Jutut ajassa

10 helmikuuta 2020

KIRJAT - Mika Myllylä: Riisuttu mestari

25.2.2001, Lahti, ohjelmassa 50 kilometriä vapaalla. Tuosta päivästä alkaa Riisuttu mestari (Tammi, 2001).

Pakkasta on roimasti jonka johdosta ilmassa väreilee kisan peruuttamisen uhka. Jari Isometsä oli jo kärähtänyt, Janne Immosen sauva katkennut ja Mika Myllylä jättänyt sairauteen vedoten matkoja väliin. Tulee musertava tieto, että myös Immonen on lirutellut plus-merkkisesti. Myllylän maailma romahtaa ja mies pakenee paniikissa kisakylästä.

Kirjan ensimmäisessä osassa yksi kaikkien aikojen suomalaishiihtäjistä perkaa siihen astisen elämänsä syntymästä aina Ramsaun täysosumakisoihin 1999. Tämä tehdään nivottuna automatkaan Lahdesta Haapajärvelle. Kotiin Haapajärvelle, raskaana olevan vaimon ja kahden lapsen tykö.

Toisessa osassa koko perhe hakee piilopaikkaa ja rauhaa ensin Posiolta ja edelleen Kuhmosta. Samalla käydään läpi Lahden hässäkkää sekä siihen johtaneita tapahtumia. Odotellaan omaa testitulosta ja tuleehan se, tunnetuin näytöin. Myllylä kirjoittaa myös uskostaan sekä hyvin kunnioittavasti vaimostaan Suvista. Tämäkin jakso päättyy kotiinpaluuseen.

Kolmas osa sisältää Mikan pohdiskeluja mm. urheilusta, kemiasta ja uran jatkamisesta. Omissa ajatuksissani muuan parhaiten hänen suuruuttaan kuvaava seikka on se miten hän erottelee mestariuden ja sankariuden. Ilman lipevää vaatimattomuutta hän tunnustautuu mestariksi, muttei suostu pukemaan ylleen sankarin viittaa. Se ei ollut syy kilpailla.

Hän ei hiihtänyt yleisölle, ei lehdistölle, ei edes isänmaan puolesta. Eikä missään nimessä toppatakkiporukaksi nimeämilleen urheilujohtajille. Esikuvana nuoremmille hän sentään terveesti itsensä näki. Osan III ja koko teoksen lopuksi mestari sompailee taas kerran Haapajärvelle, nyt riisuttuna.


Kirjaa voin puhtaalla omallatunnolla kutsua teokseksi. Mielestäni se on onnistuneesti kirjoitettu ja sen rakenne on harkittu. Mistään en ole löytänyt mainintaa haamukirjoittajasta. Tieto siitä oliko sellainen olemassa vai tekikö Myllylä työn omin käsin ei ole maailman tärkein. Jos hän teki itse, ei se kohdallani respektiä miestä kohtaan ainakaan vähennä.

Tämän luki oikein mielellään. Mutta miksi vasta yli 18 vuotta ilmestymisensä jälkeen?

Jossain määrin vastauksia löytyy jopa itse teoksen kolmannesta osasta. Omaan osin yhteneväisiä mielipiteitä kirjailijan kanssa urheilun mielekkyydestä nykyisessä bisnes-vetoisuudessaan. Kyllästymiseni alkoi jo viime vuosituhannella, enkä esimerkiksi Lahden MM-hiihtoihin päästäessä ollut enää samanlainen himopenkkiurheilija kuin kymmenen vuotta aiemmin.

En tiedä onko kohdehenkilö vaikuttanut lukemisen viivyttelyyn. Tietoisesti ei ole, mutta alitajuisesti ehkä kyllä. Ruotsista takaisin Suomeen muutettuaan Myllylän lapsuusajan perhe eli samoilla kolkilla maata kuin minä. Hän sattui syntymään nykyisessä kotikaupungissani. Ikäeroa meillä näyttää olleen 1 vuosi ja 1 päivä.

Kaiken kukkuraksi Myllylä oli eräs eniten arvostamistani urheilijoista kaikki lajit ja ajat huomioiden. Näin on huolimatta siitä, että hänen uransa aikana en enää aktiivisesti kisoja seurannut.

Yksi syy korkeaan arvostukseeni löytyy päähenkilön luonteesta. Pidän erityisen kunnioitettavana, kun urheilija - itse asiassa kuka tahansa - ajattelee omilla aivoillaan eikä jättäydy muiden vietäväksi ja/tai vastuulle. Tässä tapauksessa se tarkoitti irrottautumista hiihtoliiton valmennuskuvioista ja jossain kohtaa jättäytymistä tyystin valmentajattomaksi.

Oli virkistävää saada tietää, että hetkisen maailman parhaan hiihtäjän titteliä pitänyt mies ei ollut orjallinen harjoitusohjelmien noudattaja. Sen sijaan hän teki tarkempia päätöksiä päivän treeneistä vasta aamulla ja saattoi muuttaa suunnitelmiaan vielä kesken harjoituksen. Tällaista pidän kovana henkisenä vahvuutena.

Todisteeksi fyysisestä huippuudesta - elleivät saavutukset riitä - nostettakoon mielenkiintoinen kestävyysvoimaan liittyvä yksityiskohta. Myllylä mietti jossain vaiheessa, että 300 etunojapunnerrusta pitää aina putkeen pystyä runttaamaan.

Pelasin joskus pesäpalloa ja olin siihen lajiin kohtalaisessa ruumiillisessa kunnossa 30 vuotta ja 20 kiloa sitten. Yhtäjaksoisesti muistelen tuolloin punnertaneeni noin 30 kertaa. Olisin melko varmasti selvinnyt 300 punnerruksesta päivän aikana. Nykyisin urakkaan tarvittaneen viikko.

Ravintopuolelta jäi mieleen miten veriarvoja paranneltiin syömällä raakaa maksaa, mikä ei välttämättä ihan häikäisevimmältä gourmet-nautinnolta kuulosta. Myöhemminhän asian ajamiseksi sorruttiin EPO-hormonin käyttöön. Tämän myöntämiseen ei aika ollut kypsä vielä kirjassa. Tunnustus tuli vasta 2010. Luulen ja toivon asian saattamisen julkisuuteen olleen Mikalle helpotus.

Hänen lopullinen kohtalonsa liikuttaa yhä syvästi.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti