Kuulin Shemekia Copelandia ensi kerran parisen vuotta sitten. Siinä vasta komeaääninen, jo viime vuosituhannen lopussa uransa aloittanut solisti, joka toimii pääosin bluesin ja soulin parissa. Muutaman levynsä olin ennättänyt hankkia ennen viime syksyn uutuutta Done Come Too Far (2022).
Se on numero kymmenen laulajattaren albumeista, joista tällä hetkellä omistan viimeisimpiin painottuen puolet. Kaksi edellistä, America's Child (2018) ja Uncivil War (2020) ovat hienoja julkaisuja, jälkimmäinen jopa erinomainen.
Noilla eväillä oli lupa odottaa paljon. Aivan odotusteni mukaista en kuitenkaan saanut. Joudun virittelemään samaa virttä kuin Buddy Guyn ja ZZ Topin viimevuotisten kanssa. Ei huono, mutta ei mitään maata järisyttävääkään. Omasta puolestani tietenkin taas jupisen.
Jotenkin tuntuu, etteivät Shemekia ja bändi saa tällä kertaa puhallettua kytevää hiillosta täyteen liekkiin. Polttoainetta kyllä piisaa eikä sen laadussa taida olla isosti moitittavaa. Kyse on luullakseni esittämisestä, joka jää kummallisen hengettömän oloiseksi. Ehkä myös tuotannosta, joka vaikuttaa hieman juurettomalta. Mielestäni.
Jos ylle kirjoittamani kuulostaa pahasti pistetyltä, kannattaa ymmärtää tämänkin levyn olevan silti parempaa kuin reilusti yli 90% siitä mitä kaupoista tänä päivänä saa. Sellaista kolmen tähden perushuttua.
Eniten kipinää iskee täysin muusta linjasta poikkeava Fried catfish and bibles. Zydecoa, cajunia tai mitä lie onkaan, vallan reippaasti rullaa yhtä kaikki.
Myös mustavalkoisen rakkaustarinan hauskalla tavalla kertova kantribiisi Fell in love with a honky kulkee kaukana bluesista. Samoin tekee mukavan banjoisa Gullah geechee, jossa kuulen irlantilaista vaikutetta, mitä siellä ei välttämättä toki ole. Korvansa kullakin.
Why why why edustaa vahvaa rock/r&b-balladia, jonka voisi vähin vaivoin kuvitella 80-luvun lopun Tina Turnerin repertuaariin. The talk on rokahtavana bluesina piirun verran toimivampi slovari.
Kokonaisuutena Done Come Too Far on sitä mikä iskenee tämän päivän amerikkalaisen juurimusiikkiyleisön enemmistön makuhermoon. Yhdenlaisena osoituksena tästä voinee pitää Grammy-ehdokkuutta, joita Copeland on tämä mukaan lukien kerännyt nyt jo viisi kappaletta. Niin ikään mainittu Buddy Guy on näemmä taas ehdokaslistalla, mutta eri sarjassa (traditional vs. contemporary blues).
Apulaissheriffi ei noista niin perusta. Minulle Shemekian uusin toimii joten kuten. Aivan takuulla tulen kuuntelemaan rouvan vanhempia tuotoksia enemmän kuin tätä.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - ZZ Top: Raw - 'That Little Ol' Band From Texas' Original Soundtrack
- UUTUUSLEVYT - Buddy Guy: The Blues Don't Lie
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti