Mietitäänpä valkoista bluesia 60-luvulla. Tällä linjauksella useimpien ajatukset kääntyvät varmaan Brittein saarilta ponnistaneisiin tekijöihin, joista monet sekoittivat soppaansa erinäisiä määriä rock and rollia.
Mutta mitenkäs Amerikka? Oli Paul Butterfield, Canned Heat, ynnä muita. Jos pitäisi tuntemistani albumeista valita kyseisellä rajauksella yksi, valintani olisi epäröimättä Texasin legendan kakkoslevy Johnny Winter (1969).
Winter oli juuri siirtynyt Columbialle, ison puulaakin leipiin ja tuonut mukanaan jo debyytillään The Progressive Blues Experiment (1968) soittaneet Tommy Shannonin ja "Uncle" John Turnerin.
Vierailijaosastolta ansaitsevat maininnan kappaleella Mean mistreater Shannonin bassossa korvaava Willie Dixon ja LP:llä muutoin Johnnyn itsensä hanskaamassa huuliharpussa Big Walter Horton. Siinäpä oiva kumarrus vaikutteitten suuntaan, mitä edustavat toki myös lainabiisit mm. Robert Johnsonilta ja B.B. Kingiltä.
Velipoika Edgarin instrumentteina ovat piano (I'll drown in my own tears) ja saksofoni (Good morning little school girl). Samoilla kahdella raidalla on mukana enemmänkin puhaltajia ja ensin mainitulla vielä kolmen naisen kuoro.
Järkälemäinen blues-levy, jonka voinee sanoa lopullisesti nostaneen taitavan kitaristilaulajan uran lentoon. Kaikkien aikojen valkoiseksi blues-artistiksi en keksi Winterin lisäksi muita ehdokkaita kuin Jimmie Vaughanin.
Aivan mahtava!
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti