16 lokakuuta 2021

UUTUUSLEVYT - T. Sameli Rajala: Electric Rajala

Suomalaisella bluesilla menee tätä nykyä erittäin mainiosti. Hyviä ja vielä parempia uutuuksia pusketaan harrastajien iloksi mukavaan tahtiin. Mennyt kesä ja alkanut syksy ovat tuoneet jo ainakin kolme A-luokan pyörylää.

Electric Rajala (2021) on suven satoa.

Noin viikko sitten kirjailin Wentus Blues Bandin salonkikelpoisuudesta. Totta maar sen bändin voisi pestata vaikka joulukuun kuudentena Presidentinlinnaan.

T. Sameli Rajala ei ehkä soveltuisi edes itsenäisyyspäivän "virallisille" jatkoille. Paremminkin hän voisi vinguttaa Hurstin varjokemuissa Hakaniemessä. Ja tämä on moitteesta yhtä kaukana kuin Mississippi Etelä-Pohjanmaalta. Seinäjokisen (mikäli olen oikein ymmärtänyt) Rajalan musiikissa Missisippin alueen vaikutus sen sijaan tuntuu.

Miehen blues kumpuaa syvältä sisuksista. Sen todisti jo The Sauce (2013), jonka vierailijakaartiin lukeutui mm. muuan Tommy Shannon, aikoinaan Johnny Winterin ja Stevie Ray Vaughanin taustalla bassotellut veteraani.

Rajalaa on hankala syyttää liiallisesta tuotteliaisuudesta. Yli 30 vuotta alalla vaikuttaneen kitaristin jäljille on ennen tätä tipahdellut kovin vähän nauhoitettuja todisteita, Discogsin mukaan jo mainitun albumin lisäksi vielä yksi EP-mittainen tuotos. Julkaisuväli on jämähtänyt kahden olympiadin mittaiseksi.

Electric Rajalaa voisi luonnehtia äkkiarvaamatta takapihalle putoavaksi pommiksi, jonka päällä istuu Jimi Hendrix. Sen aikaansaama räjähdys ei sentään tuhoa puutarhaa. Montun se tekee ja ryöpyttää viinimarjapuskia ja koivuja kolmen vartin ajan. Sen jälkeen kaikki palaa näennäisesti ennalleen. Vain joku arpi on jäänyt tapahtumia seuraavan muistiin.

Cover-osastolla kuullaan 84 vuotta Robert Johnsonin alkuperäisestä eteen päin päivitetty, Good Rockin' Kempaksen harputtama Stop breaking down blues. Samoin sieltä löytyy Henkan häpeilemättä nykyaikaistettu Burning of the midnight lamp sekä Magic Samin jämäkän näkemyksellisesti runtattu, hienosti laulettu Come into my arms. Ynnä muita.

Omia biisejä on kolme. Kaikki instrumentaaleja.

Tunteikas, hidas ja hienokitarainen Blues for Sofia saa kosolti lisäarvoa Jukka Gustavsonin uruista. Roaster rokkaa ja ränttää 80-luvun Texasin mieleen tuovin kitarasoundein. The ballad of Jackson Pollockin jyystökomppi yhdessä Rajalan tykityksen kanssa jyrää ja muistuttaa myös hieman Stevie Rayn päivistä.

Erikoisin veto Distracted alkaa junan päättäväisyydellä kulkevana rytinäpluusina. T. Sameli keppeineen loistaa jälleen. Yhtäkkiä Jan-Olof Strandberg bassoineen hyppää viereisen raiteen jazz-resiinan kyytiin, rumpali Kai Jokiaho seuraa. Maestro itse pudottautuu penkalle ja juoksee rinnalla tehden ällistyttävää jälkeä. Lopuksi kaikki palaavat junaan, joka saapuu asemalle yhtä vääjäämättä kuin liikkeelle lähti. Utopistista kerrassaan.

Finlandiastakin kuullaan taas versio, jollaista Sibelius ei olisi osannut kuvitella tehtävän. Pohjalaisvelhon tulkinta asettuu jonnekin Esa Kuloniemen vastaavan (Honey B. And The T-Bones: Shake Your Shimmy (1992)) ja Jimin The Star Bangled Bannerin välimaastoon.


Apulaissheriffille jutun artisti on nyt reilun kuukauden vanha tuttavuus. Voin sanoa, että harvoin on kenenkään musiikki yhtä kovalla ryminällä astunut maailmaani. On se kolokon juluma kitaraukko ja vietävän omanlaisensa vokalisti.

Erityisen jyrkkä hankintasuositus tälle. Etenkin, kun levyä ei bittiavaruudesta löydy.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti