna ja paikkansa pitävänä, ollaan metsässä. Toki moniin asioihin saattaa päteä yksi absoluuttinen totuus, mutta useimpiin mielestäni ei.

On kuitenkin varmaa (?!), että myös ns. yhden totuuden asioista voi löytää erilaisia vivahteita, mielipiteistä tai muistikuvista puhumattakaan. Esimerkiksi käy vaikkapa bändin perustaminen. Lynyrd Skynyrdin esihistoriasta, lähinnä tapahtuma-ajoista on olemassa enemmän kuin yksi versio.

Tässä tapauksessa kirjailija ei sorru tuputtamaan yhtää ainoaa totuutta aiheesta. Päinvastoin, hän esittelee virallisen version sekä haastatteluihin ja tekstilähteisiin perustuen vaihtoehdon tai pari. Mielipiteensä hän taitaa paljastaa, muttei tuputa.

Kirjailija on Janne Rönkkö ja kirja Lynyrd Skynyrd - Etelän vapaat linnut (Docendo, 2023).

Pidän jo sinällään melko merkittävänä, kun suomalainen kirjoittaja kirjoittaa musiikkiteoksen ulkomaisesta legendasta, eikä kyseessä kaiken lisäksi ole mikään suuren yleisön megasuosikki. Vielä parempana pidän, kun lopputulos on onnistunut.

Reilu puolet reilusta kolmestasadasta sivusta menee yhtyeen historian läpikäymiseen. Loppuosassa käsitellään Skynyrdin Suomen vierailut, jututetaan kotimaisia muusikoita ja listataan diskografia. Loppukaneetit, kiitokset, lähteet, hakemisto plus viitteet ja se on siinä: fanin tekemä, mutta fanittavan sijaan asiallinen paketti.

Henkilökohtaisesti kiinnostavimmasta päästä on vuoden 2000 Oulun keikka, joka saa suhteellisen runsaasti tilaa. Muistan pitäneeni ZZ Topin peruuntumista ja Skynyrdin nousua pääesiintyjäksi pelkästään positiivisena juttuna. Oli muuten hieno ilta Raatissa.

Jos nyt jotain negatiivista toisin esille, niin kyllähän opus aavistuksen kärsii liiallisesta toistosta. Tämä ilmenee muutamina samojen yksityiskohtien esille tuomisena useaan otteeseen ja jonkin verran myös ihan tautologiana eli samojen sanojen/nimien toistuvana käyttämisenä.

Piinatsia, ajattelee joku eikä ole väärässä. Ihmiset saavat vapaasti olla erimielisiä näistä, kuten musiikkimauistaankin. Luulen silti, että kunnon kustannustoimitus tai oikoluku tai mikä ikinä se tapa alalla onkaan, olisi tuon korjannut.

Joka tapauksessa, tämä on erittäin suositeltavaa pengottavaa southern rockin, classic rockin ja vaikka minkä hyvän musan ystäville.

Nippelibongauksena heitän ilmeisen väärin vihamiehiksi ja kiistakumppaneiksi joissain yhteyksissä leimattujen Ronnie Van Zantin ja Neil Youngin varhaiset yhtyeet. Molempien alkutaipaleilta löytyy orkesteri nimeltään The Squires.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Lynyrd Skynyrd: Street Survivors
• LEVYT - Rossington Collins Band: Anytime, Anyplace, Anywhere
• KIRJAT - Marjo Leinonen ja Tommi E. Virtanen: Punaisia päin

KIRJAT - Tommi Liimatta: Manse - Markka-aika

Taiteilua & toikkarointia takavuosilta (1996-2001), tukikohtana Tampere.

Tuhti teos (Like, 2023).

Tuollaistakin tupsahteli:

Ja vaikka pidin päiväkirjaa PC:llä ja olin siirtänyt Avainlastun tiedostomuotoon, elin yhä taikauskossa että muovisella tietokoneella "piperretty" teksti on heikompaa kuin rautaisella kirjoituskoneella "jytkäytelty".

Tykkään. Toivon Tommilta tämäntapaista taas tulevaisuudessa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Absoluuttinen Nollapiste: Suljettu
• KIRJAT - Tommi Liimatta: Rollo
  
• KIRJAT - Marjo Leinonen ja Tommi E. Virtanen: Punaisia päin

KIRJAT - Marjo Leinonen ja Tommi E. Virtanen: Punaisia päin

Tähän tapaan kirjoitettuja muistelmia luen mieluusti. Pitkästä aikaa kävi niin, että "oikean" kirjan mittainen teos tuli kahlattua läpi suhteellisen nopsasti, ilman pakkopullan makua tai mielenkiinnon herpaantumista missään vaiheessa.

Tismalleen noilla sanoilla avasin toukokuussa Jim Pembroken muistelmia käsittelevän jutun.

Tismalleen samat sanat pätevät Marjo Leinosen vastaaviin, jotka on vielä nimetty siten, ettei kansi toitota muistelmia tai elämäkertaa. Teoksen otsikko on yksinkertaisesti Punaisia päin (Johnny Kniga, 2023).

Suomessa ja miksei koko pallollakin on rutkasti kiinnostavia laulajia, soittajia ja bändejä, ylipäätään musiikin parissa työskenteleviä ihmisiä ja ihmisryhmiä. Paljon näistä on kirjoja väsätty, eivätkä läheskään kaikki jaksa innostaa. Yksi tärkeimmistä jutuista tällaisissa ei-fiktiivisissä teoksissa on kieli. Ei sen puoleen, sama pätee fiktioonkin.

Kielen täytyy jollain tapaa pitää otteessaan. Parhaiten tämä onnistuu, jos teksti svengaa tai räiskyy, tai jotenkin muuten erottautuu yleisesti käytetystä tavasta ilmaista asiat. En osaa yksilöidä, koska kokemus on henkilökohtainen.

Käytettyjen sanojen, lauseiden ja rakenteiden lisäksi merkitsee se miten sanottava tuodaan esille. Se, millainen henki riveiltä ja sivuilta hohkaa. Tämä voi itse asiassa olla kieltäkin tärkeämpää ja merkitys korostuu, kun on kyse minä-muodossa rakennetusta kirjasta. Tekijän luonne ja asenne eivät voi olla ainakaan kokonaan välittymättä lukijalle.

Kerrattakoon, jotta suhtautumiseni musiikkiin noudattelee samoja linjoja. Tajusin jo kauan sitten, etteivät sävel ja sanat lopulta olekaan pääroolissa, kun joku maistuu tai ei. Sovitus ja esitystapa lopulta tekevät biisin. Tulkinnalla on helppo pilata "hyvä" kappale, mutta "huonon" pystyy värittämään nautittavaksi.

Leinosen näppäinjäljessä yllä pähkäilemäni pointit ovat kunnossa. Tarkemmin sanottuna ne ovat henkilökohtaisesti minulle kunnossa. Lisäksi teos käsittelee kymmenien vuosien ajanjaksoa ja väitän päähenkilön luonteen ja asenteen erilaisuuden eri aikoina ilmenevän myös tekstin hengestä.

Esimerkiksi vuonna 1988 Leinosen eläessä kolmannen vuosikymmenensä alkua hän kuvailee ajatuksiaan ollessaan menossa ensimmäiseen oikeaan orkesteriinsa.

Olin ollut jo jonkin aikaa vähän huolissani ja epäillyt metodejani muutenkin. Ehkä asiat eivät hoituisikaan itsestään. Ehkä säkenöivä lahjakkuuteni ja ainutlaatuinen karismani eivät tulisikaan mitenkään ratkaisevasti esiin näissä humalaisissa katukonserteissa.

Säkenöivä lahjakkuus ja ainutlaatuinen karisma olivat epäilemättä nuoren naisen päässä, mutta jälkikäteen kerrotussa saattaa aistia ropauksen itseironiaa.

Joka tapauksessa hän pääsi koelaulun siivittämänä Ballsin solistiksi ja reipas siviiliröpöttely muuttui vähintään yhtä reippaaksi bändiröpöttelyksi. Suosiota urkeni ja meno äityi vallan vauhdikkaaksi.

90-luvun alkua taakse päin katsellessaan taiteilija havannoi nykyisen viihdemaailman vitsauksien ensi-iskuja.

Suuret levy-yhtiöt ja tuotantopäälliköt eivät vielä tuolloin päässeet suhmuroimaan ja saartamaan radioasemia soittolistoillaan. Me saimme rällätellä menemään täydellä liekillä, emmekä välttämättä edes huomanneet vielä pitkään aikaan, että politiikka oli muuttumassa ja että meidän kohtalomme olisi painua pikkuhiljaa marginaaliin oman onnemme nojaan.

Vuonna 2013 Huff'n'Puff konsertoi Imatralla samana iltana itsensä Johnny Winterin kanssa. Marjo pääsi ennen keikkaa tapaamaan legendaa tämän kutsumana, tämän backstage-teltassa ja sai vielä tältä kehut päin naamaa. Tapauksen summaavat lauseet kertovat paitsi hehkuttamastani kielellisestä värinästä, myös ihmisen inhimillisyydestä. Ikä huiteli tuolloin lähellä viittä kymppiä.

Hoipuin hyppien omaan tilaani verhon taakse ja kurlasin loput suksivoiteet huiviin. Olin onnellinen ja naamani tulipunainen.

Leinonen jakelee kirjassa vuolaahkosti kiitoksia, tunnustuksia ja kehuja. Negatiivisiksikin tulkitsemani lausunnot hän latoo tiskiin tavoilla, jotka eivät tunnu röyhkeiltä tai ilkeiltä. Tasoittelee kulmia ja varoo loukkaamasta. Minusta sellainen on merkki jostain hyvästä, kuten ovat myös kappaleet eläimistä, joita ihmisten kumppaneina on pitkin matkaa elänyt.

Suosittelen vahvasti vähänkään aiheesta kiinnostunutta menemään Punaisia päin.

Tommi E. Virtanen avusti. Radiossa ja TV:ssä esitetyistä haastatteluista olemme saaneet oppia hänen lähinnä ohjailleen, ehdotelleen ja kyseenalaistaneen, itse kirjoitustyöhön osallistumatta. Toimintatapa oli onnistunut ja tuotti kenties parhaan mahdollisen tuloksen.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• BIISIT - Marjo Leinonen: Kaikessa soi blues
• KIRJAT - Jim Pembroke, Rick Chafen: Just my situation - Muistelmat

KIRJAT - Jim Pembroke, Rick Chafen: Just my situation - Muistelmat

Tähän tapaan kirjoitettuja muistelmia luen mieluusti. Pitkästä aikaa kävi niin, että "oikean" kirjan mittainen teos tuli kahlattua läpi suhteellisen nopsasti, ilman pakkopullan makua tai mielenkiinnon herpaantumista missään vaiheessa.

Aiheen kiinnostavuuden lisäksi tässä auttoi tekstin keskimääräistä sutjakampi sujuvuus. Aivan kuin se olisi hyvän kirjailijan tekosia.

Olisi mukava tietää kuinka paljon James Francis Pembroke itse tuotti lopullisia rivejä. Mikä oli työnjako hänen ja ystävänsä Rick Chafenin välillä? Lukiessani ajattelin useammin kuin kerran kuinka tarinan kuljetus on jotenkin Jimin tyylistä. Jälkikäteen havahduin uudestaan huomaamaan sen minkä toki olin rekisteröinyt jo alkuun. Tekijöitä olikin kaksi.

Jos - huomio: jos - lopputuotteessa on vähää enemmän Pembroken tekstiä, en voi välttyä ajatukselta, että hän olisi voinut tehdä merkityksellistä uraa myös painotuotealalla. Vähän Röyhkän, Liimatan ynnä muiden tapaan.

Elämää muistellaan niin alusta kuin muistaa voi niin loppuun kuin ehätettiin. Kävi nimittäin sillä tapaa ikävästi, että Pembroke poistui tästä ajasta ennen kuin homma oli saatu päätökseen saakka. Emme tiedä, mutta todennäköisesti lisää olisi tullut viimeisimpiin kappaleisiin.

Hyvä näinkin. Muusikon taiteellisesti aktiivisin aika 60-luvun puolivälistä noin kaksi vuosikymmentä eteenpäin käydään läpi kyllin perusteellisesti. Jarkko Jokelainen täydensi lisäämällä 11-sivuisen epilogin, jossa hän haastattelee muutamia päähenkilön läheisiä ja ystäviä.

Diskografiaosuudessa luetellaan omien töiden lisäksi lukuisat vierailut toisten levyillä. Soitto- ja laulupuuhia enemmän Pembroke osallistui muitten levytyksiin lauluja tekemällä. Nämäkin lista kattaa. Kiinnostavaa oli lukea hänen lisäksi sparranneen muita biisiensä nauhoituksissa.

Alkukielenä oli englanti, joten riittävän suuren asiakaspohjan takaamiseksi tarvittiin suomennos. Esa Kuloniemi hoiteli ja näin saimme äidinkielisen lukukokemuksen nimellä Just my situation - Muistelmat (Like, 2022). Julkaistua englanninkielistä versiota ei tietääkseni ole olemassa.

Ajattelin jo lopettaa, mutta tuli vielä yksi juttu mieleen, joten käännyn columbomaisesti ovelta ja kerron sanoituksista minua enemmän välittäville Jimin antavan vinkkejä joittenkin hörhöimmiltä kuulostavien lyriikoidensa tulkintaan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Charles White: Tutti Frutti - Little Richardin ihmeellinen elämä
• UUTUUSLEVYT - Wigwam: Live At Provinssirock 1991

KIRJAT - Anssi Juntto: Rock'n'roll-yliopiston kasvatit - 45 Specialin tarina

1986 (?) pikkupitäjän lukion tutustumismatka Oulun opiskelupaikkoihin. Ei mitään jälkikuvaa niistä. Yliopistolla vieraillaan, ehkä myös tekulla. Illalla ennen kotimatkaa teatterilla joku esitys. Siinä välissä on hieman vapaata. Aikuisten humppakapakka (emme tienneet) Albertin ovimies käännyttää nuoren porukkamme takaisin kadulle. Kulman takaa löytyy Zivago, joka suvaitsee ainakin osittain täysi-ikäiset maalaiset sisään. Lonkeron saatoin sivaltaa.

1987-88 intin alkutaipaleella Hiukkavaarassa. Iltalomilla käydään joskus myös Zivagossa. Se on varma valinta, koska varusmieskiintiötä ei sovelleta kuten joissain muissa juottoloissa. Väitetään myös homobaariksi. En tiedä oliko.

1990 Ilpo Sulkala, Kepa Salmirinne ja Elmo Harju ostavat paikan. Pari muutakin osakasta on mukana, mutta kaverikolmikko muodostaa ydinryhmän. Hieman remppaa ja nimi muuttuu 45 Specialiksi, tyyli rock-klubiksi.

Tästä ja seuraavista 25 vuodesta kertoo Anssi Junton Rock'n'roll-yliopiston kasvatit - 45 Specialin tarina (Nispero, 2015). Kirjassa on hieman toista sataa sivua ja paljon kuvia. Siis nopeasti ahmaistava, vähintäänkin paikallisesti kiinnostava tapaus.

Teoksen olemassaolo oli tulevinaan minulle täytenä yllätyksenä joku viikko tästä taakse päin. On teoriassa mahdollista, että se meni minulta ilmestymisaikanaan ohi, mutta luultavammin jätin hankinnan myöhäisempään ajankohtaan. Ei ongelmaa. Ei tällainen noin äkkiä vanhene, jos koskaan.

Tarina on jaettu kolmeen osaan. Aluksi käsitellään bisnes ja sen taustat, toiseksi pureudutaan livemusiikkitoimintaan ja lopuksi sijansa saavat asiakkaat sekä työntekijät. Aiheen läheisyydestä ja niukkasivuisesta toteutuksesta johtuen aikaa tarinan lukemiseen kului muutama tunti yhden päivän aikana.

Yrittäjyysosiosta nousee esiin kaksi seikkaa. Ensinnäkin käy ilmi, mitä asioiden tunnollinen hoitaminen tarkoittaa ja etenkin, mitä etuja siitä pelkän moraalisen oikeellisuuden lisäksi voi olla. Toisekseen tiettyjen ulkoisten tahojen (pankit, verottaja) toiminnasta 90-luvulla muodostuu vähemmän mairitteleva kuva. Tiedostan toki molempien seikkojen kohdalla sen, että esitetty näkökulma on yksipuolinen.

Musiikkijaksossa mm. haastatellaan joitain Nelivitosessa soittaneita muusikoita. Teoksen luonteeseen kuuluen kommentit ovat pelkästään positiivisia. Tässä tapauksessa en epäile lausuntojen todenperäisyyttä.

Itsehän tuolla tuli rampattua jonkin verran 90-luvun alusta jonnekin 00-luvun puoliväliin saakka. Koska klubin livetoiminta keskittyi keskelle viikkoa ja meikäläisen klubitoiminta viikonloppuun, jäivät bändihavainnot minimiin. Kaksi muistan.

90-luvun puoliväli. Menen asiasta tehden Hunajameloneita katsomaan. Keikasta ei jää mieleen mitään. Sen muistan, kun jonossa seistessäni yhtye kipittää korkkareissaan yli Saaristonkadun, sen toisella puolella tuolloin sijainneeseen Leskisen olutravintolaan neuvoa-antaville.

2000-luvun alku. Kauko Röyhkä taas kerran Numerobaarissa. Saavun reilusti myöhässä. Pääsymaksua ei enää peritä, soitto on loppunut. Yhtye istuu alakerrassa kuin ketkä tahansa asiakkaat. Pitkätukkainen, laiha peikko nojaa istualtaan seinään eikä juuri puhu tai liiku: Mats Huldén. Myöhemmin Kauko sattuu vielä samaan aikaan Letkun puiston nakkikopille.

Kirjan kolmannen osan kiintoisinta antia on 45 Specialin portsareista kertova pätkä. Tähän liittyen erityisen merkillepantavaa on se, että paikassa ei ollut järjestyshäiriöitä käytännössä lainkaan. Asiaa ihmetteli toistuvasti virkavaltakin.

Asiakkaan vinkkelistä katsottuna nimenomaan ovella ja narikassa puuhailleet vakiokasvot olivat klubin tunnusmerkki. Tiskin takana virvokkeita myyneet työntekijät eivät ole jättäneet jälkeä muistilokeroihini. Sen sijaan nämä kaksi liioittelematta legendaarista herraa kyllä.

45 Specialin tarina lienee pakollista lukemista niille, joille se oli aikoinaan mesta paikka. Muillekin suosittelen.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Charles White: Tutti Frutti - Little Richardin ihmeellinen elämä
• KIRJAT - Kauko Röyhkä: Vaeltava vitsaus - Muistelmat 2

KIRJAT - Charles White: Tutti Frutti - Little Richardin ihmeellinen elämä

Kannattaako se sittenkään aina? Olen alkanut pähkäillä, josko ei sittenkään.

Epäilyni kohteeksi on joutunut erityisesti niin sanottu tietokirjallisuus, varsinkin sen alalaji muistelmat. Se kun on niin, että kukin muistaa mitä muistaa ja sen jälkeen kertoo tai kirjoittaa muistamastaan jonkin version, kenties jotain lisäten, jotain muuttaen, jotain poistaen. Ongelma konkretisoituu, jos useamman henkilön erilaiset versiot tapahtuneesta painetaan lukijan ahmittavaksi.

Esimerkiksi otan Little Richardin siirtymisen levy-yhtiö Specialtyn leipiin kuten autorisoitu elämäkerturi Charles White asian esittää. Manageri Bumps Blackwell laskettelee seuraavaan tapaan siitä miten hän reagoi ja toimi Rikun koenauhan kuunneltuaan:

Soitin nauhan Rupelle vankkana suosituksenani kiinnittää artisti välittömästi. Mutta Rupe ei tuntunut olevan lainkaan vakuuttunut. Minun teoriani on, että hän ei uskaltanut tehdä päätöstä koska ei olisi kestänyt ajatusta että olisi ollut väärässä.

Yhtiön pomo Art Rupen näkemys samasta on hieman toisenlainen:

Emme kuunnelleet nauhaa heti - Bumps, joka luullakseni inhosi huonotasoisia nauhoja, ei pitänyt sitä juuri minään. Se oli nopeasti hutaistu, surkeasti äänitetty, huono demonauha.

Puolen vuoden päästä, Richardin toistuvien puhelinsoittojen jälkeen Rupe sanoo käyneen näin:

Niinpä etsimme nauhan käsiimme, kuuntelimme sen ja minä sanoin: "Tehdään hänen kanssaan sopimus - hän kuulostaa B.B. Kingiltä."

Koeta siinä sitten päästä jyvälle milloin ja kuka kuunteli, ja kuka oli se kaukonäköinen nero, joka tiesi käsillä olevan jotain hyvin poikkeuksellista. Jotain, joka tulisi suurin piirtein määrittelemään uuden musagenren. Jotain, minkä vaikutukset kuuluisivat vielä vuosikymmeniä, ehkä -satoja myöhemmin.

Oikeasti kukaan ei tietenkään tiennyt.

Musiikkiteoksia koskee edellä kuvaamani yleisen epäkohdan lisäksi vielä parikin niille erityistä kompastuskiveä. White ei välty osumasta niihin.

Ensinnäkin sivuille on taltioitu turhan paljon toinen toistaan samanlaisempia ja tylsempiä kuvauksia yksittäisistä konserteista ja yleisön villiintymisestä. Toiseksi retostellaan liikaa ja liian tarkkaan hotellihuoneissa järjestetyistä seksihurjasteluista, joissa tähti pelehti kertomansa mukaan vähän kaikkien kanssa, sukupuoleen katsomatta. Ei kiinnosta, kiitos.

Ilmeisesti en siis suosittele legendan elämäkertaa Tutti Frutti - Little Richardin ihmeellinen elämä (Johnny Kniga, 2007); englanninkielinen alkuteos The life and times of Little Richard (1984, 2003)? Ei ihan niinkään. Kyllä tuon luki, ja se saattoi jopa kannattaa.

Yli 300 sivuun mahtuu toki rutkasti hyvää. Lopun sessio- ja diskografiatiedot ovat jo itsessään oivaa käsikirjastotasoa, vaikka internet onkin olemassa. Suomentaja Esa Kuloniemi - käännös tehty v.2003 kolmannen painoksen pohjalta - on lisännyt maatamme koskevia lisätietoja. Ja onhan Richardin tarina rock-harrastajalle niin perustietoa kuin olla voi.

Päähenkilön arvaamattomuus ja ailahtelu mm. kirkon ja show busineksen välillä on oma lukunsa. Samoin hänen tapansa ilmaista itseään sanallisesti jättää usein lukijan epätietoisuuden valtaan.

Eli en niele kaikkia orgiajuttuja aivan sellaisenaan. Rohkeneepa parikin haastateltua antaa jopa sen suuntaisia lausuntoja, ettei Richard olisi ollutkaan homoseksuaali. Että tämä olisikin ehkä luonut itselleen sellaisen imagon taloudellisista syistä. Uskoo ken uskoo mitä uskoo.

Tärkeintä meille ulkopuolisille on sittenkin miehen musiikki. Kirja antoi joitain suuntaviivoja siihen, mitä 50-luvun klassikkojen jälkeisen ajan levyjä voisi alkaa etsiä.

Triviapoimintana tulkoon mainituksi, että papiksi vihitty Richard Penniman ehti elämänsä aikana saattaa avioon muiden muassa Bruce Willisin ja Demi Mooren. Samoin Little Stevenin, kuin myös Cyndi Lauperin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Little Richard: Here's Little Richard
• KIRJAT - Robert Gordon: Hoochie coochie man - Muddy Watersin elämä ja teot

KIRJAT - Kauko Röyhkä: Vaeltava vitsaus - Muistelmat 2

Vaeltava vitsaus - Muistelmat 2 (Docendo, 2021) jatkaa siitä, mihin Marjatan poika jäi, eli vuodesta 1980.

Alkuun on sijoitettu pätkä -89 Portugalin työmatkaa. Haluaako taiteilija valinnalla nostaa esiin jotain, josta hänet myöhemmin tultiin hetken aikaa laajemmin tuntemaan? Onko tämä jotain Finlandia-ehdokkaaksi valittu, vasta myöhemmin valmiiksi asti kirjoitettu romaani, jonka työstö ei Atlantin rantavaltiossa onnistunut? Vai okkultismikohu? Molemmat? Ei kumpikaan?

Muutoin muistelmat etenevät ajassa verrattain lineaarisesti. Pientä värähtelyä esitysjärjestyksessä on, koska teemoja käsitellään löyhästi nipuissa. Tarkat ajankohdat jäävät pääosin paljastamatta, mutta albumit ja biisit ankkuroivat tekstiä ilmestymisvuosiinsa.

80-lukuun kuluu reipas 120 sivua, 90-lukuun enää seitsemisenkymmentä, samoin koko tähän vuosisataan. Kenties jako vastaa keskimääräisen lukijan arvioitua kiinnostusta Röyhkän eri kausiin, musiikillisiin nyt ainakin? Ehkä hän ei halunnut kertoa niin paljon varttuneemman iän perhe-elämästä? Ehkä tuli rivit täyteen, mutta riimit ei?

Kirjailijuudesta saattaa tietysti olla hankalampaa tuottaa kiintoisaa tekstiä kuin muusikkoudesta. Tosiasiahan on, että teoksen kattaman ajan alussa syntyi runsaammin levyjä ja lopussa painopiste on ollut kirjoissa.

Tosiasia on sekin, että Röyhkän teksti on jälleen kerran luettavaa. Kauan tämän kanssa ei nimittäin Apulaissheriffin nokka tuhissut. Asiaa auttavat vielä lyhkäiset, parin sivun mittaiset luvut. Sivumäärä luo hieman liioittelevan kuvan tekstimäärästä.

Sanomattakin - olen tosin saattanut tästä jo joskus tänne naputella - on selvää, että minulle Kauko Röyhkä on lauluntekijä, laulaja ja muusikko. Sanotaan nyt vaikka noin 90-prosenttisesti. Näin ollen muistelmien parasta antia ovat vanhoihin levyihin, keikkoihin ja soittokavereihin keskittyvät pätkät. Olisin jaksanut niitä jonkun sata sivua lisääkin.

Ymmärrykseni mukaan merkittävimmät Nartussa ja muissa orkestereissa vaikuttaneet musikantit ovat olleet Mats Huldén, Riku Mattila ja Heikki Tikka. Teos ei tuo arveluuni muutosta. Korkeintaan se vahvistaa Tikan roolin tärkeyttä. Hän oli tietämääni paljon suuremmassa osassa kaikenlaisten asioitten hoitajana Narttu-aikoina.

Edellä listattujen lisäksi on syytä mainita Maritta Kuula. Oma musiikkimakuni ei ole toistaiseksi saanut kiinni 500 kg Lihaa -yhtyeestä. Ei sillä, että olisin kovin lujasti koskaan yrittänytkään. Kuulan kanssa Kaukolla on ollut ulkomusiikillistakin historiaa, mutta tämän toiveesta se ei ole julkista.

Mielenkiintoisena nostona sanoittaja kehuu sanoitustyönsä vauhdikkuutta. Biisin teksti saattaa parhaimmillaan syntyä varttitunnissa.

Joskus korjailen tekstiä myöhemmin, mutta varon kadottamasta tuoreutta, joka on mukana ensimmäisessä versiossa. Teksti saa olla vähän kömpelö ja tyhmä mieluummin kuin kirjallinen ja kuiva.

Samaa mieltä. Eri mieltä sen sijaan olen laulajan kriittisestä suhtautumisesta joihinkin laulusuorituksiinsa. Olisi muka voinut korjailla ja niin edelleen. Minusta lauluun, ja miksei soittoonkin pätee yllä lainattu hiukan mukaillen. Rehellisesti sanoen en edes ole havainnut mainittua falskia vokalisointia, joten en tiedä mihin artisti tarkkaan ottaen viittaa.

Loppukaneetiksi siteerattakoon vielä kohtaa, josta käy hyvin ilmi eräs leimallinen puoli Jukka-Pekka Välimaan asennoitumisesta hommiin. Käsiteltyään yhteistyötä Ville Haapasalon ja Arman Alizadin kanssa hän toteaa:

Joku voi ajatella, ettei tällainen kirjallinen työskentely ole sopivaa vakavasti otettavalle taiteilijalle. Itse en piittaa, tärkeintä on, että perheeni pysyy leivän syrjässä kiinni.

Kauan sitten muotoutunut käsitykseni sukupolvensa rokkareitten selväpäisimpään kolmannekseen kuulumisesta ei horju.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Kauko Röyhkä: Marjatan poika

KIRJAT - Katja Kettu: Ismo Alanko - Elämäkerta

Kerrataanko ensin ajatukseni Alangosta?

Hassisen Kone kautta linjan aivan mahtava. Sielun Veljet parhaimmillaan yhtä lailla kova. Molempien levytykset hyllyssä hyvin vähää vaille täysimääräisenä. Myöhempiä siellä kolme CD:tä, eikä vieläkään ihmeempää hinkua hankkia lisää. TV:stä nähdyt pari soolokonserttia vaikuttavia. Niistä ja kaikista kuulemistani haastatteluista hohkaa miehen kerrostalon korkuinen ja painoinen karisma.

Kuvaava yksityiskohta liittyen omistamiini soololevyihinsä. Kun Suomi Putos Puusta (1990) ja Taiteilijaelämää (1995) sisältävät nimikappaleinaan 90-luvun hienoimpiin laskettavat musiikkiteokset. Silti ne eivät albumitasolla kohoa kuin korkeintaan kolmen tähden arvoisiksi.

Entäs Katja Kettu?

Vähin erin tuttu kirjailija. Kolme romaania ja novellikokoelma luettuna. Vahvaa ja värikästä kieltä, paikoin erityisen mukaansatempaavaa tekstin kuljetusta. Julkiset esiintymiset (joista tulee mieleen vain yksi Uutisvuoto) vihjaavat räväkkyydestä.

Vuonna 2019 jäin tyytyväisen malttamattomana odottamaan, kun Ketun tulevasta kirjasta tihkui ensitietoja. Ismo Alanko - Elämäkerta (Johnny Kniga, 2021) ilmestyi syksyllä. Sitä seurasi melko yksimielinen teilaus sekä kriitikoilta että tavan tallaajilta. Hahaa, ajattelin. Menee yhä mielenkiintoisemmaksi.

Huhtikuun puolivälin hujakoilla viimein tilasin, sain ja aloin saman tien ahmia.

Syksyiselle lyttäykselle löytyi pian perusteita. Laaduttomuus näkyy toimitustyön keskeneräisyydessä sekä hutiloivassa taitossa ja/tai painotyössä. Se suorastaan ihmetyttää, kun siellä täällä on pätkiä, joissa on tavuviivoja keskellä rivejä.

No mutta ihminen kestää tuommoiset ulkoiset puutteet, vaikka ne luovatkin tiettyä pilvisyyttä lukijan taivaalle. Mielestäni ikävämpi juttu on valittu rakenneratkaisu. Yli 500 sivusta lähes 200 eli 1/3 kuluu Ismon omiin biisianalyyseihin. Eikä sekään riitä aivan jokaisen sävelmän läpikäyntiin.

Tuo saattaisi toimia, jos tuntisin herran koko tuotannon kuten uransa alkuvaiheet. Eteneminen nimittäin sujui sutjakasti melkein 300 sivua. Teksti piti otteessaan käsitellessään aikaa, jonka musiikki potkii.

Oudommille vesille päästyäni aloin tuskastua ja sivu sivulta luentaan ilmaantui enenevissä määrin pakkopullan makua. Myönnettäköön, että Ketun kerronta ja Alangon vapaa muistelu ei niinkään rasittanut. Kyllä sen tekivät loputtomat jaaritukset sanoituksista. Taiteilija vieläpä tunnustaa useammin kuin kerran, ettei muista tai edes tiedä mistä on kirjoittanut. Tulkitsee itseään jälkikäteen ja arvelee.

Viimeiselle aukeamalle pääsin vasta noin kuukausi alun jälkeen. Tähän osasyynä on toki yleisesti heikentynyt lukuhaluni. Perhanan netti!

Vaan lukiessahan ruukaa oppia jotain, nippeliä ja syvempää. Heti alkuun kävi selväksi asia, joka tuli puskista. Karjalaiseksi hepuksi luulemani ei olekaan karjalainen. Hän kyllä vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Joensuussa, mutta on syntynyt Keravalla.

Äiti oli kotoisin Hankasalmelta, Keski-Suomesta. Isä taas oli keskipohjalainen, tarkkaan ottaen lamppilainen. En malta olla mainitsematta sitä vähämerkityksistä seikkaa, että Toholampi sijaitsee käytännössä tutun pikkupitäjän naapurissa. Omasta nuoruudestani muistan Alangon tai pari samoilta seuduilta, Halsualta.

70-luvun lopulla, Sight-yhtyeen riveissä tuli kolmas sija rockin SM-kisojen välikarsinnoissa Kuopiossa. Ykkösenä tuolta pääsi jatkoon paikallinen blues-bändi Mad House solistinaan muuan Sakari Kuosmanen.

Päähenkilön sanomisista tekee mieli siteerata kohtaa, jossa ajatukseni kulkevat samaa rataa. Korkeintaan käyttäisin hieman keveämpää luonnehdintaa niistä, jotka ajattelevat toisin oikeasta ja väärästä. Sanottu itsessään pätee moneen muuhunkin asiaan.

Pitää olla idiootti, jos väittää tietävänsä, miten asiat oikeasti ovat. Että kaikki on mustavalkoista. Jätetään harmaan sävyt käsittelemättä kokonaan.

Sikäli kirjaa voi verrata radio-ohjelmista litteroituihin Juice puhuu -opuksiin, että niissäkin kaikkien tietämä tekijä ruoti menneitä tekemisiään biisi biisiltä. Maistuivatkohan ne paremmilta siksi, kun Leskinen teki sen vähemmän, jos lainkaan vastentahtoisesti?

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #3 - Sielun Veljet: Otteita Tuomari Nurmion Laulukirjasta
• KIRJAT - Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.II