Fakta: en lukeudu millään mittarilla mitattuna itsestäänselvyyksien toistamisen kovaäänisimpiin kannattajiin. Veden kemiallinen merkki on hoo-kaks-oo, eikä se toistolla muuksi muutu.
Niin ikään fakta: on asioita, jotka saattavat olla itsestäänselvyyksiä sanojalle tai kirjoittajalle, mutta eivät välttämättä kovin suurelle joukolle muita. On myös itsestäänselvyyksiä, joita palaa halusta toistella kaikesta huolimatta, vastoin sitä mitä tuohon alkuun pistin.
Itsestäänselvyys ja fakta (minulle): Suomessa julkaistaan vuodesta toiseen loistavaa juurimusiikkia. Voin olla puolueellinen, mutta minulle nykyinen Suomi-roots on huomattavasti tärkeämpää kuin muualta tuotu.
Aiheena Tomi Leino Trion loistava Got Them Blues (2025).
Cousin Joe paletin keulilla tuotti parkkipaikalla yllättävän mielleyhtymän. Meininki nimittäin kuulosti alkuun aika tavalla CCR:n swampeimmalta tuotannolta. Myös samansuuntainen tavara Omar & The Howlersilta käväisi mielessä.
Kulkupelin käynnistettyäni ja ajellessani kyliltä kotiin nousi ajatuksiin lisää siinä tilanteessa yllättäviksi kokemiani verrokkeja. Tekemisen rentous ja kaikenkaikkinen tyylikkyys tuntui silloin kovasti ja nykyäänkin vielä hiukkasen J.J. Calelta. Ehkä kaikkein ennalta-arvaamattomin vertailukohta oli Dire Straits, joka pälkähti päähän kappaleen No tears on my pillow aikana.
Se niistä. Epäilemättä syvemmällä bluesin tuntemuksessa olevat kuulijat löytävät Tomi Leino Trion uusimmalta "alkuperäisempiä" vaikuttajia. Meillä kullakin on oma historiamme. Enkä tosiaankaan edes väitä kenenkään tai minkään mainitsemani vaikuttaneen kolmikon musiikkiin. Kunhan dokumentoin automaattisesti nuppiin juolahtaneita aatoksia, joita vastaan tunnustan puolustuskyvyttömyyteni.
Albumi on vapaa nykyajan teknologiaturhuudesta ja digihärpätyksesta. Se ei myöskään ole ns. kikkelipluusia. Musiikilla ei pyritä esittelemään saati korostamaan niekkojen taituruutta. Got Them Blues on yksinkertaisesti - kuten totesin - loistava.
Se on bändin neljäs omin voimin työstämä pitkäsoitto. Lisäksi he ovat toimineet säestäjinä ainakin yksittäisillä Kat Balounin ja Pepe Ahlqvistin levyillä.
Trion kädenjäljessä muuten on jotain samanlaista rentoutta kuin Pepellä joissain yhteyksissä. Tuo rentous kuulostaa kokemuksen tuomalta kyvyltä ja etenkin ymmärrykseltä tehdä vain tarvittava, ilman turhia kommervenkkejä.
Yhtyeen muodostavat:
- Tomi Leino, laulu + kitara + huuliharppu
- Jaska Prepula, basso
- Mikko Peltola, rummut
Pääsin orkesterin makuun vasta tällä vuosikymmenellä, vaikka se perustettiinkin jo vuonna 2011 ja debyyttialbumi Get On Down (2013) ilmestyi heti kohta. Syksyllä oli tarkoitus käydä tarkistamassa yhtyeen livekunto Oulussa, mutta niinhän tuo keikka syystä tai toisesta peruttiin. Ehkä täällä ei oltu riittävällä innolla ennakkolippujen hankintapuuhissa.
Sanottakoon, että kiekon tultua ajan kanssa tutummaksi esittämäni vertailun kohteet ovat alkaneet tuntua hitusen etäisemmiltä kuin ensikosketuksella. Sen CCR-viban tässä kuitenkin edelleen aistin ja saan sen myös päätösraidasta Midnight train.
Näytteet jäävät antamatta, koska levyä ei ole tuupattu suoratoistoihin, ei ainakaan niihin kahteen yleisempään. Vaan musahan onkin tarkoitettu nautittavaksi fyysisinä formaatteina ja paikan päällä. Siis kipin kapin kauppaan ja keikoille!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Wishing Spoon
- UUTUUSLEVYT - Emilia Sisco: Introducing Emilia Sisco
- LEVYT - Johnny Winter: Johnny Winter
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti