05 huhtikuuta 2020

KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #4 - Maustetytöt: Kaikki Tiet Vievät Peltolaan

Viime vuonna ei voinut tällainen nykymusiikin aktiivinen karttelijakaan välttyä lukemasta Maustetytöistä. En voi sanoa tuhahdelleeni tai mitenkään halveksineeni näitäkään sieluttomia tietokonepoppareita pelkkien uutisten pohjalta. Ylenkatsovaa nollakiinnostusta tulin kyllä harrastaneeksi. Älkää nyt tuomitko minua, sillä en totisesti tiennyt mitä tein.

Jälkeen päin ajatellen ei ole kovin todennäköistä, että tuon välttelemäni musiikin lajin edustaja nimeäisi kokoonpanonsa Spice Girlsin mukaan. Ehkä joku räppiryhmä voisi mennä tuohon.

Ensimmäisen oikean kosketuksen sain 12.2.2020, kun MTV3:n Viiden jälkeen jututti Anna ja Kaisa Karjalaista, alkaen linkatussa videossa 54 minuutin paikkeilta. Ensin tuli pikku pätkä hittiä Viidestoista päivä.

Täh?

No huhhuh! Jopas ravisti rajusti. Saattoivat silmät hiota.

Itse haastattelu näytti virkistävintä julkkissanailua sitten Seppo Rädyn. Se oli kurtcobainimaista jurotusta, lyhyitä vastauksia, täydellistä julkisuudessa toimimisen taitamattomuutta. Yhtä lailla se saattoi olla täydellistä taitamista. Oletettavimmin tylsästi jostain sieltä väliltä. Itse asiassa ihan sama. Aivan ylivoimainen oli Kaisan kommentti "no kyllä meitä on staattisiksi haukuttu että".

Hieman edellisen jälkeen YLE näytti jonkin Maustetyttöjen konsertin. Niin paljon oli mielenkiinto päätään nostanut, että katsoa piti sen mitä kerkesin. Miten voikaan noin yksinkertainen, tylsä ja monotoninen musiikki olla niin mukaansatempaavaa, vangitsevaa ja rikasta? Taisin ihmetellessäni kuulla toisesta huoneesta kommentin "onko nuilla kaikki tuota samaa". On ja ei sittenkään, tai oikeastaan en tiedä.



Sitten oli välissä muun muassa viikon hiihtolomaa Luostolla, ajalla jolloin kohta koittava virushässäkkä olisi ollut ajatuksissakin mahdoton. Maaliskuun 10. päivänä (minulla on aihetodiste päivämäärästä) rohkaistuin niin, että hain Kaikki Tiet Vievät Peltolaan (2019) Spotifystä.

Kuuntelin sen kertaalleen ja tällä kertaa eivät varmasti silmänurkat pysyneet kuivina. Lohduttaudun sillä, että "ei se raukaksi tee sitä, jos pyyhkäisee" ja niin edelleen, kuten Hanhiniemi runoili vuonna 2000.

Siteeraus on tässä yhteydessä täysin relevanttia. Tunnelmaan sopivalla videolla kruunattu Viidestoista päivä on tunnustettu tribuutiksi J.Leskiselle, mikä ilmenee niin tekstistä kuin tietyistä sointukuvioistakin. Ensimmäisen säkeistön alussa kunnioitetaan myös Mustien Lasien aikaista J.Karjalaista ja Kolmannen Naisen aikaista P.Hanhiniemeä. Samaan tapaan kuin Juicen yöstä on tullut päivä, kääntää sanoitus muutkin asiat päinvastoin.

aurinko ei todellakaan
tänne enää loista
eikä aallot tosiaankaan
rantaan lyö
...
valehtelisin jos väittäisin
mun öisin nukkuvan
...
viidestoista päivä ilman sua
ja kaljaa

Kun noitten kolmen herran tuotanto on läpeensä tuttua ja lisäksi toteutuksesta huokuu neljännen, eli G.Sundqvistin tekotapa, ei voi mennä kaukaa ohi. Kaisan laulu muistuttaa aika lailla Noitalinna Huraan S.Peltoniemeä, joskin tuolta yhtyeeltä minulle on tuttu vain sinällään oivallinen Pikkuveli. Pisteenä rivin lopussa levyn nimi viitannee Eppuihin. Varmaan on muutakin, mitä en ole tähän mennessä hoksannut.

Tulin etukäteen keränneeksi runsaasti huomioita yksittäisistä kappaleista ja nyt huomaan kaavailemani tilan miltei täyttyneen muusta. Luulen joutuvani vielä tulevaisuudessa palaamaan tämän pariin tarkemmin. Jääköön analyysi nyt toiseen lainaukseen MTV3:n haastattelusta: "ilmeisesti tässä oli sitte monta asiaa kohillaan".

Edelleenkään en ole onnistunut koko satsia kuuntelemaan läpi Linna-shampoon omaisesti. Lievä liikutuskohtaus on muutaman kerran iskenyt jopa korvamadosta. Kaipa sitä puhdistelee sisuksiaan jostain töhnästä mitä ei itsekään tajua. On kyllä erikoista.

Kaikki Tiet Vievät Peltolaan on tähän asti kokemistani vuoden 2019 kotimainen levy, tai oikeastaan vuoden 2019 levy. Jos koskaan käyttäisin inflaation kokenutta adjektiivia huikea, käyttäisin sitä nyt. Olisin pitänyt varsin pienenä virheenä, jos Juha Vainio -palkinto olisi myönnetty Karjalaisille jo tässä vaiheessa. Sen verran vakuuttavaa on tekstien 2000-luvun hyvinvointivaltio-blues.

Kaiken alakulon ja lohduttomuuden jälkeen albumi päättyy upeisiin sanoihin:

joo mä osaan
mä loistan kuin hämärä
äiti mä osaan
mä loistan kuin hämärä


Asiat tuntuvat luistavan.

1 kommentti: