Buffalo Springfieldin albumikolmikko ja esikoissoolo takana. Edessä vähintään 51 vuotta alalla ja julmetusti vaihtelevan tyylisiä ja tasoisia levytyksiä. Tuollaiseen saumaan Neil Young täräytti ensimmäisen 5/5 ansaitsevan pitkäsoittonsa Everybody Knows This Is Nowhere (1969), taustallaan Crazy Horse.
Raukea akustinen folk Round & round (it won't be long) tarjoilee kaunista laulua kelpo sävellyksen siivittämänä. Robin Lane vieraili äänineen ja kitaroineen. Kesti vielä kymmenisen vuotta ennen kuin ilmestyi ensimmäinen hänen nimeään kannessa kantava LP. En valitettavasti tuotantoaan tunne, mutta pistokokeitten perusteella Robin Lane & The Chartbusters toi mieleeni The Pretendersin.
Running dry (requiem for The Rockets) on toinen niukkasoitantoinen pala. Surumielinen melodia on edellistä vakuuttavampi ja muistuttaa jotain toista, josta en millään saa kiinni mikä se on. Poikkeuksellisen voimakkaasti kaiutettu kitara ja Bobby Notkoffin aavistuksen psykedeelinen viulu luovat leijuvan tunnelman.
Bändi nimeltä The Rockets oli yhden LP:n aikaiseksi saanut Crazy Horsen edeltäjä. Young ei ollut mukana, mutta kaikki hevosmiehet kyllä, muutamin vahvistuksin. Yksi näistä oli juuri viulisti Notkoff.
Mainitut kaksi kappaletta muodostavat rauhallisemmat saarekkeet muun materiaalin sekaan. Myös The losing end (when you're on) eroaa rokkaavammista ja tunnetummista biiseistä. Puhdasta countrya vailla rock-lisämäärettä tulkitsen sen olevan.
Kyllä se vaan niin on, että Apulaissheriffin piti varta vasten ja ajatuksen kanssa tutkailla pariin kertaan läpi nuo kolme. Everybody Knows This Is Nowhere on minun ja varmasti hyvin monen muun mielessä nojannut loppuihin neljään jytkyyn.
Nuo kolme ovat ikään kuin hukkuneet massaan. Massaan, joka vyöryessään kaiuttimista tai kuulokkeista on jo pitkään ollut siinä määrin tehokasta tavaraa, että nuo kolme ovat jääneet Mopen osille, välisoitoiksi. Ja aivan suotta, eivät ne huonoja ole. Myönnetään, että koko kattaus niiden kaltaista olisi laskenut arvosanaa. Toisaalta kokonaisuus kukaties tarvitsee ne. Jospa ne ovatkin suolana tässä sopassa.
Loput neljä ovat Crazy Horsen kanssa työstettyä bändirokkia, kevyt Everybody knows this is nowhere country-vivahteilla. Danny Whitten oli yhä elossa ja kakkoskitarassa, ikijäsenet Billy Talbot bassossa ja Ralph Molina kapuloissa. Näiltä jätkiltä syntyi 60-lukuista hippimeininkiä.
Jos nimikappalekin jätetään laskuista, ovat kolme vielä jäljelle jäävää klassikkoja ilman vähäisintäkään epäilystä. Kaikki ne on itsestään selvinä tapauksina ympätty mukaan kummallekin best of -kokoelmalle Decade (1977) ja Greatest Hits (2004). Runsaslukuisilta virallisilta konserttitaltioinneilta laskin äkkipäätä kolme osumaa kustakin. Neil kertoo säveltäneensä nämä samaan syssyyn kuumehoureisena.
Taputusten paikoin rytmittämä Cinnamon girl kävisi rouheammalla soitolla ja tuotannolla hard rockista. Nyt kun tarkistin, huomasin Type O Negativen versioineen biisiä raskaalla kädellä, ei välttämättä kovin mielenkiintoisesti. Unohdettakoon se ja jääköön alkuperäinen mieleen. Loistava.
Cowgirl in the sandin suurimpana valopilkkuna toimii parivaljakon Young-Whitten ilmeikäs kitaratyöskentely. Talbotin bassottelu jaksaa myös ilahduttaa. Erinomainen.
Arvokkain kruununjalokivi on sittenkin Down by the river. Erikseen mitään osa-aluetta ylemmäs nostamatta totean, että kaikki on kunnossa. Mainitsenpa vain ohimennen Molinan hidastetulta konekivääriltä kuulostavan tykityksen kertosäkeessä. Täydellinen.
Olkoonkin aika pistämättömällä yhtyeellä tehty levy, homman moottorina ja päällikkönä hääri Nuori Young. Viimeistään tässä vaiheessa ukosta oli kehkeytynyt tyyppi, joka halusi ja jonka piti olla puikoissa. Myöhemmät yhteistyöt Crosbyn, Stillsin ja Nashin kanssa ovat jääneet väliaikaisiksi.
Näin hauskalta ja samalla maaniselta hepulta näytti NY 60-luvun lopulla.
