Tanakalla rumpukompilla lähdetään liikkeelle, kitarat seuraavat, samoin basso ja piano, viimein myös laulu. Amerikan etelän makuista rockia pursuava Factory blues avaa Creek Road Elevenin kolmannen albumin Somewhere Along The Way (2025).
Seuraavat 50 minuuttia mennään osin samassa hengessä, osin geneerisempää country rockia paahtaen. Paikoin tunnelma on kypsyneempää ja "aikuisempaa" kuin edeltäjillään.
Maturaatio tuo etäisesti mieleen muutaman 1970-luvulla aloittaneen aidon southern rock -pumpun muuttumisen 80-luvulla. Blackfoot flirttaili melodisen hard rockin kanssa, 38 Specialista kehkeytyi hyvinkin kasarihenkinen AOR-bändi. Myös Creek Road Elevenin suunta vaikuttaisi olevan kohti keskitietä.
En nyt onneksi tarkoita 2020-luvun Suomen musiikkimaailman valtavirtaa. Matka vaikuttaisi paremminkin vievän kohti periamerikkalaisesta keskitien rockia. Aikakausi voisi olla viime vuosituhannen loppupuolta, ehkäpä 1980-lukua. Ylipäätään kokemani muutos ei ole kovin merkittävä. Ruoria ei ole pantu vinhasti pyörimään, vaan kurssin korjaus on piiruluokkaa.
Osuvammin kakkua kuvannee se, että yhtye tarjoilee takuutavaraa niille, jotka sen musiikkia tuntevat.
Ensimmäinen kunnolla jysäyttävä biisi tärähtää ennen puoliväliä, numerolla 6. Snake oil man kuljettaa ajatukseni uudestaan Blackfootiin. Heillähän on kappale Rattlesnake rock'n'roller, joka tämän tapaan alkaa banjon näppäilyllä ja jyrähtää intron jälkeen aivan toisenlaiseksi.
Koko kattauksen kovin tykki tulee heti perään. En hevillä usko, että maassamme olisi koskaan tehty autenttisemman kuuloista southern rockia kuin Real good time. Se on paitsi alkuperäisen oloista, myös kerrassaan loistava biisi. Parasta Creek Road Eleveniä tähän mennessä.
Jännästi kolmas parhauteen yltävä raita on noita seuraava Nowhere and back.
Walking back to Georgia viritti minussa kummallisen pohdinnan. Hetken aikaa pähkäilin miksi suomalainen yhtye laulaa noin jenkkiläisesti. Voiko noin tehdä? Mistä lie moinen typeryys päähäni putkahtikin, ajoin sen sieltä vilkkaasti hevon kuuseen. Totta kai noin voi tehdä. Järjetöntä ajatellakaan muuta.
Hidastempoisemman osaston valopilkku on Ilpo Niirasen pedal steelillä maustettu Rollercoaster. Muitakin käypäläisiä levyllä vierailee. Perusketju on tuttu Toni Ruuska, Jyrki Levä, Petri Frestadius, Pete Christiansson, Jani Miinala.
Kokoonpanohan on jo suhteellisen pitkäikäinen. Samalla ryhmällä on painettu keikkaa pian kymmenen vuotta. Ymmärtääkseni ei kuitenkaan millään tappotahdilla.
Myöskään studiossa ei olla varsinaisesti asuttu. Albumit vuosina 2017, -20 ja -25 kertovat tahdin leppoisuudesta. Kalenteriajallisesti uutuuden nauhoitukset kestivät kauan, peräti vuoden ja neljä kuukautta. Mutta kuten sanottua, studiossa ei asuttu. Muu elämä ottaa aikansa.
Somewhere Along The Way on varsin looginen jatke Creek Road Elevenin tarinaan. Hyvää, perin epäsuomalaista musaa erityisesti tien päällä nautittavaksi.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Creek Road Eleven: Creek Running Again
- UUTUUSLEVYT - Pääesiintyjät: Riimejä Ja Riitasointuja
- LEVYT - Blackfoot: Marauder
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti