Jutut ajassa

29 elokuuta 2020

LEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Everybody Knows This Is Nowhere

Buffalo Springfieldin albumikolmikko ja esikoissoolo takana. Edessä vähintään 51 vuotta alalla ja julmetusti vaihtelevan tyylisiä ja tasoisia levytyksiä. Tuollaiseen saumaan Neil Young täräytti ensimmäisen 5/5 ansaitsevan pitkäsoittonsa Everybody Knows This Is Nowhere (1969), taustallaan Crazy Horse.


Raukea akustinen folk Round & round (it won't be long) tarjoilee kaunista laulua kelpo sävellyksen siivittämänä. Robin Lane vieraili äänineen ja kitaroineen. Kesti vielä kymmenisen vuotta ennen kuin ilmestyi ensimmäinen hänen nimeään kannessa kantava LP. En valitettavasti tuotantoaan tunne, mutta pistokokeitten perusteella Robin Lane & The Chartbusters toi mieleeni The Pretendersin.

Running dry (requiem for The Rockets) on toinen niukkasoitantoinen pala. Surumielinen melodia on edellistä vakuuttavampi ja muistuttaa jotain toista, josta en millään saa kiinni mikä se on. Poikkeuksellisen voimakkaasti kaiutettu kitara ja Bobby Notkoffin aavistuksen psykedeelinen viulu luovat leijuvan tunnelman.

Bändi nimeltä The Rockets oli yhden LP:n aikaiseksi saanut Crazy Horsen edeltäjä. Young ei ollut mukana, mutta kaikki hevosmiehet kyllä, muutamin vahvistuksin. Yksi näistä oli juuri viulisti Notkoff.

Mainitut kaksi kappaletta muodostavat rauhallisemmat saarekkeet muun materiaalin sekaan. Myös The losing end (when you're on) eroaa rokkaavammista ja tunnetummista biiseistä. Puhdasta countrya vailla rock-lisämäärettä tulkitsen sen olevan.

Kyllä se vaan niin on, että Apulaissheriffin piti varta vasten ja ajatuksen kanssa tutkailla pariin kertaan läpi nuo kolme. Everybody Knows This Is Nowhere on minun ja varmasti hyvin monen muun mielessä nojannut loppuihin neljään jytkyyn.

Nuo kolme ovat ikään kuin hukkuneet massaan. Massaan, joka vyöryessään kaiuttimista tai kuulokkeista on jo pitkään ollut siinä määrin tehokasta tavaraa, että nuo kolme ovat jääneet Mopen osille, välisoitoiksi. Ja aivan suotta, eivät ne huonoja ole. Myönnetään, että koko kattaus niiden kaltaista olisi laskenut arvosanaa. Toisaalta kokonaisuus kukaties tarvitsee ne. Jospa ne ovatkin suolana tässä sopassa.


Loput neljä ovat Crazy Horsen kanssa työstettyä bändirokkia, kevyt Everybody knows this is nowhere country-vivahteilla. Danny Whitten oli yhä elossa ja kakkoskitarassa, ikijäsenet Billy Talbot bassossa ja Ralph Molina kapuloissa. Näiltä jätkiltä syntyi 60-lukuista hippimeininkiä.

Jos nimikappalekin jätetään laskuista, ovat kolme vielä jäljelle jäävää klassikkoja ilman vähäisintäkään epäilystä. Kaikki ne on itsestään selvinä tapauksina ympätty mukaan kummallekin best of -kokoelmalle Decade (1977) ja Greatest Hits (2004). Runsaslukuisilta virallisilta konserttitaltioinneilta laskin äkkipäätä kolme osumaa kustakin. Neil kertoo säveltäneensä nämä samaan syssyyn kuumehoureisena.

Taputusten paikoin rytmittämä Cinnamon girl kävisi rouheammalla soitolla ja tuotannolla hard rockista. Nyt kun tarkistin, huomasin Type O Negativen versioineen biisiä raskaalla kädellä, ei välttämättä kovin mielenkiintoisesti. Unohdettakoon se ja jääköön alkuperäinen mieleen. Loistava.

Cowgirl in the sandin suurimpana valopilkkuna toimii parivaljakon Young-Whitten ilmeikäs kitaratyöskentely. Talbotin bassottelu jaksaa myös ilahduttaa. Erinomainen.

Arvokkain kruununjalokivi on sittenkin Down by the river. Erikseen mitään osa-aluetta ylemmäs nostamatta totean, että kaikki on kunnossa. Mainitsenpa vain ohimennen Molinan hidastetulta konekivääriltä kuulostavan tykityksen kertosäkeessä. Täydellinen.

Olkoonkin aika pistämättömällä yhtyeellä tehty levy, homman moottorina ja päällikkönä hääri Nuori Young. Viimeistään tässä vaiheessa ukosta oli kehkeytynyt tyyppi, joka halusi ja jonka piti olla puikoissa. Myöhemmät yhteistyöt Crosbyn, Stillsin ja Nashin kanssa ovat jääneet väliaikaisiksi.

Näin hauskalta ja samalla maaniselta hepulta näytti NY 60-luvun lopulla.


Kaikkien tulisi tietää, että Everybody Knows This Is Nowhere on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


27 elokuuta 2020

YLEISTÄ - Yksivuotias Apulaissheriffi

2 tai 3 päivää yli vuosi sitten päätin sängyllä maatessani, että nyt on aika. Syistä ja toisista olin tilanteessa, jossa kirjoittaminen ja kirjoitusten julkaisu alkoi tuntua tarpeelliselta tai toivottavalta. Olin hautonut tuon suuntaisia ajatuksia jo kauan ilman, että mitään oli tapahtunut.

Kun aika oli, käytin tosi pienen tovin Googlen ilmaisen blogimoottorin tutkailuun ja aloin suorilta väsäämään. Ei siinä tehty mitään perinpohjaista kartoitusta eri vaihtoehdoista, puhumattakaan että mahdollisia työkaluja olisi millään lailla vertailtu.

28.8.2019 julkaisin ensimmäisen blogijutun. Suunnitelmat sisällöstä olivat hataralla pohjalla, mutta ovat matkan varrella ehkä tarkentuneet. Puolen vuoden jälkeen blogista irtautui osia toiseen ja Apulaissheriffi jäi miltei täysin musiikkiaiheiseksi.

Ennen tätä juttuja näkyy kertyneen mukavan metsäliittoisesti - jos muistatte osuuskunnan vanhan logon - 111 juttua. Suurin osa (43) on ruotinut parhaita tuntemiani äänilevyjä. Seuraavaksi eniten on tarinaa uutuuslevyistä (14), jollaisiksi lasken kotiin asti hommatut tuoreet julkaisut.

Ja on muutakin, kuten tuolta oikean laidan linkkihässäkästä voi todeta. Ohjeita tähän on olemassa kahdenkin jutun verran.

Blogi on tasan vuoden ikäinen huomenna. Vastaanottoa ei järjestetä ja muistamiset voi ohjata oman paikkakunnan musiikkiliikkeen kivijalkamyymälään. Sellaisen puuttuessa kotimainen nettikauppakin kelpaa.


Listasin huvin vuoksi kaikki kunniamaininnan "aivan mahtava levy" saaneet lätyskät (43 + 3) aikajärjestyksessä. Tuossahan ei ole vielä massaa kertomaan tieteellisellä tarkkuudella musiikkimaustani tai sen ajoittumisesta historiaan.

Luettelosta kuitenkin näkee miten heikolla edustuksella 2000-luku on mukana. Plus kolme tulee minisarjasta Wanha Suomi-proge.

1967


1969

Beatles: Abbey Road
Creedence Clearwater Revival: Bayou Country
Led Zeppelin: II

1972

Kalevala: People No Names (#WSP)

1974

Hurriganes: Roadrunner
Meters: Rejuvenation

1975

Dr. Feelgood: Malpractice
Jukka Tolonen: Hysterica

1977

Kaamos: Deeds And Talks (#WSP)

1979

Molly Hatchet: Flirtin' With Disaster
Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kohdusta Hautaan
ZZ Top: Degüello

1980

Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III)
Prince: Dirty Mind
Scapa Flow: Uuteen Aikaan (#WSP)

1981

Hassisen Kone: Rumat Sävelet

1982

Eppu Normaali: Tie Vie
Grandmaster Flash & The Furious Five: The Message
Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa

1985

John Cougar Mellencamp: Scarecrow
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani Palaa Rikospaikalle
Sielun Veljet: L'amourha

1987

J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara
Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen
Kolmas Nainen: Paha Minut Iski

1989


1990

J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa
Kari Peitsamon Skootteri: Groovers' Paradise
Neil Young & Crazy Horse: Ragged Glory

1993

Don Huonot: Kameleontti
Kingston Wall: II
Leevi And The Leavings: Turkmenialainen Tyttöystävä

1994

Jimmy Nail: Crocodile Shoes

1996

Melrose: Trio

1998

Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaupunkitarinoita

1999

Kauko Röyhkä: Rock'n'Roll Klisee

2000

Mari Rantasila: Vain Rakkaus

2006

Neil Young: Living With War

2012

Kari Peitsamo Road Hogs: Rautahepo

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



24 elokuuta 2020

BIISIT - Tommi Liimatta: Karjan vauhkoontuminen

Riemastuttavaa olohuone-folkkia. Kotikutoista kolistelua ja napsuttelua. Epävireisen kuuloista kielisoitantaa.

Huimaa tarinankerrontaa. Äärijännittävä juoni. Satumainen loppu.

Tommin ensimmäinen soololevy Liimatan Pan Alley (1996) on lastattu 13 varsinaisella kappaleella ja kolmella muulla, jotka jäävät alle otsikon "Hit Single Sit Jingle", Sit-sanan ässän päällä suhua markkeeraava pikku v.

Tosiasiassa tuollaista sinkkua ei ole olemassa, ainakaan julkaistuna. Taiteilijana yksi aikamme monipuolisimmista lahjakkuuksista siinä vaan veijaroi.


Virtuaalisinkun ensimmäinen, pitkän numero 14 on Liimatalle poikkeuksellinen päästö. Hän ei tekstittänyt saati laulanut biisiä. Sen puhuu läpi Teemu Eskelinen, joka poimi sanat lennosta ehtaan rap battle -tyyliin.

Miksi tämä mainio ränkätys saa kunnian olla Apulaissheriffin Biisit-kategorian pioneerina? Koska kollegani ovat merkittävässä - etten sanoisi ratkaisevassa - roolissa pulman selvittelyssä. Ymmärrätte tämän, kun kuuntelette huolella alusta loppuun. Ajassa 2:20 tapahtuu apulaissheriffien mukaanotto ja asiat tuntuvat alkavan luistaa.

Tästä näin: Karjan vauhkoontuminen. Papukaijamerkki!

Mikä on sadun opetus? Vaikkapa se että kaikkeen tottuu, jopa karja.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



21 elokuuta 2020

LEVYT - Leevi And The Leavings: Turkmenialainen Tyttöystävä

Huolimatta yksittäisten albumien vaihtelevasta laadusta Leevi And The Leavingsin tuotanto on kokonaisuudessaan järkälemäinen osa suomalaista kulttuuriperintöä. Sitä varten voisi louhia ydinjätteen loppusäilytysluolaa vastaavan kammion ja tallettaa kaikki äänitteet kaikissa formaateissa sinne säilöön. Varmuuskopiot voisi lähettää kolmena kappaleena avaruuteen.

Apulaissheriffin kriteereillä laatutasoltaan kärkikastiin sijoittuu kymmenes normipitkä Turkmenialainen Tyttöystävä (1993).


Ensilevytysten instrumentaation yksinkertaisuudesta (kitara, basso, rummut, koskettimet) oli tultu aika pitkälle. Turkmeenilla Leavingsien roolitukset menivät näin:

  • Juha Karastie, kitarat + mandoliini + banjo + dobro + kosketinsoittimet
  • Risto Paananen, basso + akustiset kitarat + kosketinsoittimet + taustalaulu
  • Niklas Nylund, lyömäsoittimet + kitarat + kosketinsoittimet
  • Gösta Sundqvist, laulu + taustalaulu + sähkökitara + puupuhaltimet + vihellys + mellotron + muut kosketinsoittimet

Eikä siinä vielä kaikki. Vierailijoita ja heidän myötään erilaisia, mukaan lukien eteläamerikkalaisittain oudolta kalskahtavia soittimia lisättiin cocktailiin pilvin pimein. Tästä huolimatta yksikään esitys ei tunnu täyteenahdetulta. Sundqvist hallitsi sovittamisen perin juurin.

Kaivelin omaksi ilokseni pikaista tietoa seuraavassa kuvassa herra Ferreiralle merkityistä vempeleistä. Charango näyttäisi olevan yhdenlainen kielisoitin, joita meille tutuimman eli kitaran lisäksi maailmasta kyllä löytyy. Kenacho on nokka-, mohoceno poikkihuilumainen puhallin. Bombosta nyt pystyi jo nimen perusteella arvaamaan, että lyömäsoitinhan se.

Pikkusisko Haijen ääntä kuullaan monilla muillakin Leavings-levyillä.


Gösta ei ujostellut kirjoittaa roisejakaan tekstinpätkiä. Joku kummallinen kyky hänellä oli tehdä se niin, etteivät sanat silti kuulosta rivoilta. No joo. Epäilemättä joku toinen saattaa ajatella toisin vaikkapa Toteemipaalun muutamista riveistä.

mä olen niin kuin toteemipaalu
taas pystyssä
sykkivänä ja kankeana
...
sinulla on sellainen kutiava kolo
että sitä pitää sieltä rapsutella

Mieletön Melinda koulupojan käsiinsä saamassa aikuisten lukemistossa, tai ehkä pikemminkin katsomistossa sisältää myös varsin persoonallisen kuvauksen naisen navanalusista. Sen pöyristysvaikutus tänä päivänä voisi olla kertaluokkaa kovempi kuin ilmestymisensä aikoihin. Itse en muista tästäkään mitään härdelliä syntyneen.

se broidin raju seksilehti
pulpettiin piiloon ehti
reksi saa seksistä raivarin
mieletön Melinda
hitto mikä hilloviiva
ilman pikkupöksyjä ja rintsikoita

Ylle lainatut pätkät edustavat vain yhtä puolta Sundqvistin ajatusmaailmassa. Tunnetuin hän taitaa enemmistölle olla alakuloisen tarttuvista mollimelodioistaan sekä elämän nurjan puolen tarinoita täyteen tungetuista teksteistään.

Turkmeenille mahtuu toki näitäkin. Lohduttominta antia edustaa Kuudentoista vuoden yhtäjaksoinen sade, joka on tilannekuvauksena jo otsikkotasolla bluesia potenssiin kolme.

kun tuulet toivat tullessaan
sadepilvet ylle maan
vesimassat valtaisat
joka paikkaan tulvivat
ja pian peittivät
kaupungit alleen

Mieleeni palaa satunnainen kahvipöytäjutustelu, jossa joku arveli Sundqvistin väsänneen murheellisimmat ja negatiivisimmatkin laulut kieli poskessa. Oltiin yhden toisen musiikin suurkuluttajan kanssa hieman eri kannalla. Terveisiä mukana olleille, jos luette ja muistatte.


Pakko tähdentää noin monen sanoitusnäytteen jälkeen, että Leevi And The Leavings oli kokonaisvaltaisesti hyvä orkesteri. Ja oli monipuolinen, kun malttaa käydä läpi koko uran myös hittikokoelmien ulkopuolelta. Diskoihin sopivaa tanssimusiikkiakin tuli tehdyksi pitkin matkaa, tälle pitkäsoitolle hieman Jamaikan malliin keinuva Miesten kesken.

Eipä tässä tällä erää muuta kuin että Turkmenialainen Tyttöystävä on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



17 elokuuta 2020

LEVYT - Mari Rantasila: Vain Rakkaus

Jos on syntynyt Suomeen jotakuinkin ennen vuotta 1985 ja vähänkään televisiolle 20 vuotta sitten altistunut, ei todennäköisesti ole välttynyt kuulemasta Raid-jatkosarjan tunnaria. Pekka Marjasen sävellys, ohjaaja Tapio Piiraisen sanoitus ja naispääosan vetäneen Mari Rantasilan esittämä Vain rakkaus oli jonkinmoinen hitti aikanaan.

Eikä ihme. Suositun TV-sarjan kylkiäisenä tuotettu ensiluokkainen laulu ensiluokkaisesti laulettuna oli luotu iskostumaan yleisön mieliin. En taida olla ainut, joka sen kuullessaan näkee mielessään paitsi Rantasilan, niin myös Kai Lehtisen hieman rähjäisen roolihahmon.

Ilkka Vainio levy-yhtiön tuotantopäällikkönä haistoi menestyksen ja tilasi albumillisen. Seurauksena syntyi valmiiksi tutun kappaleen mukaan nimetty Vain Rakkaus (2000).

Mari oli aiemmin esittänyt Carolan (Standertskjöld) lauluja Markku Kanervan kera. Ohjelmistosta valittiin Penkki, puu ja puistotie, Hunajainen, monien muiden ohella mm. Harri Marstion levyttämä Rakkauden jälkeen sekä Rakastan, saavuthan. Kaikki olivat ulkomaista alkuperää kääntäjinään sellaiset tuotteliaat tekijät kuin Pertsa Reponen, Jussi Raittinen, Kari Tuomisaari ja Juha Vainio.

Seija Simolan Suomessa tunnetuksi tekemä Sulle silmäni annan oli viides vanha käännösiskelmä viidennen sanataiturin, Saukin tekstillä.


Tällä tavoin oli saatu kasaan puolet palikoista. Kanerva otti rakentaakseen loput ja sai Jan Noposelta apuja kappaleeseen Tulit takaisin. Rantasila kirjoitti sanat näihin, varta vasten albumia varten tehtyihin sävelmiin. Eikä ollut eilisen teeren tyttäriä siinä puuhassa. LP Kaipuun Kääntöpiiri (1993) oli jo sisältänyt pelkästään hänen lyriikoitaan ja pitkälti myös sävellyksiään.

Paketin loppuun pantiin pisteeksi tuttu Raid-biisi.

Vaihtelevasta syntyhistoriasta huolimatta Vain Rakkaus on harvinaisen ehjä ja yhtenäinen kokonaisuus. Se on sitä jopa siihen mittaan asti, etten olisi pienestä vaihtelusta lainkaan pahastunut. Yksi muista poikkeava lisänumero, vaikkapa reipas jenkka tai ska (!) jonnekin hieman puolen välin jälkeen piristäisi kummasti. No ehkä se olisi ollut liian radikaalia.

Erinomainen tuotos tämä on tällaisenaankin. Kanervan sovitukset eivät yritäkään tehdä mitään ihmeitä. Ne soivat asiansa osaavien muusikoiden hyppysissä aistikkaina ja ilmavina. Aitojen instrumenttien lisäksi kapellimestarin piikkiin on merkitty myös ohjelmointi, minkä lopputulos ei missään kohtaa hypi korville häiritsevänä.

Jälkiviisaana sanoisin, että kunnianhimoisempi lähestyminen taustojen koostamisessa olisi saattanut kostautua. Nyt oikeuksiinsa pääsee se minkä pitääkin, eli Mari Rantasilan ääni. Tämä jos mikä on laululevy.

Otin kantaa asiaan jo tämänvuotisen 2020-jutun yhteydessä, joten en mene paljon pitemmälle aiheen kanssa. Totean vain lisäksi, että mielestäni Rantasilan keskityttyä näyttelijän ja ohjaajan hommiin olemme jossain määrin jääneet paitsi hienosti tulkituista musiikkiteoksista. Onneksi hän on aika ajoin niihinkin ryhtynyt.

Tekstiosastolla teemana on se mitä otsikkokin lupaa. R-sana löytyy kappalenimistä neljässä tapauksessa yhdestätoista. Ihmissuhteista kerrotaan muillakin raidoilla, eri kanteilta katsottuna. Esimerkiksi Marin oma Kaikki hyvin pohtii tilannetta, kun haluaisi, muttei voi.

on kaikki hyvin tiedän sen
vaan silti sinuun pakenen
en ilman viestejäsi
enää voi nukahtaa
on kaikki hyvin tiedän sen
vaan miksi jotain epäilen
on mulla mies ja lapset
mutta sinun kanssas
jaan mä sydämen

Lattaripoljentoinen Tahdon rakastaa saakoon kunnian toimia näytteenä. Tässä, kuten parissa muussakin tapauksessa taustalaulusta vastaa Sami Saari. Rumpupallilla istuu Anssi Nykänen, pianojakkaralla Markku Tabell. Muun hoitelee Kanerva.


Sen verran taisivat CD ja kasetti myydä, että Rantasilan kaksi seuraavaa pitkäsoittoa julkaistiin peräti kolmen vuoden sisään. Hänen normitahtiinsa verrattuna tämä oli suorastaan tiuhaa tekemistä.

Jo vain, Vain Rakkaus on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



15 elokuuta 2020

KIRJAT - Jussi Niemi: Kootut naamakirjat Vol.1 remix

Jussi Niemi kokee bluesia vähän joka paikassa, sielläkin missä valtaosa meistä ei sitä tunnista. Tämä kiintoisa yksityiskohta tulee väistämättä mieleen hänen tekstejään lukiessa. Mitä se Jussin blues on?

Kirjoitin tarkoituksella "kokee", en "kuulee". Veikkaan bluesin olevan hänelle jotain paljon suurempaa ja monipuolisempaa kuin pelkkä afroamerikkalaisen taiteen laji. Itse asiassa hän havaitsee tai tuntee bluesin jo afrikkalaisessa musiikissa, joka ei ole altistunut amerikkalaisen (tai eurooppalaisen) kulttuurin vaikutuspiiriin.

Apulaissheriffi ei aivan moiseen kykene, mutta saattaa ymmärtää mitä tarkoitetaan. Tai sitten ei. Ehkä sillä ei ole massiivista merkitystä ymmärtääkö. Tulipahan kuitenkin nyt Niemen innoittamana pikaisesti tutustuttua muutamaan malilaisen Ali Farka Tourén levyyn ja ostohousutkin vilahtivat jalkaan. Eikä ollut ensimmäinen kerta, kun noin kävi.

Olin 80-luvun puolivälistä jonnekin tämän vuosituhannen alkupuolelle Soundin lukija, suurimman osan ajasta tilaaja. Lehti muokkasi väistämättä musiikkimakuani, halusinpa sen tunnustaa tai en. Sokeasti en toivottavasti toimittajien ja avustajien mielipiteitten perässä juossut. Kirjoittajista erottui muutamia, joitten havaitsin olevan samalla asialla itseni kanssa.

Yksi näistä oli Waldemar Wallenius. Oli ilo, kun Tommi Liimatta toimitti hänen kirjoituksiaan kansiin kolme vuotta sitten. Sen ahmittuani muistan pähkäilleeni, että Jussi Niemen jorinoista voisi kasailla vastaavanlaisen opuksen. Älähän mittään, julkilausumaton toiveeni toteutui, kun kauppoihin tupsahti Kootut naamakirjat Vol.1 remix (Aviador, 2019).


Kyseessä ei ole samanlainen artikkelikokoelma kuin WW:stä tehty. Jokaisen kirjoituksen takana on artistin haastattelutilanne, joista vanhimmat 60-luvulta. Sen pohjalta syntyi tavallisesti lehtijuttu. 2013 alkaen Soundin Naamakirjat-palstalla julkaistiin näitä muokattuina. Kirjaa varten tekijä on vielä päivittänyt tekstejään. Remixannut.

Kolmivaiheisen prosessin jäljiltä syntyneet lyhyet tarinat pitävät otteessaan. Ne tekevät sen riippumatta siitä sattuuko kohteen taide olemaan itselleni läpeensä tuttua tai täysin outoa. Siinä on se taito mikä Jussi Niemellä on aina ollut ja toivottavasti on myös oleva. On tietoa, vielä tärkeämpänä osasena intoa ja niittinä taitoa pukea nuo kaksi sanoiksi.

Jokaisen kappaleen loppuun on järkevästi laitettu vielä pari levyarvostelua jututetun historiasta. Äkkiä laskien saan vain yhdeksän osumaa omaan levyhyllyyni, mutta määrä kasvanee enemmänkin kuin mitä jo aiemmin mainitsin.

Naamakirjat taitaa olla liki pakkoluettava kanssani samaan tapaan ja samoihin aikoihin musiikkimaailmaan perehtyneille. Suosittelen myös muille. Vihjaus jatko-osasta on heitetty ilmaan, minkä tyytyväisenä panin merkille.

Oheinen katkelma Hawkwind-sepustuksesta kertoo saman, minkä omaltakin kohdaltani olen ajan kuluessa havainnut.

Hän huomasi nopeasti,että tunsin Hawkwindin debyytin - ... - todella perin pohjin. Noihin aikoihin, kun levyjä oli vielä lukumäärällisesti vähän, jokaiseen niistä tuli uppouduttua käsittämättömän syvälle.

Niinpä. Kyllä osasin parinkymmenen LP:n omistajana vielä biisijärjestyksetkin ulkoa ja kuuntelukertoja per lätty kertyi enemmän kuin nykyään.

Mitä seuraavaksi? Asko Alanen ja Juho Juntunen - turhien nippelitietojen havainnoija panee merkille, että WW, AA ja JJ, mutta JN - olivat kaksi muuta suosikkisoundilaistani. Että voisko joku?

-----

13 elokuuta 2020

LEVYT - The Beatles: Abbey Road


Se joskus pakkasi ottamaan päähän, kun kuka tahansa muusikko, toimittaja tai muuten musiikin parissa touhuillut tahi jopa satunnainen harrastaja nimesi kysyttäessä B:n niin kovin tärkeäksi vaikuttajakseen. Useammin kuin kerran kävi mielessä, etteikö mitään muuta keksinyt tuokaan. Vasta viime vuosina olen tajunnut, että vastaus oli useimmissa tapauksissa ilmeisesti totta.

Omalla kohdallani B ei koskaan ole päässyt nousemaan merkittäväksi tekijäksi kuunteluhommissa ja maun kehittymisessä. Eivätkä myöskään Jiin, Peen, Geen tai äRrän soolotyöt. Seuraavassa lyhyt tiivistelmä kuinka kaikki oikein kävi niin kuin sen nyt muistan.

Alle 10-vuotisena kuulin isän kaseteilta Please Mr. Postmanin, jonka esittäjää yritettiin jollain kunnan/seurakunnan/partion kesäleirillä onkia isommilta valvojatytöiltä selville. Ne kertoi sanojen perusteella, että B. Mutta kun sen lauloi kasetilla joku nainen, ei voinut olla.

12 ikävuoden tietämillä jeejee-kauden B oli riittävän lähellä 50's rock and rollia, jotta jokunen laulu tuli nauhoitetuksi radiosta. Jollain lailla niistä tykkäsin, mutten sanottavammin.

Michael Jackson duetoi näillä main kaksikin kertaa Peen kanssa. Varsinkin Say say say meni jakeluun ja jopa tiesin Peen olevan entinen B:läinen. En voinut olla tietämätön myöskään Imaginesta ja luulisin olleeni selvillä, että myös Jii oli ex-B.

Noin 15-kesäisenä väsäilin Commodore 64:n musiikkisoftalla sovituksia Yesterdaystä ja Eleanor Rigbystä. Nuo kun olivat lähimpänä hyväksyttävää musaa niistä mihin Suuri Toivelaulukirja tarjosi nuotit ja jotainhan piti kokeilla. Tänä päivänä tuotakin kai kutsutaan koodaukseksi, vaikka se on siitä yhtä kaukana kuin Jamppa Tuominen punkista.

Vielä jonkin aikaa myöhemmin kaveri osti luokkaretkellään Neuvostoliitosta venäjänkielisillä kansilla varustetun A Hard Day's Nightin (1964). Mankka pantiin hommiin ja sain ensimmäisen B-LP:n kasetille.

Sitten meni ties kuinka kauan, että moni muu innosti ja B ei. Alkoi myös tuo tuhahtelu- ja ylenkatsomisvaihe, ehkä hiljaisena vastalauseena alussa mainitsemalleni yhtyeen jalustalle nostamiselle.

Olisiko ollut 2000-luvun alussa, kun nöyrryin hommaamaan jokusen CD:n B:ltä. Näin päätyi hyllyyn Rubber Soul (1965) ja Revolver (1966). Vieläkään ei lähtenyt, vaikka aloin tunnustaa näissä, etenkin kumisielussa olevan jotain kiinnostavaa.

Näin kituutin enemmän kuin vuosikymmenen ja viimein 10-luvulla annoin lopullisesti periksi ja hankin pikku hiljaa koko peruskatalogin. Tämä tarkoittaa, että Apulaissheriffin kotona majailee tätä nykyä kaikki 12 brittialbumia plus Magical Mystery Tour (1967) plus Past Masters, Volumes One & Two (1988).

Hintelästi itse asiaan liittyvänä, pitkänä esipuheena yllä jaariteltu johdattaa päivän epistolaan, joka on Abbey Road (1969). Se oli ensimmäisten joukossa, kun aloin oikeasti B-kokoelmaa kartuttamaan. Biisilistalla oli nimien perusteella vain kaksi entuudestaan koettua, Come together ja Here comes the sunJotain kelloja päässä kilisyttivät myös ainakin SomethingOh! darling ja Carry that weight, kun ne kuulin.


Lisäksi paljastui, että olin ollut enemmän tai vähemmän pitkään tietoinen muutamista Abbey Road -käännöksistä. Tällaisia olivat Vesa-Matti Loirin ja Pate Mustajärven eri aikoihin suomeksi versioima Maxwell's silver hammer (Paulin taikakaulin) sekä Freud Marx Engels & Jungin levyttämä Octopus's garden (Tursaan puutarhassa). Vielä yllätti miten pätkä The endiä oli itselleni tuttu Aku Syrjän soolosinkulta Ringo ja Aku.

Abbey Road tuntui jo parin läpisoiton jälkeen kelpo tapaukselta. Jossain vaiheessa se alkoi haiskahtaa mahdollisesti B:n parhaalta levyltä. Kunnes kuluvana elokuuna, keskipitkällä autoreissulla soitettuna, aiemmat kuuntelut ja alitajunta taustalla olivat tehneet tehtävänsä. Tämähän osoittautui loistavaksi.

Seuraavan päivän paluumatkalla uusiksi ja eikun parani vaan. Myönnän, että nyt kirjoitan eräästä kaikkien aikojen albumista, omastakin mielestäni sellaisesta.

On ihan mukava todeta, että oppihan se B ennen lopullista hajoamistaan tekemään varsin mainiota kamaa. Yhteissoitto toimi, laulu toimi. Pohjina oli loistavat sävellykset ja ne toteutettiin suurenmoisin, paikoin jänskin sovituksin. Ainakin omistamallani 2009 remasteroinnilla myös jälkitekninen toteutus on perinpohjaisen hienoa.

Ei siinä ole hirveästi nokan koputtamista, kun vasta kappaleen numero 10 kohdalla tulee ensimmäisen kerran mieleen, että tämä ei ehkä ole täydellinen. Siitä loppuun asti on ripoteltu lyhkäisiä vetaisuja, jotka pitävät alkupään tasoa yllä.

Apulaissheriffi on juuri nyt Abbey Roadista niin tohkeissaan, ettei koe tarpeelliseksi alkaa puntaroida yksityiskohtia yhtään tarkemmin. Toteaa vaan, että Something ja Here comes the sun ovat Geen kirjoittamia ja Octopus's garden äRrän. Kaikki muut ovat kaksikon Jii&Pee käsialaa.

Tuossa dramaattinen I want you (she's so heavy), joka yhdistelee muikeasti progea bluesiin. Lopuksi rock loppuu kuin seinään.


Yli 50 vuotta ilmestymisestään tarvittiin, ennen kuin kykenin toteamaan, että Abbey Road on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



09 elokuuta 2020

LEVYT - Prince: Dirty Mind

Fiktiivinen keskustelu, Suomi, 2020:

- Oli se vaan konna muusikoksi tämä herra Nelson.

- Oli huikee ja käytti ihanan röyhkeesti sitä kuninkaallista taiteilijanimeä.

- Etunimeään käytti. Vaan röyhkeä ja joskus suorastaan irstas tyyppi se oli. Tämänkin levyn tekstit tihkuu seksiä ja jätkä on kannessa niin riettaasti pukeutunut, että muna- tai mitkä lie karvat melkein näkyy. Liekö mies ollenkaan vai joku bii tai meteroseksuaali.

- Joo. Tosi rohkeeta sanomaa. Makeesti se kyseenalaisti sukupuoliroolit ja toi oman feminiinisyytensä häpeilemättä julki. Prince kyllä tais pitää sateenkaarilippuakin uljaasti pystyssä.

- Sanonko mikä oli pystyssä. Naisia pyöri ympärillä ja moni niistä pääsi levyttämäänkin herran huomassa. En väitä tietäväni, mutta luulenpa vispilän tehneen kauppaa aika tiuhaan niissä "sessioissa".

- Mitä sanoit? Sekö olikin tavallisen paska patriarkaatin edustaja ja naisten alistaja? Hyi!

- Tiesitkö muuten, että yksi sen lempinimistä oli His Royal Badness?

- No en. Mutta tuossahan se selkeesti astui kirkon varpaille, kun otti ylleen tuommoisen kuvaannollisen pahuuden viitan. Ah, kuinka kannatettavaa.

- Enpä osaa tuosta sanoa. Sen tiedän, että Prince hyppäsi Jehovan todistajien kelkkaan jo 2001.

- Täää? Semmonen jeesustelija sitten lopulta ja vielä pahimman luokan hyväksikäyttäjälahkoon meni liittymään. Kauhee äijä.

Apulaissheriffi toteaa, että kiva kun äijällä oli leipätyönsä ohessa muutakin elämää. Muusikkona Prince oli perin pätevä. Hän kerkesi noin 40 vuoden urallaan leipomaan suurin piirtein vuosien verran studiokiekkoja omiin nimiinsä ja roppakaupalla muuta sälää. Mieheltä jälkeenjääneiden arkistojen sanotaan sisältävän mittavan määrän vielä julkaisematonta musiikkia.

Suureen joukkoon levyjä mahtuu monentasoista yritelmää huonosta loistavaan. Varhaisin merkkiteos on mielestäni kolmas kokopitkä Dirty Mind (1980).


Taiteilijalla oli tässä kohtaa ikää 22 vuotta ja risat. Jo teini-ikäisenä hänen on sanottu hallinneen 26 eri instrumenttia. Ensimmäinen oma sävellys oli syntynyt seitsenvuotiaana pianolla. Jos 1700-luvulla oli Mozartinsa, 1800-luvulla Mendelssohn ja 1960-luvulla Stevie Wonder, voitaneen sanoa, että 1970-luvulla oli Prince. Yhden sortin musikaalinen lapsinero, ehkä.

Miksi juuri tämä pyörylä olisi yhtään kummempi kuin moni samantapainen aikalaisensa? Eikö tuollaista disco-musaa julkaistu roimat määrät tuossa vuosikymmenten vaihteessa? Eikö tämä nykypäivänä kävisi parkkipaikalla pyöriville bassokajareitten esittelijöille sopivasta jumputuksesta? Nissanista ja Toyotasta vaan kaikkien iloksi.

En tunne nykyistä pilluralliskeneä tarkoin, mutta veikkaan Dirty Mindin soundien olevan liian 70- tai 80-lukuiset tähän aikaan. Lisäksi nopeatempoista bassorumpua saattaa olla tarjolla turhan niukasti.

Eräs itseäni viehättävä piirre on muutoin kohtalaisen tavanomaisista biiseistä löytyvät pikkujipot. Esimerkkinä moisista nostan Do it all nightin avaavan näppärän sävelkuvion, joka toistetaan muutamaan otteeseen matkan varrella. Toinen kutkuttava nyanssi on Dirty mindiin sinne tänne ripoteltu 5-6 nousevan nuotin kosketinsoitinpyräys.

Jos nyt joitain esityksiä tavanomaisiksi nimittelin, voi sen kuitata olankohautuksella. Tosiasiassa pelkkä Princen lauluääni erotti hänet kaikista muista. Ja niitä hienovaraisia sovitusjuttuja piisaa mainitsemieni lisäksi enemmänkin. Jutun albumilla bassosoundit ilahduttavat useammin kuin kerran.

Etenkin P-funkkaava Head viljelee mojovaa bassoa niin, että tuntuu. Raidalla kuullaan myös herkullisen funkadeliciläistä, psykedeelistä kitaraa. Jos hakee kaikkien aikojen groovaavimpia mainstream-artistien tekosia, niin Head on aika hyvä ehdokas, vaikkakin huippusuosio oli vasta parin vuoden päässä. Laskisin, että massiivisen sellaisen liipaisi 1999 (1982).

Enempi funkia ja vähempi discoa tai poppia ovat myös hytkyttävät Uptown ja Partyup. Jos olisin tanssiin taipuvainen, olisi koko B-sivu vinyyliversiosta varmuudella herkästi polvia notkauttavaa, hien pintaan nostattavaa materiaalia.

Dirty Mindistä ei tullut heti ilmestymisensä jälkeen meikäläiselle suosikkia, en edes tiennyt herrasta yhtikäs mitään. Ylipäätään tutustuin tarkemmin Princeen muutamaa LP-poikkeusta lukuunottamatta vasta paraikaa kuluvalla vuosituhannella. Tällä levyllä oli kuitenkin kaksi tuttavaa, kun sen ensi kertaa kuuntelin.

When you were mine oli hyllyssä Cyndi Lauperin takia. Tämän versio ei edelleenkään voi olla pyörimättä päässäni Princen alkuperäisen soidessa. Monesti sanotaan originaalin lyövän coverin. Tässä tapauksessa tuntuu siltä, että ensin kuultu voittaa. Sen on oppinut ja se ikään kuin määrittelee kappaleen omissa ajatuksissa.

Uptown taas oli iskeytynyt tajuntaan ihan muulla tavalla. En aio ruveta tarkistamaan palautinko asian mieleeni oikein, vaan kirjoitan seuraavan muiston väärän informaation jakamisen riskilläkin.

Nimittäin, luulen tämän soineen yhden Alivaltiosihteeri Valvoo -sketsisarjan jakson lopputekstien soundtrackinä 1990-luvun puolivälissä. Hieno rock funk tämä on ja nimenomaan tuossa järjestyksessä sanottuna. Funk-keitosta rock-maustein.


Kansipaperi julistaa näkyvästi maestron yksin hoitaneen aivan kaiken sävellyksistä sovitusten ja esitysten kautta tuotantoon saakka. Tarkempi tutkailu paljastaa, että pikkasen tuli apujakin.

Dirty Mindin toiseksi kirjoittajaksi ja syntetisaattorin soittajaksi paljastuu herra nimeltä Doctor Fink. Tämä näpräsi syntikkaa myös Headillä, jolla taustoja lauloi Lisa "Wendyn partneri" Coleman. Joitain viitteitä kautta väitteitä olen netistä ja kirjallisuudesta bongannut muistakin muiden osallisuuksista. Ei nyt lähdetä niitä enempiä myllyttämään, vaan pysytään virallisilla linjoilla.

Ehkä lievästi rimaa hipoen voi myöntää, että Dirty Mind on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


08 elokuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Tower Of Power: Step Up

70-luvulla Tintti Wegelius kaarteli jäällä, Seppo Kannas selosti leppoisan asiantuntevasti ja Apulaissheriffi töllötti telkkarista. Taitoluistelijalle jaettiin pisteitä erikseen teknisistä ansioista ja taiteellisesta vaikutelmasta. Torvivoittoista funkia vedellyt Tower Of Power tehtaili irtonaisia laatuälppäreitä.

Nykyään Wegelius asuu ja valmentaa Kanadassa, Kannas on eläkkeellä ja Apulaissheriffi ei juurikaan penkkiurheile. Taitoluistelun pistejärjestelmä vaikuttaa luetun perusteella oudolta; vanhassa systeemissä oli vissiin joku paha vika (?). TOP julkaisee korona-ajan kynnyksellä uuden levyn Step Up (2020).


Bändin pitkän studiohiljaisuuden katkaisi Soul Side Of Town (2018), joka siis sai jatkoa jo nyt. Se tuntui vanhoihin verrattuna valjuhkolta. Tekniset pisteet olivat edelleen lähellä ylärajaa, mutta musiikin nauttimisen kannalta tärkeämmän osa-alueen osalta oli havaittavissa köhimistä.

Otin ensikosketuksen uusimpaan autossa heti CD:n saatuani. Valitettavasti yleisilme oli samankaltainen kuin edeltäjällä. Käydäänpä tällä kertaa koko ohjelma läpi parin seuraavan kuuntelon tunnelmin.

East Bay! all the way! on huimaa, täyden kympin funk-tykitystä, mutta se on vain alle minuutin pyrskäys. Soul Side Of Town sekä jo nelos-LP Back To Oakland (1974) aloitettiin ja lopetettiin samaan tapaan erinomaisilla biisin puolikkailla. Näitä minä kaipaisin enemmän.

Step up sykkii myös kunnolla. The story of you and I tasaannuttaa menoa aavistuksen, mutta pää on vielä pinnalla. Who would have thought? jarraa tempoa slovariksi, mikä sekin käy vallan mainiosti tuomaan hieman vaihtelua.

4/14 takana, toistaiseksi kaikki okei.

Addicted to you menee jo viihde-soulin oloiseksi, hmm. Look in my eyes on jazzahtavasti mielenkiintoisempi, taas sykkii ja torvijuttujen seassa voi nautiskella maukkaat kosketin- ja kitarasoolot. You da one funkkaa hitaammin, mutta enemmän kuin hyväksyttävästi. Sleeping with you baby, hmmmm. 
If it's tea give me coffee palauttaa pulssiin hetkellisesti kaivattua ryhtiä. Beyond wildest dreams taas hyydyttää lällyydellään.

10/14 käyty läpi ja mieleen on hivuttautunut epäilys. Yksittäisinä annoksina ei puurossa isoja ongelmia, mutta alkaako kattilallinen vähän puuduttaa?

Any excuse will do julistaa vahvaa sanomaa ok-läiskeen säestämänä.

blame it on the white man
blame it on the booze
blame it on the arabs and
you can blame it on the jews
...
any excuse'll do
when there's all this blame
to go around

Semmoista se vaan tänä päivänä tuppaa olemaan.

If you wanna be a winner, varovainen hmm. Let's celebrate our love, ei perskuta, nyt ei enää jaksaisi. East Bay! Oaktown all the way! finaalina pelastaa ja jättää hyvän maun suuhun olemalla siis jatkumoa avaukselle.

55 minuuttia on turhan pitkä rupeama ylläkuvatunlaiselle kokonaisuudelle, joka ansaitsee kouluarvosanan tyydyttävä miinus. Tästä olisi saanut niin paljon paremman jättämällä pois numerot 5, 8, 10 ja 13, jonka jälkeen tavaraa olisi jäänyt rutkasti alle 40 minuuttia ja alakulmaan olisi voinut läimiä kiitettävän.

Tämän hetken tuntuman mukaan Step Up lyö parin vuoden takaisen albumin noin paitakankaan paksuuden mitalla, jos ratajuoksutermein ilmaisee. Ne 70-luvun vähemmän tuotetun kuuloiset lätyt ovat kuitenkin jo tovin kätelleet toisiaan maalialueella.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



06 elokuuta 2020

SOITTOLISTAT - 80-luvun britit

Levyistä luopumista tapahtuu aika ajoin ja eri perustein. Yksi tekosyy vähentää CD-hyllytilan kulutusta on ollut genrestä luopuminen. 1980-luvun brittipop on tällainen.

Nuoruuden vuosikymmenen alkupuolella kiinnostukseni laajeni 50-luvun meiningistä ajan suomirokkiin sekä US/UK-poppiin ja -tanssimusiikkiin. Hevin ohi mentiin että heilahti. Brittipoppia tuli sittemmin hankittua varsin maltillisesti. Monessa tapauksessa albumikokonaisuudet eivät kantaneet, mentiin muutaman biisin varassa.

Poimin nyt niitä omasta mielestäni hyviä nippuun, jota voi soitella ilman täyteraitahäiriöitä. Soittolistan nimikkeistä noin puolet omistin vielä hieman aikaa sitten CD-formaatissa. Muistakin lähes kaikki päätyivät kaseteille 80-luvun radioäänityksissä.

Kappaleitten ensijulkaisujen vuosiluvuista huomaan valintojen heijastelevan musiikkimakuni elämistä. Tuorein levytys on vuodelta 1986, joihin aikoihin olin jo suuntautumassa pois näistä. Mutta ei siitä nyt enempiä.



Menepä linkistä Spotify-tunnuksin 80-luvun britit -soittolistan kimppuun.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: