22 heinäkuuta 2020

KIRJAT - Vanhempaa Vainiosta, Somerjoesta, Leskisestä

Innostuin keväällä hankkimaan muutaman kotimaisen muusikkokirjan sieltä ei aivan tuoreimmasta päästä. Parista kohteesta oli ennestään luettuna uudempi näkemys, kolmannesta pieni pino sellaisia. Kevyen ja osaltaan huonoon muistiin pohjaavan vertailun perusteella yhdessä tapauksessa vanha on selkeästi parempi, yhdessä en osaa sanoa ja yhdessä ei.

Oikea rivi on siis: 1x2.


Reijo Ikävalko: Täyttä elämää - Junnu - Kotkan poikii ilman siipii (Gummerus, 1998)


Luulen aika usean ajattelevan, että viina vei Juha Vainion hautaan. Ei vienyt, ainakaan akuutissa mielessä. Totaalikieltäytyminen alkoholin suhteen alkoi jo 1976, jonka jälkeisiä raittiita vuosia ehti kertyä 14.

Juha syntyi sydänvian kanssa ja kuoli 52-vuotiaana sydämen loppumiseen. Siinä välissä hän sai elää pitkän pätkän pumpultaan kait kohtalaisen tervettä elämää käytyään poikasena läpi avosydänleikkauksen, jollaisia ei ennen häntä ollut Suomessa muutamia enempää tehty. Tästä alkaa Junnun tarina kirjassa.

Reijo Ikävalkolla oli toimittajatausta Hymyssä ja Nykypostissa, joitten nykyvastine lehtimaailmassa lienee Seiska. Voisi siis kuvitella, että noilla ansioilla olisi sorvattu skandaalinhakuinen teos legendaarisesta hahmosta, joka rilluvuosinaan kyllä imi viinan mokomaa omiksi tarpeikseen ja ylikin.

Ei. Sellaisen sijaan saatiin lämminhenkinen, Vainiota kunnioittava elämäkerta. Ajoittaisesta tautologiasta huolimatta pidän sitä kovasti miellyttävämpänä luettavana kuin Petri Pietiläisen kirjaa vuodelta 2018.

Tiesittekö muuten, että Juhan isä ja tämän kaksi veljeä ovat kukin pelanneet vähintään yhden pesäpallon Itä-Länsi-ottelun. Suvussa oli muutakin urheilutaustaa, mutta tämä poika suuntautui toisaalle. Tuloksena valtava joukko laulutekstejä itselle ja muille, unohtamatta pienempiä määriä sävellyksiä.

Kirja muistuttaa monin esimerkein Vainion raapustaneen työkseen myös pakinoita lehtiin, muiden muassa Ikävalkon päätoimittamaan Nykypostiin. Pitänee seuraavaksi haalia käsiin niistä rakennettu kokoelma Täten on tähkät.

Heikki Metsämäki, Juha Miettinen: Badding (Sputnik, 1996)


Kun Valot oli julkaistu englanniksi nimellä Lights, yritti M.A. Numminen tuloksetta saattaa sen rapakon taakse itsensä Elviksen levytettäväksi. Teoksen syntyaikaan hän ennusti:

Se on sellainen kappale, että jollei nyt niin 2000-luvulla sen levyttää joku kansainvälinen tähti.

Profetian toteutuminen antaa odottaa itseään.

Tekijät haastattelivat kirjaansa varten ison nipun tavalla tai toisella Somerjoen lähellä olleita henkilöitä. Ja tähden ympärillähän pyöri porukkaa. Esimerkiksi 70-luvulla taustabändinä toimineen Moneyn kitaristina kävivät vuorollaan A.Järvinen, I.Kallio ja J.Orma. Esipuheen suolsi julkaisijan puolesta Aki Kaurismäki.

Baddingin kohdalla tuntuu toteutuneen laajasti kuvio, jossa kaiken maailman managerit ja muut huijaavat hyväuskoista sankaria ja vievät tätä kuin litran mittaa. Näistä kun lukee monen kertomaa, tulee usein ajatelleeksi ketä ne huijarit sitten olivat. Varmasti joku tietää, mutta ei kerro.

Vaan oli Raulillakin elkeensä. Esa Pulliaisen mukaan hänen oli turha yrittää hillitä laulajan huikkakättä keikkatilanteen alla:

Jos minä sanoin, niin ei mitään vaikutusta. Rauli vaan totes, että haist' sinä vittu Pulliainen, takarivin jätkä, solisti ottaa nyt!

Suorien haastattelulainausten runsas käyttö tekee kirjasta eläväisen. Sama pätee myöhempään, jo käsittelemääni Jukka Rajalan elämäkertaan. Rajala vaikuttaisi hyödyntäneen enemmän myös muita lähteitä. Tämä ehkä lisää perusteellisuutta, mutta vähentää tiettyä intiimiyden tuntua, joka hohkaa Metsämäen ja Miettisen tuotoksesta. Lisäksi uskottavuutta lisää haastattelujen teko lähempänä tapahtunutta.

Molempia voi suositella. Ehkä kallistuisin pakkovalintatilanteessa hienoisesti vanhan kannalle. Ässänä hihassa sen loppuliitteissä on näihin aivan liian harvoin läimäisty kappale- siis biisihakemisto.

Reijo Korpeinen: Ekkös sää Juice oo - Dokumentti Juice Leskisestä (WSOY, 1987)


Omistan 17 hyllysenttimetriä luettavaa Juicesta. Korpeisen dokumentti on vanhin ja kaikki sen jälkeen hänestä kynäilleet ovat käyttäneet sitä yhtenä lähteenä, tunnustaen tai ei. Sen vuoksi suuri osa asioista oli entuudestaan tuttua.

Takaperoinen lukujärjestys voi hieman vääristää näkemystäni. Tähän olisi tietysti ollut syytä tutustua 30 vuotta sitten. Nyt nimittäin en innostunut juuri mistään. Pienin varauksin.

En tiedä oliko Korpeinen ensimmäinen, jolle Leskinen jaotteli laulujensa aiheet neljään pääryhmään: ihminen ja toinen ihminen, ihminen ja yhteiskunta, ihminen ja usko sekä ihminen. Kirja on joka tapauksessa jaettu osiin tuolla perusteella. Pienet varaukset innottomuudessani toteutuivat kahden jälkimmäisen teeman kohdalla; järkeviä ja kiinnostavia mielipiteitä taiteilijalta.

Sen sijaan yhteiskunnasta puhuessaan Leskinen on ärsyttävimmillään. Kaikki vähänkään auktoriteetteihin vivahtava vaikuttaa herraa pännivän niin, että minua alkoi tuo pänniminen pänniä enemmän kuin koskaan aiemmin.

Sinällään sujuvasti kirjoitetun teoksen tekevät raskaaksi lukuisat laulutekstit. Voisihan ne hypätä yli, mutta kun ei voi. Pakko lukea kaikki.

Minussa on se kummallinen ominaisuus, että runojen ja biisien sanoitusten lukeminen on pääsääntöisesti yhtä helppoa kuin tervan juonti ohuella pillillä, silmät kiinni, yhdellä jalalla neljän tuuman lankulla seisten samalla, kun vihainen koira näykkii persuuksia. En tiedä miksi noin, kun korvien kautta aivoihin tungettuna homma kuitenkin onnistuu.

Lähes parasta on takakannen rehellinen toteama:

Korpeinen on mainiosti loihtinut kuvan äärimmäisen rikkinäisestä ja ristiriitaisesta ihmisestä. Sellainen minä olen.

Juice Leskinen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti