Puntaroin taannoin Hauki Blues Revuen albumia esimerkkinä kitaristin soololevystä. Vaan millainen on rumpalin soolo? Mietin, etten ole aiemmin moista omistanutkaan, mutta olihan kasettilaatikossani kasarilla joku Phil Collins. Entä jos ei ajatella laulavia rumpaleita?
Tässä meillä on yksi esimerkki. Vilho "Little-Beat" Vainio on kait tätä nykyä jo 15 täyttänyt lahjakkuus. Viime elokuussa hän oli 14-vuotias, ja silloin äänitettiin neljän rallin EP Lost In... Drums! (2026).
Bändinä studioilla toimi Vilhon lisäksi Rami Korhonen kitarassa ja 6-kielisessä bassossa, Matti Saloranta bassossa ja Juha Litmanen rummuissa (!) ja perkussiossa. Masa Saloranta Roots Trio.
Tuo huutomerkki yllä. Rumpalin levyllä takoo siis toinenkin kannuttaja. Häh? No joo, onhan näitä ollut. The Allman Brothers Band ja Earth,Wind & Fire muitten muassa. Myös vetävimpien mahdollisten biittien päälle funkiaan rakentanut James Brown käytti paljon kahta kapulataituria.
Tunnustan ajatusmaailmani kehittyneen, ellei peräti vääristyneen sellaiseksi, että laulajan mukaan mennään. Soittajien sooloissa soittaja usein myös laulaa, mutta ei aina. Soittaja kuitenkin on yleensä vähintäänkin säveltänyt soolotyönsä materiaalin, mutta ei sitäkään joka kerta. Ajatteluni voi tulkita vääristymäksi siksikin, kun minun on ollut jotenkin helpompi ymmärtää kitaristin tai vaikkapa kosketinsoittajan sooloa kuin rumpalin.
Siinä mielessä tämä EP on hyvä kouluttaja. Kaikki on sallittua ja mahdollista. Miksei olisi?
Musiikkihan lätyllä on varsin oivallista instrumentaalikauraa. Oikein hyvää.
Perdidon ensilevyttäjänä loisti Duke Ellington orkestereineen jo 40-luvulla. Sittemmin kappaleesta on tehty ziljardi versiota, aina jazz-standardiuteen asti. Vilhon levyllä mukana ovat perusryhmän jatkona saksofonisti Juho Hurskainen ja Hammond-urkuri Antti Ikola. Rumpusoolokin kuullaan.
Sandy Nelsonin Let there be drums jytisee biisinelikosta parhaimmin. Eritoten se sopii juuri nahkoja ja peltejä puukepeillä käsittelevälle muusikolle. Vainio hoitaa homman kotiin ilman, että jäisi epäilystä hoituuko vai ei.
Duane Eddy And The Rebelsin Because they're young perustuu pitkälti Ikolan urkujen ja Korhosen kitaran antiin. Little-Beat on tällä numerolla enemmän kompparin asemassa. Eikä tämä ollut moite.
Yllättävin valinta on päätöskappale, jolla Vainio on vieläkin selkeämmin taustalla (tämä ei edelleenkään ole moite). Chuck Berryn Guitar boogie on kitaravetoinen esitys, jolla vierailevat kuuden kielen taitajista Juho Rislakki, Ykä Putkinen, Arttur Teränen ja Tuomas Metsberg. AT:n tunnistettava sorminäppäröinti piristää, kuten hänen omassa tuotannossaankin.
Olen melko varma, että Vainiosta tullaan kuulemaan vielä. Ja paljon.
P.S. Youtubesta löytyy muutamia maukkaita livevideoita, jotka osaltaan todistavat Little-Beatin suoriutuvan tehtävästään myös ns. tositoimissa. Tässä syksyllä 2024.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Vesa Snygg Sekä Satelliitti-yhtye: Kuu On Yllä Lammen
- UUTUUSLEVYT - Hauki Blues Revue: No Looking Back
- LEVYT - Earth, Wind & Fire: I Am
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti