KIRJAT - Juho Ovaska: Mauno Koiviston idänkortti

Mauno Koivisto oli Apulaissheriffin nuoruuden ajan presidentti. Varmaan sen vuoksi hänestä suoraan tai välillisesti kertovia kirjoja on tullut luettua enemmän kuin ketään muuta poliitikkoa käsitteleviä. Mukaan mahtuu esimerkiksi Koiviston itsensä ja hänen luotettunsa Seppo Lindblomin muistelmia samoin kuin hänet totaalisesti maan rakoon syystä tai toisesta nuijivan Juhani Suomen tutkimuskirjallisuutta.

Juho Ovaskan väitöskirjatutkimukseen liittyvä Mauno Koiviston idänkortti - Sotamiehestä presidentiksi (Otava, 2017) on yllä mainittuihin verrattuna ilahduttavan neutraali teos. Tutkimuksen kohteena on ollut Koiviston suhtautuminen ja yhteydet Neuvostoliittoon molemmista suunnista tarkasteltuina. Lähdemateriaalina on kotimaisen aineiston ohella käytetty jossain määrin myös neuvostokirjallisuutta ja -sanomalehtiä.

Näin spesifiseen aiheeseen uppoutumista helpottaa, jos on perehtynyt yleisemmin 1950-80-lukujen kotimaiseen historiaan ja mahdollisesti lukenut jotain avauskappaleessa esiteltyä.

Urho Kekkosen ajan lopun vääjäämättömästi lähestyessä päätöstään Suomessa spekuloitiin laajalti kenestä seuraaja. Ainakin kulisseissa näihin pohdiskeluihin kuului olennaisena osana se kenet YYA-sopimuskumppani virkaan hyväksyisi.

Koivistosta on syntynyt kuva itänaapurin karsastamana ehdokkaana. Tämä saattoi olla eräs syy hänen ylivoimaiseen kansansuosioonsa. Suomalaiset olivat kyllästyneitä talutusnuorassa kulkemiseen ja ehkä halusivat näyttää omaakin tahtoa löytyvän.

Osin uudenkin tutkimustiedon valossa Ovaska tuo esille toisenlaisen kuvan asioista. Hän pyrkii osoittamaan vääräksi luulot, joiden mukaan Koivisto olisi ollut neuvostonäkökulmasta epäsopiva presidentti luotettavan Kekkosen jälkeen.

Tämä johtoajatus tekee lukemisesta kiinnostavaa. Tietenkin aina historiallisen kirjallisuuden kanssa joutuu kyseenalaistamaan ja ajattelemaan mikä on toisaalta kirjoittajan, toisaalta käytettyjen lähteitten "totuus".

Lukijan tulkinta

Varsin uskottavasti Ovaska asiansa esittää. Minulle jäi käsitys, että neuvostoliittolaiset olisivat jo varhain - vähintäänkin vuosia ennen Kekkosen eroa - todenneet tilanteen: Mauno Koivisto tulisi olemaan todennäköinen Tasavallan Presidentti lähiaikoina. Tosiasiat tunnustaen naapurissa olisi tämän jälkeen alettu valmistautua Koiviston aikaan ja jätetty aiempien suosikkien (Ahti Karjalainen, Kalevi Sorsa) tukeminen vähemmälle.

Valmistautumisen voi halutessaan tulkita sisältäneen potentiaalisen seuraajakandidaatin hienovaraisen ohjailemisen kohti suurempaa ulkopoliittista oikeaoppisuutta. Suurvallan kannalta katsoen tämä olisi ollut varsin ymmärrettävä toimintatapa.