Maaliskuussa kuuntelemassani Radio Kalevan blues-ohjelmassa mainittiin minulle uusi oululainen tapahtumapaikka Kokardiklubi. Mainittiin, kun sinne oli tulossa esiintymään paikan tapaan minulle entuudestaan outo artisti Jerron Paxton.
Hieman nettietsintöjä kehiin ja homma alkoi kiinnostaa. Erinäisten jahkailujen jälkeen sain itseäni niskasta kiinni ja päädyin kuin päädyinkin määräpäivänä 11.4. klubille, joka sijaitsee itselleni ilmeisistä syistä tutulla Hiukkavaaran vanhalla kasarmilla. Voin vakuuttaa ilman vähäisintäkään ehkää, jotta kylläpä kannatti.
Tila on nuorisoseurantalomainen tai koulun juhlasalimainen, ja nimenomaan vanhalla tyylillä. Lipun hintaan kuului lämmintä juotavaa sekä suklaaherkkua, jonka nimi oli ennen jotain muuta kuin nykyään. Kahvia koneeseen ja suu makiaksi ennen show'ta.
Entä itse asia sitten? Kaliforniassa vuonna 1989 syntynyt, siis suhteellisen nuori muusikko ei ollut ensi kertaa Suomessa, mutta Oulussa ymmärtääkseni kyllä. Hän lunasti kevyesti kaikki odotukset, jos sellaisia nyt olin osannut asettaakaan.
Keikalla nähtiin ja kuultiin sooloesitys, jonka aikana blues- ja folk-heppu soitti kitaraa, banjoa, huuliharppua, pianoa, viulua ja rytmiluita 1900-luvun alun malliin. Verkosta löytyneiden tietojen mukaan haitarin kurituskin luontuu, vaikkei sellaista tällä kertaa lavalla nähtykään.
Biisien välissä saatiin kuulla vuolaasti miehen hyväntuulista ja yleisöä arvostavaa jutustelua. Vehkeitten virittelyyn oli sen verran isosti tarvetta, että hiljaisuus olisikin ollut ikävä vaihtoehto.
Yksi encore ja hankintapuuhiin.
CD:nä oli tarjolla parikin julkaisua, ja jostain kumman syystä jätin vanhemman pöydälle. Kun toiset ottivat ostoksiinsa artistin nimikirjoituksen, selitin nauttivani levyni kuuntelemalla: en halua nimmaria. Sain kuulla olevani "few and far between", minkä merkityksen jouduin jälkeenpäin tarkistamaan sanakirjasta, vaikka samanniminen Molly Hatchetin ralli on jo kasarilta tuttu.
Mukaani tarttui viime syksynä ilmestynyt Things Done Changed (2024).
Ei voi mitään, hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia. Tässä tapauksessa kolmevitonen jantteri paukuttelee Amerikan etelän mustien 100 vuoden takaisella tyylillä niin aidon kuuloisesti kuin tällainen hieman vanhempi suomalainen pystyy monien sen ajan muusikkojen antia melko paljon kuunnelleena kuvittelemaan.
Pääosassa on blues, mutta myös folk on mukana. Paxtonin huuliharpuitse soittama sanaton Little zydeco vähintäänkin hivottelee nimensä mukaista genreä. Livenä kuulemani instrumentit ovat viulua vaille edustettuina. Kitara eniten, ja juuri kuusikielisen kanssa trubaduuri allekirjoittanutta eniten miellyttääkin.
Sen verran pelaa muistikin, että muutaman studioraidan jopa tunnistin Kokardiklubin illasta. Esimerkiksi So much weed kuuluu näihin.
Siinä lauluntekijä kertoo ilmapiirin vapautumisesta mitä tiettyyn poltettavaan yrttiin tulee. Tekstin sävy on havainnoiva ja enempi hyväksyvä kuin paheksuva. Laulu on oivallinen esimerkki siitä miten musiikki kantaa ja pystyn siitä nauttimaan olematta täysin samaa mieltä sanoituksen kanssa.
Kitaran jälkeen toiseksi parasta antia Apulaissheriffin makuun Paxton tarjoili pianon äärestä. Albumilla on valitettavasti vain yksi pianokappale. Edellisen näytteen lailla myös Oxtail blues käsittelee maailman muuttumista jonkin tuotteen näkökulmasta. Kyse on häränhännän hinnannoususta.
Things Done Changen julkaisi Smithsonian-instituutin voittoa tavoittelematon levy-yhtiö Smithsonian Folkways Recordings. Putiikin missiona on tallentaa jälkipolville musiikkia ja muuta maailmalta, ja hyvä niin.
Vaikka lätty on puhtaasti soolotyö, jaksaa tuotanto-organisaation koko hämmästyttää pientä kulkijaa. Kannessa on nimettynä producer, kaksi associate produceria (joista Jerron itse toinen), kaksi executive produceria, production manager ja production assistant. Päälle vielä jokunen muu nimi mm. tekniikan saralta.
Listan luettuani muistui mieleen joku pilakuva, jossa tyyppi kaivaa lapiolla kuoppaa ja maan pinnalla huitoo iso lauma päälliköitä neuvomassa.
Riippumatta tuosta pidän jo lähtökohtaisesti hienona, kun joku tekee 2020-luvulla lauluja Jerron Paxtonin tapaan, levyttää niitä ja kiertää maailmaa esittämässä niitä. Kun hän lisäksi tekee sen mitä mainioimmin, niin vielä parempi.
Voi voi sentään, kun jätin sen toisen CD:n hankkimatta.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Jo' Buddy & Down Home King III: 20 Years Live Volume I
- LEVYT - Lightnin' Hopkins: Blues In My Bottle
- MUINAISTA BLUESIA #4 - Son House
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti