Jussi Niemi kokee bluesia vähän joka paikassa, sielläkin missä valtaosa meistä ei sitä tunnista. Tämä kiintoisa yksityiskohta tulee väistämättä mieleen hänen tekstejään lukiessa. Mitä se Jussin blues on?
Kirjoitin tarkoituksella "kokee", en "kuulee". Veikkaan bluesin olevan hänelle jotain paljon suurempaa ja monipuolisempaa kuin pelkkä afroamerikkalaisen taiteen laji. Itse asiassa hän havaitsee tai tuntee bluesin jo afrikkalaisessa musiikissa, joka ei ole altistunut amerikkalaisen (tai eurooppalaisen) kulttuurin vaikutuspiiriin.
Apulaissheriffi ei aivan moiseen kykene, mutta saattaa ymmärtää mitä tarkoitetaan. Tai sitten ei. Ehkä sillä ei ole massiivista merkitystä ymmärtääkö. Tulipahan kuitenkin nyt Niemen innoittamana pikaisesti tutustuttua muutamaan malilaisen Ali Farka Tourén levyyn ja ostohousutkin vilahtivat jalkaan. Eikä ollut ensimmäinen kerta, kun noin kävi.
Olin 80-luvun puolivälistä jonnekin tämän vuosituhannen alkupuolelle Soundin lukija, suurimman osan ajasta tilaaja. Lehti muokkasi väistämättä musiikkimakuani, halusinpa sen tunnustaa tai en. Sokeasti en toivottavasti toimittajien ja avustajien mielipiteitten perässä juossut. Kirjoittajista erottui muutamia, joitten havaitsin olevan samalla asialla itseni kanssa.
Yksi näistä oli Waldemar Wallenius. Oli ilo, kun Tommi Liimatta toimitti hänen kirjoituksiaan kansiin kolme vuotta sitten. Sen ahmittuani muistan pähkäilleeni, että Jussi Niemen jorinoista voisi kasailla vastaavanlaisen opuksen. Älähän mittään, julkilausumaton toiveeni toteutui, kun kauppoihin tupsahti Kootut naamakirjat Vol.1 remix (Aviador, 2019).
Kyseessä ei ole samanlainen artikkelikokoelma kuin WW:stä tehty. Jokaisen kirjoituksen takana on artistin haastattelutilanne, joista vanhimmat 60-luvulta. Sen pohjalta syntyi tavallisesti lehtijuttu. 2013 alkaen Soundin Naamakirjat-palstalla julkaistiin näitä muokattuina. Kirjaa varten tekijä on vielä päivittänyt tekstejään. Remixannut.
Kolmivaiheisen prosessin jäljiltä syntyneet lyhyet tarinat pitävät otteessaan. Ne tekevät sen riippumatta siitä sattuuko kohteen taide olemaan itselleni läpeensä tuttua tai täysin outoa. Siinä on se taito mikä Jussi Niemellä on aina ollut ja toivottavasti on myös oleva. On tietoa, vielä tärkeämpänä osasena intoa ja niittinä taitoa pukea nuo kaksi sanoiksi.
Jokaisen kappaleen loppuun on järkevästi laitettu vielä pari levyarvostelua jututetun historiasta. Äkkiä laskien saan vain yhdeksän osumaa omaan levyhyllyyni, mutta määrä kasvanee enemmänkin kuin mitä jo aiemmin mainitsin.
Naamakirjat taitaa olla liki pakkoluettava kanssani samaan tapaan ja samoihin aikoihin musiikkimaailmaan perehtyneille. Suosittelen myös muille. Vihjaus jatko-osasta on heitetty ilmaan, minkä tyytyväisenä panin merkille.
Oheinen katkelma Hawkwind-sepustuksesta kertoo saman, minkä omaltakin kohdaltani olen ajan kuluessa havainnut.
Hän huomasi nopeasti,että tunsin Hawkwindin debyytin - ... - todella perin pohjin. Noihin aikoihin, kun levyjä oli vielä lukumäärällisesti vähän, jokaiseen niistä tuli uppouduttua käsittämättömän syvälle.
Niinpä. Kyllä osasin parinkymmenen LP:n omistajana vielä biisijärjestyksetkin ulkoa ja kuuntelukertoja per lätty kertyi enemmän kuin nykyään.
Mitä seuraavaksi? Asko Alanen ja Juho Juntunen - turhien nippelitietojen havainnoija panee merkille, että WW, AA ja JJ, mutta JN - olivat kaksi muuta suosikkisoundilaistani. Että voisko joku?
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti