Apulaissheriffi: joulukuuta 2020

Sitä rupesin arvuuttelemaan olisiko yllä petolinnun sijaan myrkkykäärme tai kissapeto, jos ensimmäinen Blackfoot-hankintani olisi aikoinaan ollut joku muu kuin Marauder (1981). Kun meni miten meni, tuli yhtyeen viidettä LP:tä kieputeltua alle kolmekymppisenä melko paljon. Ehkä siksi pidän sitä tänä päivänä ryhmän parhaana. Saattaisi se sitä kyllä olla toisenkinlaisen ostohistorian seurauksena.

Siivekkään kuvasta tuli mieleen, että täysin vahingossa - näitä kummia elämän sattumuksia jälleen - edellisen jutun aiheena oli niin ikään lintukantinen Harakka Bialoipokku.

Levy tehtiin miehityksellä Rickey Medlocke (laulu, kitara), Charlie Hargrett (kitara), Greg T.Walker (basso, koskettimet, taustalaulu), Jakson Spires (rummut, taustalaulu). Hargrettia lukuunottamatta muun porukan suonissa kiertää intiaaniverta joko 100% tai jonkin verran alle. 2005 edesmenneen Spiresin tapauksessa ei kierrä enää.

Kvartetti oli koko lailla sellaisenaan muodostanut Blackfootin 60-luvun lopuilta saakka. Alkutaipaleelle mahtui joitain pikkupoikkeamia sääntöön. Julkaistu tuotanto aina Marauderiin asti oli nelikon heiniä. Ensimmäinen albumi ei ole tuttu minulle, mutta muutoin jälki oli ollut ravakkaa hard rockia southern-vivahteilla.

Seuraaja Siogo (1983) vei tyyliä popimpaan, aikuisrokimpaan suuntaan. Vertical Smiles (1984) johdatteli vielä kauemmas juurilta. Sen jälkeen allekirjoittaneen tiedoissa onkin pitkä musta aukko kokoonpanoaan vähän väliä muuttaneen, harvakseen levyttäneen orkesterin osalta. Southern Native (2016) esitteli likipitäen heavy rockia vetävän version, jossa ei alkuperäisjäseniä enää vaikuttanut.

Käsiteltävän lätyskän osalta vaihdoin jossain vaiheessa vinyylistä CD:hen. Kun muiden alkupään pitkäsoittojen heikko saatavuus alkoi käydä ilmeiseksi, ratkaisin ongelman Original Album Series -miniboksilla. Se kokoaa samaan pakettiin Atlantic-yhtiön ATCO-alamerkillä ilmestyneet studiokiekot.

Yleistuntuma on jykevä ja tuhtisoundinen. Southern rock -laariin rutiininomaisesti heitetyn orkesterin ilmaisu on Marauderilla kyllä lähempänä tavanomaista hard rockia. Toki ne syvän etelän vaikutteetkin kuuluvat.

Esimerkiksi Fly away hyppyyttää vallan rempseästi ja perinnettä ylläpitävästi. Pikkaisen provosoiden sen voisi sanoa olevan southern humppaa.

Raskaampaa laitaa edustavat ylinopeudella kaahaava ja komeaa laulua sisältävä Good morning, miltei normihevi Dry county sekä loppurymistelynsä osalta Diary of a workingman. Listan viimeinen soi ennen kiihdytysvaihetta juurevahkona teiniballadina, joka enteilee tulevan Siogo-LP:n meininkiä.

Fire of the dragon kertoo huumeisesta elämästä, olihan Skynyrdilläkin The needle and the spoon.

a young man lies

with a needle in his arm

China white in his hand

say a little prayer

for his unlucky soul

it's so sad, so sad

Niin.

Muita saman suunnan rokkareita vertaillaan kovin herkästi Lynyrd Skynyrdiin. Siihen syyllistyin itsekin ja heti perään uudestaan.

Nimittäin päätösnumero Searchin' on turhankin helppo ajatella taas yhtenä Free bird -muunnelmana. Yleisimmin Blackfootin tuotannosta tuon kyseenalaisen kunnian saa Highway song levyltä Strikes (1979).

Miksi niin monilla tuolta päin tulevilla bändeillä on se oma Free bird? Vai onko sittenkin niin, että me ulkopuoliset iskemme leimasimella turhan herkästi? Luulenpa niin. Joka tapauksessa Searchin'in lopun kitarahurjastelu antaa moiseen aidan matalimmalta kohdalta ylitykseen kosolti aihetta.

Nokkamies Rickey Medlocke on paitsi ihan pätevä kitaran käsittelijä myös varsin muhkeaääninen vokalisti. Avauskappaleen lisäksi tämä korostuu ainakin raidalla Too hard to handle, jossa torvetkin raikaavat mukavasti.

On aika tunnettua, että Medlocke liittyi juurikin Lynyrd Skynyrdiin 90-luvun puolivälissä. Sen sijaan lyhyt piipahdus yhtyeen rumpupatteriston takana 70-luvun alussa saattaa olla vähemmän huomiota saanut fakta. Hänen päätyönään pidän näistä komennuksista huolimatta Blackfootia.

Asetan tarjolle Rickeyn isän turinoilla ja banjon näppäilyllä käynnistyvän rallin Rattlesnake rock'n'roller. Varsinainen biisi poikkeaa alun tunnelmasta kuin yö päivästä, mutta käyhän se noinkin. Tähän tällättyä iloista pianon kilkatusta olisin albumilta mielelläni kuunnellut enemmänkin.

Onhan se niin, että Marauder on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku
LEVYT - Lynyrd Skynyrd: (Pronounced 'Lĕh-'nérd 'Skin-'nérd)

15 joulukuuta 2020

LEVYT - Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku

Onko liian provosoivaa vastata Pekka Pohjola, jos kysytään suosikkia kaikkien aikojen kotimaiseksi klassisen musiikin säveltäjäksi? Luultavasti on, mutta taas toisaalta ei niin kauhean kaukaa haettua.

Yhtenä esimerkkinä ja siihen rajoittumatta nyt jalustalle nostettavan LP:n Harakka Bialoipokku (1974) avaava Alku olisi kehnohkolla lajituntemuksellani kuviteltavissa vaikkapa Chopinin kirjoittamaksi. Rauhaisasti käynnistyvä pianoteos väläyttää ennen finaaliaan hieman jykevämpiäkin sävyjä.

Se myös esittelee jonkin teeman tai sävelkulun tai soinnun, ehkä sointuyhdistelmän, joka toistuu albumilla pieninä variaatioina. Tällaisia vaikutelmia saan kuunnellessani. Eli joku pätkä tuntuu tutulle, muttei oikein saa kiinni mistä. Ammattilaiset pystyisivät selittämään tarkemmin ja osoittamaan kyseisenlaiset kohdat Harakalta.

Tapa on ymmärtääkseni yleisesti käytetty klassisessa musiikissa, ainakin siellä perinteisemmällä osastolla. Nykytaiteista en tiedä.

Tapa ei ole vieras myöskään populaaripuolella, etenkään progressiivisessa rockissa. Yleensä Pohjola luokitellaankin progesiiloon. Hänen soolotuotantonsa on kuitenkin siinä määrin monimuotoista ja rikasta, että edes yhdistelmä proge+klasari ei riitä sitä kuvaamaan. Tälläkin levyllä soi lisäksi kelttiläinen kansanmusiikki ja jazz. Vähintään nuo.

Harakka Bialoipokku käytiin nauhoittamassa Tukholmassa kuten niin moni saman aikakauden klassikko (esim. Wigwamin Nuclear Nightclub). Love Recordsin yleismies, Wigwam-basistina Pekkaa seurannut Måns Groundstroem tuotti ja soittopuolesta huolehti puhaltajavoittoinen nippu huipputekijöitä:

Paroni Paakkunainen, baritoni- ja alttosaksofoni + huilu
Eero Koivistoinen, tenori-, sopraano- ja sopraninosaksofoni
Pekka Pöyry, altto- ja sopraanosaksofoni
Bertil Löfgren, trumpetti
Coste Apetrea, kitara
Tomi Parkkonen, rummut + perkussiot

Säveltäjä itse vastasi pianosta ja bassosta sekä sovituksista.

Jos kohta Harakka onkin teemallinen kokonaisuus, se ei ole sitä tarinaltaan. Totuus on, että biisinimiin upotetut ja kansilehdykässä kertomukseksi avatut harakan seikkailut eivät liity Pohjolan tuotoksiin millään tavalla. Juttu on silloisen tyttöystävän, Liisa Kuritun itsenäisesti kirjoittama ja se otettiin tässä yhdenlaiseen hyötykäyttöön.

Maestro itse myöntää yhtenäisen musiikillisen konseptin kestäneen vain vinyylin A-puolen verran, siis numerot 1 - 4. Petri Nevalaisen kirjassa Bassokenraali hän luonnehtii loppuja täytekappaleiksi. Tuo on kova lausunto, jonka osalta kukin voi tehdä omat johtopäätöksensä. Apulaissheriffin arvoasteikolla B-sivulta löytyy albumin kerma. Ehkä termi täytekappale ei pitänyt sisällään väheksyntää vaan tuon irrallisuuden muusta.

Hereilläkin uni jatkuu on etenkin lopultaan silkkaa jazzia. Ja ah, kuinka hyvää jaskaa näin rock-orientoituneen kuulijan korvin. Parkkonen ja Pohjola svengaavat niin, että heikompaa hirvittää. Vaskisektio päräyttelee päälle rivakalla otteella.

Sekoilu seestyy perustuu pitkälti Coste Apetrean kitaralle. Aavistuksen tasoa laskevasti siihen on sijoitettu pitkähkö bassosoolo.

Elämä jatkuu on mielestäni yhdenlainen perusmalli Pohjolan töissä. Lyhyttä melodian pätkää soitetaan toistuvasti eri instrumentein, sitä hiukan muutellen. Biisi tuntuu pikku hiljaa kasvavan koko lähes kahdeksanminuuttisen kestonsa ajan. Lopulliseksi tuntumaksi saadaan jylhä ja roteva.

Julkaisun aikoihin Love viritteli yhteistyötä brittiläisen Virgin Recordsin kanssa. Tätä kanavaa hyödyntäen julkaistiin joitain suomalaisia älppäreitä saarivaltakunnassa, niin myös jutun kohde. Vaikeaksi koettu nimi vain muutettiin. Englanninkieliseksi otsikoksi tuli B The Magpie.

Iso menestys ulkomailla jäi saavuttamatta, mutta kuvio poiki kontaktin Mike Oldfieldiin. Tämän aloitteesta herrat vierailivat kertaalleen toistensa levyillä ja Pekka kiersi Oldfieldin yhtyeen kanssa Eurooppaa.

Bassokenraalin nauttimasta arvostuksesta kielii myös vuonna 1974 kaavailtu, mutta toteutumatta jäänyt työtarjous Frank Zappalta.

Kotimaassa Pohjola ehti olla monessa mukana. Wigwam-pesti kesti nelisen vuotta päättyäkseen juuri ennen Harakkaa. Omaa hyllyä tarkastellen mainitsen muista vain Jukka Tolosen, Jim Pembroken, Dave Lindholmin, The Groupin, Vesku Loirin, Harri Marstion ja Pedro's Heavy Gentlemenin. Nuo muodostavat vain jäävuoren huipun kaikesta.

Lämpimimmin suhtaudun kuitenkin miehen soolotuotantoon, joka sisältää helmiä vielä vuosituhannen vaihteen kahta puolen. Luulenpa palaavani näitten ääreen joskus tulevaisuudessa.

Olen muuten sitä mieltä, että Harakka Bialoipokku on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - Wigwam: Nuclear Nightclub
LEVYT - Jukka Tolonen: Hysterica

10 joulukuuta 2020

LEVYT - Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Kari Kolmas

Karin kolmas Kari Kolmas (1978) oli Karin ensimmäinen puhdas soolopitkä. Toki yksin tempaistuja numeroita oli saman vuoden aikana jo julkaistu kahden EP:n verran. Lisäksi edellinen LP Vedestä Nousee Kasvi (1978) oli 80-prosenttisesti mallia mies ja kitara.

Taustayhtye Ankkulin maininta albumin otsikossa johtuu... Jaa, enpäs tiedäkään mistä se johtuu.

Kari Kolmas on mitä niukimmalla genreen perehtymisellä laskettava trubaduurilevyjen eliittiin. 24 esityksen joukkoon sisältyy yllättävänkin monentyyppistä biisismiä. Yleiskuva on minimalistinen ja naivistinen, siellä täällä suorastaan absurdi. Valtavirta soljui 70-luvun lopulla jossain kaukana.

Peitsamon kitarointia olen jo ajat sitten pitänyt huomattavasti laadukkaampana kuin mitä se tekniseltä taidoltaan oppikirjamaisesti ajatellen ehkä on. Soitollaan hän ylsi mielestäni jo näin varhaisessa vaiheessa uraansa taiteellisesti varsin korkealle tasolle. Ei tosiaankaan tehnyt asioita kuten olisi "pitänyt".

Sen kaksi kertaa, kun näin pelimannin 10-luvulla elävänä, en voinut olla tykkäämättä siitä millä otteella ammattilainen työkaluaan lavalla käsitteli. Toinen keikoista oli akustinen soolo, toinen puoliksi sitä ja puoliksi sähköisen bändin kanssa taottu.

Molemmilla tyylilajeilla kävi kristallinkirkkaaksi, että kilometrejä on takana riittävästi, jotta kepakon kanssa ei tarvitse jäykistellä tai ujostella. Mitä niekka kepistään haki, sen hän myös sieltä vaivatta loihti kuultaville. Yksinkertainen, hallittu ilmaisu toimii allekirjoittaneelle aina paremmin kuin väkisin väännetty, sieluton virtuoositiluttelu.

Laulajana nuori Kari saattoi olla hauskempi kuin vanhana. Väittäisin kuitenkin, että miehen viimeaikaisimpiinkin tekemisiin on pakattu huumoria enemmän mitä keskivertoartistilla Suomessa.

Pakattu ja pakattu. Ei ole poissuljettua, ettenkö erottaisi lauluissa huumoria enemmän kuin sanoittaja koskaan on sitä niihin tunkenut. Siinä olisikin jollekin opiskelijalle työmaata etsiä kaikkien aikojen Peitsamo-lyriikoista kaikki niihin ahdettu komiikka ja lajitella se ironiaan, parodiaan ja niin edelleen. Jos useampi ihminen kävisi läpi saman harjoituksen, saataisiin taatusti monta eri tulosta. Sen verran vaikeasti tulkittavasta kirjoittajasta on kyse.

Itse on moiseen ryhdy, mutta puntaroin kolmoskiekon monimuotoisuutta muutaman näytteen valossa.

Aloitetaan instrumentaalista. Gepetto teki minut! esittelee yhden sortin kitarismia. Itse en osaa soittaa enkä soiton teoriasta tiedä hölkäsen pöläystä enempää. Veto vaikuttaa joltain harjoituskuviolta suoraan aloittelijan oppaasta. Muun sopan seassa kappale on piristävän omanlaisensa.

Toiveajattelua sijoittuu normaalisuusakselilla albumin tavanomaisimpiin. Sekä toteutukseltaan että viestiltään suht' rutiininomainen nuotiolaulu ei sisällä lainkaan outouselementtejä. Itse asiassa tämä on niin arkipäiväinen ja hyväntuulinen hölköttely, että passaisi melkein mihin tahansa tilanteeseen.

Lennonin Ringolle sepittämästä biisistä suomennettu Tiellä rakkauden käy esimerkistä, kun halutaan tarkastella Peitsamon verbaalista nokkeluutta.

Tarinan juoni kappaleessa Mekaaninen susi on todennäköisesti saanut vaikutteita Kiannon Punaisesta viivasta. Tässä voi vaikka ihmetellä tekstitystekniikkaa, jossa sävellyksen rivitys ei kohtaa lausekokonaisuuksia. Äärimmilleen vietynä rivi päättyy tavuviivaan, jolloin sanan loppu jää seuraavan rivin alkuun. Musiikillisesti liikutaan niin progehtavassa maastossa kuin näin niukalla sovituksella on mahdollista.

Koko paketin erikoisimman päästön kunnia kuuluu kaikessa kummallisuudessaan hupaisalle roiskaisulle Kirjoitan modernia runoa. Muistan miten hymy naamallani levisi kohti korvia, kun kuulin tämän ensi kertaa. Samaan tapaan se jaksaa tänäänkin virnistyttää. M.A. Nummisen taholle joko kumarrettiin tai sylkäistiin tai jotain siltä väliltä. Hankala nähdä, että runoilu olisi syntynyt vailla minkäänlaista siihen suuntaan singahtanutta ajatusta.

Että tuollaista muiden seassa. Kattaus tarjoilee ainoastaan alle 2½ minuutin mittaisia sävelannoksia, lyhimmillään jäädään 40 sekuntiin. Ja kuten todettu, vaihtelevaa materiaalia pukkaa.

Yllä mainittu Numminen on pitkin matkaa tehnyt kovin monenlaista, jos kohta Peitsamokin hieman suppeammassa mitassa. Jollain lailla näen yhtäläisyyttä herrojen tavassa käyttää kieltä ja yleisemminkin. Nuoremmassa polvessa havaitsen samaa ainakin Sepi Kumpulaisessa ja Tommi Liimatassa.

Vuonna 1993 julkaistun CD-painoksen hännille liitettiin edeltävän EP:n Puinen Levy häröilyt. Alkuperäisversion etukannen täyttänyt naamakuva supistettiin postimerkiksi, jolloin pahvin julkisivu sai täysin uuden ilmeen.

Apulaissheriffin maailmassa Kari Kolmas seisoo tällä hetkellä voittajien pallilla, kun mietitään muusikon akustisia soololevyjä viime vuosituhannen puolelta. Seuraava merkittävä askel oli mainio Gulliverin Retket (1981), jolla akkari oli vaihtunut sähkövehkeeseen. Siitä menikin enää muutama vuosi Kari Peitsamon Skootterin syntyyn.

Voi kalskahtaa melko mahtipontiselta näin vähäeleisen teoksen tapauksessa; silti luonnehdin, että Kari Kolmas on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #6 - Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Sian Raato Kääntää Hitaasti Kasvonsa Valoon Päin
VÄLIPALAT - Peitsamo muista
BIISIT - Tommi Liimatta: Karjan vauhkoontuminen

08 joulukuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Doctor's Order: Rehearsals Are For Sissies! Live! Feat. Juha Takanen On Drums!

On se semmoista tämä musiikin harrastelu, kun koluttavaa on roimasti jo ennestään tutuissakin tekijöissä. Sitä on niin paljon, ettei aina tahdo ehtiä ajoissa kyytiin uusien tuttavuuksien kanssa. Kuten vaikka vuonna 1998 perustettu, nyttemmin telakalle ajettu Doctor's Order.

Reippaasti toistakymmentä vuotta olen bändistä ollut tietoinen ja sen saman toistakymmentä vuotta on ollut tarkoitus levyjään ostaa. Jotenkin vaan jäänyt. Vaadittiin houkutteleva Facebook-mainos ja tieto pienestä painoksesta ennen kuin viimein hyppäsin kelkkaan. Tämän jälkeen on turha kenenkään väittää, ettei sosiaalisesta mediasta ole mitään hyötyä.

Vain 75 kappaletta prässätyn CD:n otsikko kuuluu sangen ytimekkäästi Rehearsals Are For Sissies! Live! Feat. Juha Takanen On Drums! (2020). Siis suomeksi sanottuna: lahajattomat reenaa, Jassi takoo.

Vuonna 2007 Takanen tuurasi orkesterin rumpalia joillain keikoilla. Levyn myyntipuheen mukaan harjoituksia ei pidetty, vaan varapatteristin kanssa hypättiin suoraan lauteille. Sikäli hän ei hommaan aivan pystymetsästä tullut, että oli jo aiemmin omalla Äänistudiollaan hoidellut tekniikkapuolta kaikilla Doctor's Orderin studiokiekoilla.

Takasen CV oli kunnossa jo ennen tuota 13 vuoden takaista komennusta. Hänen kapulakielestään olemme saaneet nauttia mm. Agentsin ja Köyhien Ystävien riveissä, joista kertoviin Apulaissheriffin vanhoihin juttuihin alempana linkkejä.

Vaan olipas jätkillä räväkkä setti Vammalassa.

Mitä on Rock-n-roll tänään, pähkäili J.Karjalainen albumillaan Yö Kun Saapuu Helsinkiin (1982). Ehdotti, josko opettaja koulussa tuntuu pätevältä tyypiltä, niin häneltä voisi kysyä. Jatkoi, että tuskin ope tietää, joten täytyy ihan itse selvittää.

Mikäli tuo asia ei lukijalle ole tähän mennessä valjennut, on Rehearsal For Sissies! oiva tapa hankkia puuttuva tieto. 40 minuuttia rytinää pyttyyn ja tiedät mistä on kyse. Tätä on rock and roll. Eilen, tänään ja huomenna.

Merkittävästi uutta ei luoda, vaan suksitaan perinteisellä tyylillä reittiä, jonka pohjat on ajat sitten tampattu tiiviiksi. Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun latua ovat olleet höyläämässä Chuck Berry, Jerry Lee Lewis, Johnny Winter, ZZ Top, Dr. Feelgood ja tuhannet tuhannet muut.

Teppo Nättilä bassossa tekee sen mitä tarvitsee eli omien sanojensa mukaan vähintäänkin boogieteorian alkeet ovat hallussa. Vokalistina Teddy Bear alias Kantritohtori on omaa luokkaansa. Viereisillä pulpeteilla ei istu Tapani Kansaa, ei Martti Talvelaa. Se kun on rokkiluokka.

Kitaristi Arto Hämäläinen on täysin uusi tuttavuus allekirjoittaneelle, ja mieluisa tämän näytemateriaalin perusteella. CD:llä kuullaan hänen siteeraavan suoraan ainakin Wilko Johnsonia, Albert Järvistä ja Danny Cedronea. Viime mainitun nimi piti ihan kaivaa esiin. Kyseessähän on Rock around the clockin soolon Bill Haleyn taustalle heittänyt kepittäjä.

Ja rummuista ei tosiaankaan jää meiningin sujuvuus kiinni.

Tämän hetken saldon mukaan pätevää rock and rollin peruskurssia näkyy olevan vielä parikymmentä kappaletta varastossa. Jos kiinnostaa, kannattaa käydä yhtyeen FB-sivuilla.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - Topi Sorsakoski & Agents: Besame Mucho
LEVYT - Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kohdusta Hautaan

06 joulukuuta 2020

SOITTOLISTAT - Itsenäisyyspäivän matkakonsertti

Mitä perutuista Linnan juhlista, kun voi sen tilalla reissata musiikin avulla siksakaten läpi Suomen, Lapin tuntureilta Helsinkiin. Matka taittuu noin kolmessa vartissa, mikä tarkoittaa huomattavaa ajan säästöä verrattuna perinteiseen itsenäisyyspäiväohjelmaan.

Ennen kyytiin hyppäämistä muutama varoituksen sana. Lukemalla nämä sitoudut olemaan valittamatta mahdollisista taiteellisista pettymyksistä, joita kotimaan kiertue saattaa jotain muuta odottavalle tarjota.

Apulaissheriffin normilinjaan nähden retki on iskelmällisempi
Alueellinen epätasapaino on silmiinpistävää
Tikanmäkipitoisuus kohoaa hälyttäviin lukemiin

Ja nyt, jos yllä listatut ominaisuudet eivät haittaa, omalla vastuulla ja Spotify-tunnusten kera: Itsenäisyyspäivän matkakonsertti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

SOITTOLISTAT - Suomeksi
SOITTOLISTAT - Kotimaista juurevaa

04 joulukuuta 2020

LEVYT - ZZ Top: Eliminator

ZZ Topin pysyväksi jäänyt koostumus (33 1/3 % Billy Gibbonsia, Dusty Hilliä ja Frank Beardia kutakin) syntyi meikäläisen ollessa vasta tutti-ikäinen. Samat jepet suunnittelevat kuudettatoista (16.) pitkäsoittoaan nyt, kun vyötärönympärykseni hakkaa rinnanympäryksen yhtä helposti kuin Nykäsen Matti kaikki muut Calgaryssä.

Puolimatkassa, Apulaissheriffin rippikoulurupeaman kieppeillä herroilta paukahti varsinainen pommi. ZZ Topin suosion maan kiertoradalle, ellei etemmäskin singauttanut LP oli nimeltään Eliminator (1983).

Joulukuussa 2020 tarkasteltuna Eliminator on määrällisesti tasan puolessa välissä uraa mitä studioalbumeihin tulee. Seitsemän ennen sitä ja seitsemän sen jälkeen. Toistaiseksi.

Joku voisi sanoa, että vain etummainen seitsikko oli kunnollista Toppia, rehevää etelän blues rockia ja texas boogieta. Joku saattaisi rajoittaa hyväksyttävyyden vieläkin tiukemmin bändin alkutaipaleelle. Sama puristisen tiukasti musiikkiin suhtautuja luultavasti hymähtelisi Eliminatorille ja pääsääntöisesti väheksyisi kaikkea sen jälkeen tullutta. Antaen ehkä hieman siimaa muutamalle poikkeukselle.

Tiukkapipo ei totta puhuen ole aivan väärässä tuomioissaan, mutta skaalalla hyvä-huono ei tietenkään mennä noin suoraviivaisesti. Moista asteikkoa kun ei objektiivisesti katsoen ole olemassakaan. Mielipiteitten tasolla sellainen löytyy ja se on jokaisella omansa.

Oma mieltymykseni myötäilee yllä esitettyä suurin piirtein. Tältä istumalta voisin nimetä seitsemän ensimmäisen LP:n joukosta kaksi ja puoli aivan mahtavaa, seitsemästä myöhäisemmästä nolla. On siinä hilkulla saako levy numero 8 kunniamaininnan vai ei.

Siihen liittyy kokemuksissani kohtalaisen roima annos nostalgiaa. Hataraan muistiini nojaten väitän sen olleen kymmenen ensimmäisen ostamani valmiiksi äänitetyn kasetin joukossa. Sillä on lähinnä loistavia ja erittäin hyviä biisejä. Joukkoon mahtuu kuitenkin jokunen rajatapaus.

Kasetin/vinyylin A-sivu kestää tänä päivänäkin vertailun melkein mihin tahansa. Kappaleet ovat järjestyksessä mainio perusjynkkä, nopeampi ja mainiompi perusjynkkä, toinen mainio perusjynkkä, hitaahko blues sekä nopeampi ja mainioudesssaan liki kakkosen veroinen perusjynkkä. Jynkkäprosentiksi saadaan mojovat 80.

Parhautta edustaa tässä kohtaa universumin vetävimpiin lukeutuvaan kitarariffiin pohjaava Got me under pressure. Lajissaan täydellistä paiskontaa, ja kun laji on itsessään ässätasoa, on tämä taideteoskin automaattisesti maailman kovimpia.

Tähdennettäköön vielä, että itse Buddy Guy on tehnyt version tuosta hitaahkosta bluesista I need you tonight.

Siirrymme B-puolelle, jossa kuullaan 80-lukuinen syntikkarokki, outoudessaan muikea bassonpätkytyshumppa, keskitempoinen syntikkapluusi, syntikoin maustettu perusjynkkä, mainio perusjynkkä sekä kaikista nopein mainio perusjynkkä. Vain 50-prosenttisesti jynkkää.

Syntetisaattorin mainitseminen tai mainitsematta jättäminen ei takaa aukotonta instrumentin tunnistusta allekirjoittaneelta. Tuossahan vain luettelin genret kuten ne kuulen (ja kuten genrestandardivirasto voisi ne määritellä).

Digitaalisen sähkökosketinsoittimen läsnäolo ei myöskään oletusarvoisesti heikkouta mitään. Ei edes tällaisen alun perin sangen orgaaniseen ja juurevaan menoon vihkiytyneen ryhmän tapauksessa. Siltikin Legs ja TV dinners ovat ne kiusalliset rajatapaukset.

Kauneusvirheistä huolimatta ei snorkkelin yläpää hörppää liikaa vettä ja kokonaisuus säilyy kunniamaininnan arvoisena.

Eliminator on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - ZZ Top: Degüello

03 joulukuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Neil Young & Crazy Horse: Return To Greendale

"72 tietuetta" sanoo Apulaissheriffin levyluettelo, jos sieltä suodattaa esiin Neil Youngin tekoset. Vielä jää 18, kun filtterin tiukentaa pelkkiin liveäänitteisiin. Näistä 11 kuuluu sarjaan Neil Young Archives Performance Series (NYAPS).

NYA on luultavasti maailman kunnianhimoisin projekti lajissaan. Epävirallinen urheilulaji, johon viittaan, on pitkään toimineen artistin pöytälaatikkomateriaalin saattaminen harrastajien kuunneltavaksi. Vanhoista konserttitallenteista koostuva NYAPS on vain osa sitä, joskin varsin paljon albumeita iloksemme tuottanut osa.

Sarjan viimeisin julkaisu on jo legendaariseksi luokiteltavan Crazy Horsen kanssa pakerrettu Return To Greendale (2020).

Elokuussa 2003 näki päivänvalon hieno Greendale. 10 laulullaan yhtenäisen kertomuksen muodostava, rock-oopperaksikin luonnehdittu teos ei ole kohonnut Youngin arvostetuimpien joukkoon.

Esimerkiksi Facebookin suomalaisessa NY-ryhmässä järjestettiin syksyllä äänestys äijän parhaista ja huonoimmista levyistä, mukana 71 ehdokasta. Parhaitten listalla Greendale päätyi jaetulle sijalle 24. Omilla mittareillani arvioiden se on selkeästi korkeammalla, sijoitusten 12-15 hujakoilla. Huonoimpien äänestyksessä FB-ryhmä rankkasi sen peräti niin alas kuin sijalle 17.

Greendalesta tuli aikanaan parikin toisistaan poikkeavan DVD:n sisältänyttä painosta. Tämän perusteella uskaltaudun arvelemaan sen olevan Neilille keskimääräistä tärkeämpi työ. Samaa puoltaa se, että nyt 17 vuotta myöhemmin ilmestyy taltiointi 4.9.2003 Toronton keikalta, siis Youngin synnyinseudulta.

Biisilista on teoksen luonteen mukaisesti yksi yhteen alkuperäisen kanssa. Lavalla kokonaisuudelle kertyi minuutteja sen verran enemmän, että se piti ahtaa tupla-CD:lle. Olen havainnut joittenkin studiolevyyn nihkeähkösti suhtautuneitten pitävän tätä uutuutta parempana. Eikä se huono olekaan. Oma vaakani taitaa silti hienoisesti kallistua vuoden 2003 version suuntaan.

Tarina sivuuttaen kappaleista löytyy tavanomaista Crazy Horse -meininkiä, pari balladia ja vähintään kaksi ilahduttavan bluesahtavaa numeroa.

Eniten bluesiin rähmällään on rouhea Double E, joka on valopilkku paitsi tässä seurassa, niin myös koko Youngin tuotannossa. Ralph Molina, Billy Talbot ja maestro tinttaavat sille rummuin, bassoin ja kitaroitse jämäkän taustan. Jännällä tavalla kiintoisa laulumelodia pitää liekkiä yllä.

Frank Sampedrolle on kansissa merkitty työvälineeksi vain sähköpiano. Studio-Greendalella hän ei ollut soittanut lainkaan, mutta osallistui kiertueelle. Pääjehu hoiteli näin ollen kitaristin tontin yksin.

Return To Greendale napsahtaa 18 liveniilon joukossa mielestäni parhaaseen kolmannekseen.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - Neil Young & Crazy Horse: Ragged Glory

30 joulukuuta 2020

1967

1969

1972

1973

1974

1975

1977

1978

1979

1980

1981

1982

1983

1985

1987

1988

1989

1990

1993

1994

1995

1996

1998

1999

2000

2006

2012

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

29 joulukuuta 2020

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

15 joulukuuta 2020

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

10 joulukuuta 2020

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

08 joulukuuta 2020

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

06 joulukuuta 2020

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

04 joulukuuta 2020

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

03 joulukuuta 2020

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: