Jutut ajassa

Näytetään tekstit, joissa on tunniste >> Arttur Teränen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste >> Arttur Teränen. Näytä kaikki tekstit

21 toukokuuta 2026

UUTUUSLEVYT - Vilho "Little-Beat" Vainio: Lost In... Drums!

Puntaroin taannoin Hauki Blues Revuen albumia esimerkkinä kitaristin soololevystä. Entä millainen on rumpalin soolo? Mietin, etten ole aiemmin moista omistanutkaan, mutta olihan kasettilaatikossani kasarilla joku Phil Collins. Vaan jos ei ajatella laulavia rumpaleita?

Tässä meillä on yksi esimerkki. Vilho "Little-Beat" Vainio on kait tätä nykyä jo 15 täyttänyt lahjakkuus. Viime elokuussa hän oli 14-vuotias, ja silloin äänitettiin neljän rallin EP Lost In... Drums! (2026).


Bändinä studioilla toimi Vilhon lisäksi Rami Korhonen kitarassa ja 6-kielisessä bassossa, Matti Saloranta bassossa ja Juha Litmanen rummuissa (!) ja perkussiossa. Masa Saloranta Roots Trio.

Tuo huutomerkki yllä. Rumpalin levyllä takoo siis toinenkin kannuttaja. Häh? No joo, onhan näitä ollut. The Allman Brothers Band ja Earth,Wind & Fire muitten muassa. Myös vetävimpien mahdollisten biittien päälle funkiaan rakentanut James Brown käytti paljon kahta kapulataituria.

Tunnustan ajatusmaailmani kehittyneen, ellei peräti vääristyneen sellaiseksi, että laulajan mukaan mennään. Soittajien sooloissa soittaja usein myös laulaa, mutta ei aina. Soittaja kuitenkin on yleensä vähintäänkin säveltänyt soolotyönsä materiaalin, mutta ei sitäkään joka kerta. Ajatteluni voi tulkita vääristymäksi siksikin, kun minun on ollut jotenkin helpompi ymmärtää kitaristin tai vaikkapa kosketinsoittajan sooloa kuin rumpalin.

Siinä mielessä tämä EP on hyvä kouluttaja. Kaikki on sallittua ja mahdollista. Miksei olisi?

Musiikkihan lätyllä on varsin oivallista instrumentaalikauraa. Oikein hyvää.

Perdidon ensilevyttäjänä loisti Duke Ellington orkestereineen jo 40-luvulla. Sittemmin kappaleesta on tehty ziljardi versiota, aina jazz-standardiuteen asti. Vilhon levyllä mukana ovat perusryhmän jatkona saksofonisti Juho Hurskainen ja Hammond-urkuri Antti Ikola. Rumpusoolokin kuullaan.

Sandy Nelsonin Let there be drums jytisee biisinelikosta parhaimmin. Eritoten se sopii juuri nahkoja ja peltejä puukepeillä käsittelevälle muusikolle. Vainio hoitaa homman kotiin ilman, että jäisi epäilystä hoituuko vai ei.

Duane Eddy And The Rebelsin Because they're young perustuu pitkälti Ikolan urkujen ja Korhosen kitaran antiin. Little-Beat on tällä numerolla enemmän kompparin asemassa. Eikä tämä ollut moite.

Yllättävin valinta on päätöskappale, jolla Vainio on vieläkin selkeämmin taustalla (tämä ei edelleenkään ole moite). Chuck Berryn Guitar boogie on kitaravetoinen esitys, jolla vierailevat kuuden kielen taitajista Juho Rislakki, Ykä Putkinen, Arttur Teränen ja Tuomas Metsberg. AT:n tunnistettava sorminäppäröinti piristää, kuten hänen omassa tuotannossaankin.

Olen melko varma, että Vainiosta tullaan kuulemaan vielä. Ja paljon.

P.S. Youtubesta löytyy muutamia maukkaita livevideoita, jotka osaltaan todistavat Little-Beatin suoriutuvan tehtävästään myös ns. tositoimissa. Tässä syksyllä 2024.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


18 syyskuuta 2025

UUTUUSLEVYT - AT's Roots & Ramblin': Teased Up!

Siitä on pari vuotta, ei ainakaan yhtään kauempaa, kun joku heitti X:ssä tarjolle livevideon, jossa nuori kitarataituri pani ranttaliksi ja sai meikäläisen leuat loksahtamaan. Bändi oli AT's Roots & Ramblin' ja kitaristi Arttur Teränen.

Muusikon virtuositeetti ei ole aina hyvästä. Jotta taidoilla olisi yksittäisen kuulijan kannalta merkitystä, pitää tämä saada nauttimaan tai jopa innostumaan esityksestä. Teränen onnistui tavoitteessa kohdallani. Katselin saman tien kaksi tai viisi muuta löytämääni klippiä yhtyeen keikoilta.

Kyvykäs solisti toi heti mieleen nuoren Tokelan. Juurimusamiehiä, taidokasta soittoa, näkemystä, lievää samankaltaisuutta ulkonäössä ja hieman lievää enemmän lauluäänessä. Triolla liikkeellä.

Tokela on maininnut erääksi varhaiseksi innoittajakseen Eddie Cochranin. Vuoden 1987 elokuvassa La Bamba Cochrania näytteli sivuosassa Brian Setzer. Kuinkas ollakaan, Teränen on kertonut juuri Setzerin olleen yhden suurimmista vaikuttajista omalla soittajan urallaan.

AT's Roots & Ramblin' osoittautui siis loistavaksi lavalla, joten levyjen kimppuun. Julkaistuna oli kaksi albumia ja kuuntelin ne netissä. Hyvää pitivät sisällään, joten hommasin fyysiset. Vaan eivät ne sellaista reaktiota saaneet aikaan kuin mitä olin videoitten perusteella odottanut. Tajusin vasta tänään, että aika oli saattanut tehdä tehtävänsä. Levyt kun ilmestyivät jo vuosina 2019 ja -21.

Huhtikuussa tuli ulos Teased Up! (2025), joka päätyi ostoskoriin pari viikkoa sitten.


Levy nousi aika äkkiä Apulaissheriffin erittäin epävirallisen ja muutoksille alttiin vuosirankingin kärkeen. Viime aikoina on monen kanssa käynyt niin, että alkuun erinomainen on valahtanut vain hyväksi. Tämä kulkee vastavirtaan ja kasvaa.

Kakstoistikosta on pelkkää hyvää sanottavaa. Taso pysyy alusta loppuun. Nostan esimerkiksi kappaleen American dream, joka säväyttää jännittävästi rakennetulla riffittelyllään.

Olen tullut tuntemaan kaksi määrittelyä americana-musiikille. Jossain sitä pidetään yhtenä genrenä, joka on yhdistelmä monia amerikkalaisen juurimusiikin tyylilajeja (mm. blues, country, folk). Suomessa tätä edustaa ehkä puhtaiten joku Hoedown. Toisen määritelmän mukaan ne lukuisat tyylilajit kuuluvat yhteen americana-perheeseen.

Olen ajatellut enempi jälkimmäisen vaihtoehdon mukaisesti. Siksi olikin kiintoisaa huomata Teräsen jossain haastattelussa toteavan kuuluvansa samaan koulukuntaan. Ja sellaistahan yhtyeen musiikkikin on. Välillä yhtä, sitten toista ja suurimmaksi osaksi jotain vaikeasti laatikoitavaa seosta aineksista.

On kuitenkin sanottava, että uusimallaan trio on kaventanut skaalaa. Liikutaan lähellä rockabillyä ja rock and rollia mallia perus.

Ja seis tähän.

Teased Up! roiskahtelee yhä varsin rikkaana verrattuna average rockabilly-levyyn, mutta kahteen edeltäjäänsä nähden fokusta on tarkennettu. Uskon tuossa piilevän syyn siihen, että pidän albumia selvästi parempana kuin aiempia. Toinen selkeä tekijä on mielestäni parantunut soundimaailma.

Loistava kakku siis tuli. Jo se riittäisi ilahduttamaan, mutta vielä hienommaksi homman tekee taas havaita nuoremman polven porukkaa, jolla on historia ja perinteet hallussa. Siinä mielessä tekee mieleni verrata bändiä viime vuonna esikoisensa pyöräyttäneeseen Blues Bizarreen. Vaikka toimitaankin eri hiekkalaatikoilla, ovat työkalut ja asenne samat.

AT:n lisäksi tämän makupalan loihtivat rumpali Oliver Westerberg sekä basistit Juuso Lepistö ja Mikko Korpi, kun nelikielisen haltija vaihtui lennosta Lepistöön. Risto Kauppinen töräyttää fonit biisiin King John.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: