Parisen vuotta sitten otin ensimmäisen, albumin mittaisen askeleeni bluegrass-musiikin pariin. Tuolloin ilmestyi Jussi Syren And The Groundbreakersin Bluegrass Voice (2023). Tykkäsin ja arvelin astelevani pitemmällekin samaan suuntaan.
Melko lailla ajattelun asteelle on jäänyt. Joitain satunnaisia suoratoistokuunteluja lukuunottamatta matka ei ole edistynyt. Syy ei ole maisemien ikävyydessä, vaan vaihtoehtoisten reittien paljoudessa. Harrastus on suuntautunut toisiin, tutumpiin tyylilajeihin. Aikaa ei ole käytössä rajattomasti.
Porukan uusin, New World In The Morning (2025) tarjosi syyn mennä seuraavalle levelille. Tai ainakin vaaksan verran sinne päin.
Onko jokin muuttunut tässä välillä? Aiheen tuntemukseni ei riitä analysoimaan. Minusta maailma on näiltä osin yhtä mainiosti mallillaan kuin pari kesää takaperin. Kvartetti sorvaa taidolla reipasta, positiivista ja mielialalle hyvää tekevää musaa.
14 kappaleen paketissa on taas omaa ja lainattua. Kahdeksan coverin joukossa on niin kotimaista kuin amerikkalaistakin alkuperäistä. Syrenin lausunnoista päätellen epätyypillisesti mukana on myös muusta Euroopasta kuin Suomesta peräisin olevia versioinnin kohteita.
Toinen kokemistani huippuhetkistä albumilla kuuluu viimeksi mainittuun luokkaan. The days of Pearly Spencer on pohjoisirlantilaisen David McWilliamsin käsialaa. Groundbreakersin tulkinnan perusteella laulumelodia vaikuttaa hyvinkin irkkuhenkiseltä. Jännästi alkuperäinen ei minusta kuulostakaan yhtä paljon siltä. Ehkä bluegrass-soitinnus sittenkin hämää.
Solisti käyttää eri ympyröistä tulevien sävellysten sovittamisesta orkesterinsa tyylilajiin termiä bluegrassaaminen. Aiheesta löytyy ainakin yksi tuore video yhtyeen Facebook-sivulta.
Toinen pysyvä juttu näyttäisi olevan instrumentaalien läsnäolo. Ehkä se on genrelle tyypillistä, ehkä ei. Sanattomista numeroista parhaiten iskee sukkelasti soitettu, Tauri Oksalan kirjoittama Flat country.
Täysin muusta sisällöstä poiketen levyltä löytyy yksi a cappella tapaan esitetty laulu. Kaiken lisäksi tuo poikkeama, Down the Jericho road on tekstiltään gospelia. Syrenin kynäilemä Daniel had a vision taitaa olla samaa sarjaa.
Toistan saman kuin viimeksi, tällä kertaa aavistuksen painokkaammin. Tämä on minulle passelia musiikkia. 14 biisin kattauksessa ei ole ainuttakaan negatiivisia tuntemuksia aiheuttavaa raitaa. Tykkään taas.
Bändi jatkaa samassa kokoonpanossa:
- Jussi Syren, laulu + taustalaulu + mandoliini
- Tauri Oksala, banjo + taustalaulu
- Tero Mäenpää, pystybasso + taustalaulu
- J.P. Putkonen, kitara + taustalaulu
Putkonen vetää lisäksi mainitun a cappella gospelin päävokaalit. Marju Inkinen vierailee samassa roolissa yhdellä biisillä. Viulisteina lisäväriä tuovat Matteo Ringressi kolmesti ja Aarne Syren-Lönnberg kerran.
Orkesterin keulahahmon poika suorittaa osuutensa albumin toisella huippukohdalla. Bad Sign levytti kyseisen Aikka Hakalan kappaleen neljännelle pitkäsoitolleen Sleepwalk (1986). Groundbreakers tulkitsee sen erittäin onnistuneesti: Be seeing you. Viulu puoltaa paikkaansa sovituksessa ja on itse asiassa tekemässä siitä niin hyvää kuin se on.
Näinä päivinä joutuu usein lukemaan muusikoitten lausuntoja työnsä hankaloittamisesta valtiovallan toimesta. Onko aihetta, en ota kantaa. Niin tai näin, Syren Uranuurtajineen ansaitsee arvostukseni siitä, että tekevät hommaansa tinkimättömästi lähtemättä samalle linjalle.
Mää en vanno mitään, mutta tuntuu siltä, että olisi oikeasti aika jatkaa matkaa syvemmälle näin mukaansatempaavan musiikin maailmaan.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Jussi Syren And The Groundbreakers: Bluegrass Voice
- UUTUUSLEVYT - Ice Mo' & The Zydecoolers: Cool Zydeco
- UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Utopia, Texas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti