Jutut ajassa

Näytetään tekstit, joissa on tunniste >> Tomi Leino. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste >> Tomi Leino. Näytä kaikki tekstit

18 lokakuuta 2026

UUTUUSLEVYT - Leif Eklund & The Nasty Cracks: Monkey Hips And Rice

Uutta suomalaista bluesia olisi tarjolla. Mites ois? No ihan jo periaatteessa aina kiinnostaa. Artistin nimi ei vaan kilautellut päänsisäisiä tiukuja.

Kansitietoihin printatut muut muusikkonimet kitaristi Jonne Kulluvaaraa vaille sen sijaan kalauttivat jo vallan isoja kelloja. Taustayhtyeessä, omilla monista yhteyksistä tutuilla tonteillaan paahtavat Janne Haavisto, Jaska Prepula, Harri Taittonen ja Masa Orpana. Lisäksi, albumi on foneja vaille Suprovoxilla Tomi Leinon tuotannossa äänitetty, ties kuinka mones sellainen lajiaan.

Kyllä kiinnostaa. Saanko esitellä Leif Eklund & The Nasty Cracksin uunituoreen rieskan Monkey Hips And Rice (2026).


Vaikka Eklundia ei julkaistuilla levyillä olekaan yhtä taustalaulupestiä The Kometsin singlellä enempää kuultu, on hän vaikuttanut piireissä jo pitkään. Rock & rollia ja rhythm & bluesia livenä veivaava Mr. Catfish Band perustettiin jo vuonna 1999 laulusolistinaan Eklund, joka viime aikoina on vieraillut myös Hauki Blues Bandin keikoilla, niin ikään laulajana.

Nyt saatavilla olevan äänitteen tarina alkoi vajaa vuosi sitten, kun solisti päätti Leinon kanssa juteltuaan ryhtyä sitä työstämään. Bändi kasaan ja juttutoverin pajalle, jossa isäntä hoiteli tekniikan ja muusikot musiikin. Orpana puhalsi pillit Kangasalla Jukka-Pekka Bergin nauhoittaessa. Elettiin huhtikuuta.

Loput työvaiheet pakerrettiin valmiiksi kevään ja kesän aikana niin, että CD:tä saa jo. Vinyylipainos on tuloillaan näillä näppäimillä.

Albumi koostuu sataprosenttisesti lainamateriaalista, eikä ihan ilmeisimmin valinnoin. Ennestään minulle olivat tuttuja vain Tommy Tuckerin Long tall shorty Kinksin versiona sekä Paladinsin Years since yesterday.

Toki luulin kansia silmäillessäni, että on siellä yksi aika ilmeinenkin cover, kun katse tarkentui kappaleeseen Corrina Corrina. Vanhan standardin löydän levyiltäni ainakin Bill Haleyn, Big Joe Turnerin ja Mississippi John Hurtin tulkintoina. Vaan biisipäs osoittautui lopulta ihan muuksi, ollen Taj Mahalin originaali eikä se vanha tuttu.

Pikainen tutkimusretki internetin syövereihin paljasti vielä yhden tutun, jota en vain tutuksi heti hoksannut. Lefty Frizzellin No one to talk to (but the blues) on nimittäin meikäläisellä hyllyssä Jimmie Vaughanin versiona.

Jännänä yksityiskohtana noteeraan orkesterilta nimeltään The Strangeloves olevan mukana peräti kaksi lainaa. Sekä avausraita Night time että No jive tulevat tämän 60-luvun puolivälissä perustetun yhden pitkän ja nipun sinkkuja julkaisseen ryhmän katalogista.

Kertokoon kuva kattauksesta enemmän.


Homman nimi kiekolla on enimmäkseen rhythm and blues. Rokettirolliakin tulee ja en voi välttyä saamasta yksittäisistä numeroista soul- ja doowop-tunnelmia. Eklund on laulajana makuuni ja ilmeisesti vain tätä varten kasattu (?) bändi klaaraa kaiken kuten tuolta kokoonpanolta on lupa odottaakin.

Kakku kahtia jaettuna osuu loppupuolisko Apulaissheriffin toimiston yksihenkisen henkilökunnan mieltymyksiin alkua tarkemmin. Nimikappaleesta aina hamaan loppuun saakka on meno niin muikeaa, ettei voi olla nauttimatta.

Kotimainen roots-musiikki voi täysin yllätyksettä edelleen hyvin myös ykkösketjun takana. Monkey Hips And Rice on pitävä todiste sen puolesta.

Loppuun levyn innostamana lyhyt Haavisto-katsaus Jannen viimeaikaisiin tekemisiin. Hän kun on ollut ja on alan ammattilainen vailla vertaa.

Jutun aiheen lisäksi Haavisto on rumpaloinut lähivuosina mm. Niko Ahvosen kera Tilanteen Herroissa, The Shubie Brothersissa,  J.Karjalaisen bändissä sekä Atomirotan, Jiri Nikkisen ja Sam Yaffan viimeisimmillä. Päälle voi laskea tuotannot, editoinnit ja muut vastaavat työt kuten Melrosen Liven (2025) miksauksen. Hattua päästä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


29 heinäkuuta 2026

UUTUUSLEVYT - Pepe Ahlqvist: Dreaming Away

Lämminhenkinen. Sellainen on Dreaming Away (2026), kun sen ilmaisee yhdellä sanalla ja jättää levyn erinomaisuutta kuvaavat, monia kertoja käytetyt adjektiivit väliin.

Kuulin Ahlqvistiä ensimmäisen kerran varmaankin 90-luvun alussa, kun H.A.R.P oli alkanut niittää suosiota. En innostunut. En, vaikka joku tuttu suositteli.

Ei ihan vielä tuossa kohtaa, mutta myöhemmin ysärillä keksin kutsua tietynlaista kotimaista heikkihelabluusiksi. Mielestäni suuntausta edustivat Kuustonen, Kaartamo, Silvennoinen ja Hela itse. Ahlqvistin niputin samaan kategoriaan. Kenenkään noista musa ei ollut satunnaisia kuulemisia enempää tuttua. Lokerointi tapahtui siis vajavaisin tiedoin, mielikuvapohjalta. Makuni oli kohdistunut muualle.

Vuonna 2026 en uskalla olla varma mainittujen herrojen tuonaikaisten tyylien yhteneväisyydestä. Tarkemmin olen tutustunut vain Pepen tekemisiin, ja niissäkin on vielä rutkasti penkomista.

Miehen ensimmäiset tulokkaat hyllyssäni olivat jonkin levykaupan reilun vuoden takaisen Bluelight-kampanjan innoittamana ostetut Harpin Step On The Gas - Live At Möysä (2019) sekä kera Jarkka Rissasen tehty Doggone Blues (1998). Nyt innostuin, ja aika tavalla innostuinkin.

CD:itä on sen jälkeen tullut hankittua niin, että käsillä oleva uutuus näyttäisi olevan jo kahdeksas otos Pepen laajaa tuotantoa hallussani. Anteeksi ei ole syytä pyydellä, mutta mielipide on "aavistuksen" muuttunut sitten 30 vuoden takaisen. Eikähän heikkihelabluusi mikään negatiivinen luonnehdinta ole, ainakaan tämän päivän meikäläisen näkökulmasta.


Dreaming Away on bändit huomioituina pitkän linjan tekijän luokkaa 30. albumi. Vierailuja toisten levytyksillä on lukemattomia. Puhuttaneen kolminumeroisesta luvusta.

Artistilla tuli hiljattain 70 vuotta lasiin. Aloin miettiä omaan harrastuspiiriini kuuluvia yhtä kokeneita suomalaisia solisteja, enkä äkisti hoksaa muita kuin Daven ja Nurmion. Nimet antavat perspektiiviä sille, mikä on Ahlqvistin matkan mitta maamme juurimusiikin historiassa.

Saman ikäluokan soittajia löytyy Apulaissheriffin levystöstä toki enemmänkin. Näihin lukeutuu mm. kiekolla koskettimet hanskaava Jukka Gustavson, maestroa muutaman kesän iäkkäämpi taiteilija. Hänen pelinsä soi komeasti kappaleessa Dreaming away, joka voisi tyyliltään olla vaikka Black Crowesia, eikä pelkästään urkusoundinsa vuoksi.

Bändisoinnin tukijalkoina albumilla toimivat Mikko Löytty (basso) ja Harri Ala-Kojola (rummut). He edustavat 60-luvulla syntynyttä pelimannisukupolvea. Näyttöä on molemmilla monista ympyröistä.

Niin ikään roppakaupalla näyttöä on yhdellä raidalla slide-kitaraa soittavalla, äänitykset ja miksauksen hoitaneella Tomi Leinolla. Tämäkin paketti nauhoitettiin hänen verstaallaan.

Tiina Leino ja Ile Lehtonen avustavat yhden biisin taustakuoron verran.

Levyn tärkeintä henkistä antia edustaa minulle se, että kitaraosuudet ovat Pepen soolona vetämän päätöslaulun akkaria vaille hänen poikiensa käsialaa. Voin täysin vilpittömästi todeta Joelin ja Janin suoriutuvan urakastaan vähintään kiitettävästi. Jos ette sanaani luota, kuunnelkaa vaikka My younger days. Kaikilla mittareilla mitattuna loistavaa, tyylipuhdasta bluesin vääntöä.

Samassa laulussa loistaa myös Sir Ahlqvist itse. Hänen huuliharppunsa toimii etenkin tässä kuin Kari Jalonen Kärpissä kaudella 1986-87. Ei ole eilisen teeren poikia. Ei kuulosta siltä kuin olisi repäisty studioon suoraan heinäpellolta.

Siinä paha missä mainitaan, älppärin kakkosena ja parhaimmistoon kuuluvana soi Hayfield blues. Biisissä on jotain joka (taas) tuo mieleeni CCR:n. Toisaalta se ja itse asiassa koko kattaus on tunnelmaltaan lähellä Tomi Leino Trion taannoista Got Them Blues -pitkäsoittoa, jolta siltäkin sain Creedence-fiiliksiä.

Toisena esimerkkinä soikoon se päätösraita. Don't leave me when I'm old on paljon nähneen artistin sielukkaalla äänellä laulama hieno ja liikuttava lopetus kakulle. Sen voi kuulla myös seuraavalle sukupolvelle esitettynä toivomuksena.

Levyn erinomaisuudesta vielä, että kyllä tälle saisi pistearvostelussa kaivaa numeron aivan asteikon yläpäästä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


25 maaliskuuta 2026

UUTUUSLEVYT - Slim Butler: Under The Influence

Tuli mieleen sanonta vaikeasta ännännestä levystä, joten pikagoogeloin monesko se vaikea tuon kliseisen sanonnan mukaan oikein olikaan. Lopetin, kun näin jo ensimmäisellä sivulla kaksi vaihtoehtoa.

Jaa että mitenkö yllä oleva liittyy jutun aiheeseen? Ei oikeastaan mitenkään, paitsi mutkan kautta.

Slim Butlerin viides pitkä kun koostuu covereista, ja toisen paikkansapitämättömyyden mukaan sellainen tulee ajankohtaiseksi, kun omat ideat on loppu. Ideat on ehkä todennäköisemmin loppu siltä, joka moisia latteuksia päästelee. Täyttä pötyä olevan väittämän mukaan coverit kuuluisivat lähinnä keikoille, eikä niitä siten pitäisi annostella levyille pieniä määriä enempää.

Jos joku oikeasti kuvittelee väitteen pitävän kutinsa, todistaa Under The Influence (2026) ihan muuta, ollen vallan erinomainen.


Lainanoton kohteet Slim valitsi, sanoisinko, mielenkiintoisesti. Toki mukana on tuttuja nimiä vuosikymmenten takaa kuten Albert King (Don't burn down the bridge) ja Johnnie Taylor (Woman across the river), jos kohta pidän mahdollisena, että jälkimmäisen valinnan innoittajana saattoi toimia kappaleen myös versioinut Freddie King.

Lähes, vaan ei ihan yhtä lailla tunnettuja, mutta nuoremman polven blues-äijiä ovat originaaliesittäjistä Sven Zetterberg ja Gary Primich. Molemmat muuten ovat esiintyneet ja levyttäneetkin Wentus Blues Bandin kanssa.

Noitten lisäksi löytyi tulkinnan kohteiksi ainakin itselleni eksoottisempiakin tapauksia. Täysin olivat ennen Hovimestarin kiekkoa minulle tuntemattomia nimiä sellaiset kuin Vince Gill, David Grissom, Jimmy Hall ja Rockin' Jimmy Byfield. Biisit, jotka Slim heiltä nappasi ovat vuosilta 1980-2011, eli melko tuoreita.

Ja ettei menisi tylsäksi tai tavanomaiseksi, on versioitavana tavaraa muistakin genreistä kuin blues ja soul. Ei artisti toki tähänkään mennessä ole pelkästään noissa pitäytynyt, mutta onhan vaikkapa Little Feat enemmän southern rock (?) kuin blues. Sailin' shoes saa bändiltä funkahtavasti svengaavan käsittelyn. Vince Gillin South side of Dixie vedetään etelän mallisena country rockina.

Ja se bändi. The SlimCuts tuntuu olevan julkaisu julkaisulta tiukempi ja tiukempi. Näin kokoonpanon muistaakseni syksyllä -22 ja kylläpä jytkytti livenäkin suvereenisti. Nämä jannut:

  • Harri Raudaskoski, kitara
  • Mikko Löytty, basso
  • Jartsa Karvonen, rummut + perkussiot

Itse maestro Jarmo Puhakka soittaa monenlaisia kitaroita ja hoitaa leijonanosan lauluosuuksista. Kuten olen ennenkin todennut, oli häneltä aikanaan hyvä veto siirtyä itse mikrofonin taakse sen sijaan, että käyttäisi studiossa muita solisteja. Lavalla lauluvastuuta saivat kokemallani keikalla myös Löytty ja Raudaskoski. 

Vaan nytpä pääsenkin hieman perumaan kirjoituksiani. Nimittäin, kolmella Under The Influencen kappaleella kuullaan loistavaa Gilbert Kuppusamia, joka pistää nippuun kaikki aiemmilla Butler-CD:illä vierailleet laulajat. Johan olisi huippua nähdä Slim ja SlimCutit kiertämässä hänen kanssaan.

Muita käypäläisiä ovat kosketinsoitintaiteilija Harri Taittonen kolmella ja kitaristi Elias Ruokonen yhdellä raidalla. Kaiken kukkuraksi pikkuista vaille kaiken tauhkan studioillaan äänittänyt Tomi Leino tuuttaa parin kappaleen huuliharput.

Mahtava albumi ja mitkä soundit!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



12 maaliskuuta 2026

UUTUUSLEVYT - Hauki Blues Revue: No Looking Back

Millainen on soittajan soololevy?


Kitaristilla se voisi olla kuten vaihtelevahenkilöisen Hauki Blues Revuen No Looking Back (2025), joka on Pekka Haukijärven päälliköimä, usean vuoden aikana sorvailtu nippu nauhoituksia. Huolimatta pitkästä synnytyksestä ja soittajakunnan kirjavuudesta muodostuu nipusta aidosti albumilta tuntuvan albumi.

Siltä löytyy kaksi Jo' Buddyn laulamaa, rumpali Tyko Haapalan (Down Home King III) ja basisti Juha Rantapuron rytmittämää sekä Masa Orpanan saksofonilla ryyditettyä raitaa. Toisella noista hipelöi pianoa Ville "Tri" Tolvanen.

Kahden numeron vokalistina toimii Henry Ojutkangas. Näissä komppikaksikkona hääräävät edesmennyt Juppo Paavola kapuloin ja Jaska Prepula nelikielisellä.

Ismo Haaviston ääntä ja huuliharppua kuullaan yhdessä biisissä, samoin kuin J.Leinolta ääntä ja kitaraa. Molempien takana Matias Partanen & Simo Salmela, rummut & basso plus Tolvanen erilaisin koskettimin.

Ulkomaalaisvahvistuksiakin mikrofonin taakse päästettiin. Sekä Tad Robinsonia (2 kpl) että Steve Westonia (1 kpl) säestävät Mikko Peltola pöntöissä sekä jälleen Prepula bassoitse ja Tolvanen kiippareilla.

Mukaan mahtuu neljä instrumentaaliesitystä, joitten rytmiryhmänä tamppaavat jo mainitut Partanen ja Salmela. Kappalemäärällä mitattuna eniten maestron rinnalla esiintymään pääsevä Tolvanenkin on taas remmissä kolmella, Orpana yhdellä.

Äänityksestä pääosin ja miksauksesta kokonaisuudessaan vastasi Tomi Leino. Vielä kun raportoin yhdet biisit mieheen nauhoittaneet Kuja Salmen ja Jakke Kauppisen sekä masteroija Tony Brantbergin, alkaa koko kööri olla kasassa. Paljon siis oli porukkaa vaikuttamassa korvin kuultavaan lopputulokseen.

Kannattiko moinen nimihässäkkä sisällyttää blogiin? Siinä mielessä kyllä, että se kertoo yhdellä tapaa millainen soittajan soololevy meillä on käsillä. Kun detaljeihin mieltyneenä tulin tiedot noukkineeksi kannen hieman toiseen tapaan kasatusta listauksesta, arvelin että sama kai nuo on pistää tänne muistiin.

Kaiken takana on kuitenkin Pekka Haukijärvi, blues-kitaran taitaja parhaasta päästä. On hyvä huomioida hänen pelailleen kaikki kiekon kitarat lukuunottamatta J.Leinon osuutta yhdellä kappaleella.

Levyn esittelyvideon alussa soiva Waves on paitsi eräs suosikeistani myös loistoesimerkki Pekan kitarismista.


Pakko tunnustaa, ettei mies ollut entuudestaan minulle tuttu muusta kuin hänen yhdessä Ismo Haaviston kanssa muodostamastaan Bottlenecks-duosta. Herrat julkaisivat vuosituhannen vaihteen kahta puolen pari oivallista blues-albumia. En tosin ihmettelisi, vaikka joku päivä hoksaisin Haukijärven antaneen panoksensa joillekin muillekin hyllyssäni majaileville äänitteille.

No Looking Back koostuu neljästä omasta ja yhdeksästä coverista. Lainavalinnoissa korostuu Albert Kingin rooli. Haukijärvi myöntää kysyttäessä Kingin olleen erään suurimmista vaikuttajistaan mitä kuusikielisen soittoon tulee. Ja se kuuluu hyvällä tavalla.

Sekä Down the road I go että I've made nights by myself ovat ison Albertin kirjoittamia ja alkujaan levyttämiä. Myöskin Herbie Hancockin Watermelon manista on olemassa Kingin liveversio. Kaiken lisäksi Buddy Guyn originaali Let me love you baby on printattu kanteen muodossa Oh-ee baby. Koska Albert tuli senkin nimisen kipaleen aikoinaan väsänneeksi, en usko otsikon sattumalta ja vahingossa tuoksi muuttuneen.

EDIT 13.3.2026: Haukijärvi täsmentää yllä arvelemaani. Hän sai inspiraation versioonsa Otis Rushin kappaleesta Ooh-wee baby, joka on itse asiassa sama kuin tuo Buddy Guyn Let me love you baby, mutta erilaisella sovituksella.

No Looking Back on minusta harvinaisen toimiva soittajan soolo. Se vaikuttaa sydämellä suunnitellulta ja toteutetulta. Aikaansaannos henkii artistin rakkautta musiikkiin, joka jälkipolville taltioitiin. Näin koen ja tuskin kauhean väärässä olen.

Yksi viime vuoden parhaista.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


04 tammikuuta 2026

UUTUUSLEVYT - Tomi Leino Trio: Got Them Blues

Fakta: en lukeudu millään mittarilla mitattuna itsestäänselvyyksien toistamisen kovaäänisimpiin kannattajiin. Veden kemiallinen merkki on hoo-kaks-oo, eikä se toistolla muuksi muutu.

Niin ikään fakta: on asioita, jotka saattavat olla itsestäänselvyyksiä sanojalle tai kirjoittajalle, mutta eivät välttämättä kovin suurelle joukolle muita. On myös itsestäänselvyyksiä, joita palaa halusta toistella kaikesta huolimatta, vastoin sitä mitä tuohon alkuun pistin.

Itsestäänselvyys ja fakta (minulle): Suomessa julkaistaan vuodesta toiseen loistavaa juurimusiikkia. Voin olla puolueellinen, mutta minulle nykyinen Suomi-roots on huomattavasti tärkeämpää kuin muualta tuotu.

Aiheena Tomi Leino Trion loistava Got Them Blues (2025).


Levy oli ostopäätöksen viimein synnyttyä siinä määrin odotettu, että noukittuani sen paikallisesta, kuorin välittömästi itse asian muoveista ja latasin lätyn auton soittimeen. Kuvankin näppäsin vaihdekepin tienoilta saman tien. Tämä tapahtui marraskuun loppupuolella, siis lopulta aika myöhään (2 kuukautta) ilmestymisen jälkeen.

Cousin Joe paletin keulilla tuotti parkkipaikalla yllättävän mielleyhtymän. Meininki nimittäin kuulosti alkuun aika tavalla CCR:n swampeimmalta tuotannolta. Myös samansuuntainen tavara Omar & The Howlersilta käväisi mielessä.

Kulkupelin käynnistettyäni ja ajellessani kyliltä kotiin nousi ajatuksiin lisää siinä tilanteessa yllättäviksi kokemiani verrokkeja. Tekemisen rentous ja kaikenkaikkinen tyylikkyys tuntui silloin kovasti ja nykyäänkin vielä hiukkasen J.J. Calelta. Ehkä kaikkein ennalta-arvaamattomin vertailukohta oli Dire Straits, joka pälkähti päähän kappaleen No tears on my pillow aikana.

Se niistä. Epäilemättä syvemmällä bluesin tuntemuksessa olevat kuulijat löytävät Tomi Leino Trion uusimmalta "alkuperäisempiä" vaikuttajia. Meillä kullakin on oma historiamme. Enkä tosiaankaan edes väitä kenenkään tai minkään mainitsemani vaikuttaneen kolmikon musiikkiin. Kunhan dokumentoin automaattisesti nuppiin juolahtaneita aatoksia, joita vastaan tunnustan puolustuskyvyttömyyteni.

Albumi on vapaa nykyajan teknologiaturhuudesta ja digihärpätyksesta. Se ei myöskään ole ns. kikkelipluusia. Musiikilla ei pyritä esittelemään saati korostamaan niekkojen taituruutta. Got Them Blues on yksinkertaisesti - kuten totesin - loistava.

Se on bändin neljäs omin voimin työstämä pitkäsoitto. Lisäksi he ovat toimineet säestäjinä ainakin yksittäisillä Kat Balounin ja Pepe Ahlqvistin levyillä.

Trion kädenjäljessä muuten on jotain samanlaista rentoutta kuin Pepellä joissain yhteyksissä. Tuo rentous kuulostaa kokemuksen tuomalta kyvyltä ja etenkin ymmärrykseltä tehdä vain tarvittava, ilman turhia kommervenkkejä.

Yhtyeen muodostavat:

  • Tomi Leino, laulu + kitara + huuliharppu
  • Jaska Prepula, basso
  • Mikko Peltola, rummut

Pääsin orkesterin makuun vasta tällä vuosikymmenellä, vaikka se perustettiinkin jo vuonna 2011 ja debyyttialbumi Get On Down (2013) ilmestyi heti kohta. Syksyllä oli tarkoitus käydä tarkistamassa yhtyeen livekunto Oulussa, mutta niinhän tuo keikka syystä tai toisesta peruttiin. Ehkä täällä ei oltu riittävällä innolla ennakkolippujen hankintapuuhissa.

Sanottakoon, että kiekon tultua ajan kanssa tutummaksi esittämäni vertailun kohteet ovat alkaneet tuntua hitusen etäisemmiltä kuin ensikosketuksella. Sen CCR-viban tässä kuitenkin edelleen aistin ja saan sen myös päätösraidasta Midnight train.

Näytteet jäävät antamatta, koska levyä ei ole tuupattu suoratoistoihin, ei ainakaan niihin kahteen yleisempään. Vaan musahan onkin tarkoitettu nautittavaksi fyysisinä formaatteina ja paikan päällä. Siis kipin kapin kauppaan ja keikoille!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


12 syyskuuta 2024

UUTUUSLEVYT - The Gin Mill Trio: Rock 'Em Blues!

Atomic Blues Hits (2021) oli hyvä ensilevy The Gin Mill Triolta. Joku siinä kuitenkin jäi kaihertamaan, etten bändistä vielä sen perusteella ihan viimeisen päälle innostunut. Joitain aivan erinomaisia biisejä, mutta kokonaisuutena vain hyvä.

Rock 'Em Blues! (2024) sen sijaan on kuvaannollisesti hyppyyttänyt allekirjoittanutta oikein urakalla. Hain CD:n viime sunnuntaina Goofinin kivijalasta ja niinhän tuo pyörähteli autossa neljään otteeseen ennen kuin olin puolitoista vuorokautta myöhemmin kotiutunut Pohjois-Pohjanmaalle.

Sanottakoon, että "vain hyvä" ei ole moite, vaikka se saattaa tässä vertailussa sellaiselta haiskahtaakin.

Yhtyeen musiikkia on kuvattu rockin' bluesiksi. Sen on sanottu olevan bluesia viime vuosisadan puolivälin tyyliin. Ollaan siis ajassa hieman ennen ja ehkä myös hieman jälkeen rock and rollin syntymän. Big Joe Turner, Arthur Crudup, jne.

Itse määrittelisin bändin operoivan bluesin ja rockabillyn välimaastossa. Siellä missä erilaisin painotuksin ovat liikkuneet mm. The Paladins (USA), The Kokomo Kings (SWE) ja rockabilly rock and rolliksi muuttaen Million Dollar Tones (FIN). Etelästä ajellessani putkahti nuppiin ajatus Howlin' Wolfin, Bo Diddleyn ja The Blue Capsin välisestä kolmiosta, jonka sisään Gin Mill Trio asettuu vallan mukavasti.

Miksi sitten koen kakkosälppärin paremmaksi?

Ensinnäkin olen kuulevani sillä siirtymän - joskin ehkä vain aavistuksenomaisena - lähemmäs rockia ja billyä. Jostain syystä se tuntuu tässä kontekstissa oikealta liikulta, jos sitä edes on tehtykään. Nämä tuppaa olemaan niitä subjektiivisesti koettavia juttuja.

Toinen, selvempi ero on mielestäni albumin soundimaailmassa. Se kuulostaa kauttaaltaan paremmalta. Ollaan tultu hämärämmistä kirkkaampiin tunnelmiin. Sama varaus tähän kuin ensimmäiseen. Todettakoon Tomi Leinon äänittäneen molemmat levyt studioillaan ja tuottaneen ne yhdessä yhtyeen kanssa.

Kolmas pointti kahden kiekon välillä liittyy biiseihin eikä oikeastaan nosta laatua (ei kyllä laskekaan), mutta on ajatuksen tasolla hieno asia. Atomic Blues Hitsillä on vain yksi oma kappale, uutukaiselle niitä on kelpuutettu viisi kahdestatoista. Hyvä niin.

Pääasiallinen syy saattaa lopulta olla niinkin yksinkertainen, että ryhmä on ajan kuluessa hioutunut tiiviimmin yhteen. Tavallisesti sellainen edistää asiaa.

Pistettäköön tärpiksi Early morning boogie, joka on alkujaan itseään Lightnin' Hopkinsia. Merkillepantavasti Gin Mill Trio versioi legendaa jo debyytillään. Lisää näytteitä on muuten luvassa 18.9. Roll FM:llä Apulaissheriffi-ohjelmassa.

Viitisen (?) vuotta kasassa ollut trio koostuu monissa juurimusiikkiorkestereissa vaikuttaneista tyypeistä:

  • Petteri Karkkila, laulu + rummut
  • Eero Vaajoensuu, kitara
  • Mika Liikari, kontrabasso

Yhteispeli jyrää, mutta tekee mieleni nostaa silti esille Vaajoensuun herkullinen kitarointi. On erityisen maukasta soitantaa.


Tämä lätty kiilaa itsensä heittämällä kuluvan vuoden kärkikolmikkoon.

EDIT 20.7.2026: Tällä päivämäärällä suoritetun ylennyksen myötä Rock 'Em Blues! siirretään Apulaissheriffin parhaiksi laskemien levyjen joukkoon.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


29 marraskuuta 2023

UUTUUSLEVYT - Fat Chance: Second Chance

Tunnustan kärkeen tämänkin verrattoman kotimaisen rytmimusiikkiorkesterin päätyneen allekirjoittaneen tietoon vasta kuluneen syksyn aikana. YLEn Kantritohtori esimerkiksi on soittanut heitä kahdessakin syksyn jaksossaan. Tällä viikolla saman teki Bluesministeri samalla kuuntelualustalla.

Ylen järkeenkäymättömän uutispommin mukaan nuo kaksi Radio Suomen ohjelmiston tukipylvästä muuten lakkautetaan parin muun, niin ikään kanavan hyvimmistöön laskemani ohjelman kanssa.

Ei herranjestas tätä enää ihminen ymmärrä. Miksi pitää ajaa kanavan profiilia aina vaan lähemmäs kohti kymmeniä samankaltaisia kaupallisia? Mikseivät tällaiset enimmäkseen hieman varttuneemman väen suosikit pysy kaaviossa? Miksei valtavirrasta etäällä soiva tavara kelpaa?

Miksi, miksi, miksei ja miksei?

Jutun aiheeseen palatakseni ja ylle heittämääni sivuten voisi todeta Fat Chancen pelaavan juuri sellaista musiikkia, josta on helppo löytää yksittäisiä kappaleita molempien mainitsemieni ohjelmien linjaan sopien. Yhtyeen toinen levy Second Chance (2023) vaikuttaa olevan mitä muikein sekoitus rhythm and bluesia, boogie woogieta ja jazzia. Rock and roll on niin ikään ihan siinä liepeillä, samoin ehkä paikoin surf.

I wanna go north, east
south, west, every which way
as long as I'm movin'
long as I'm movin'
long as I'm movin'
baby, I don't care

Noin pannaan alkujaan Ruth Brownin rallissa As long as I'm moving ja se kuvaa hyvin bändin linjaa. Tietyissä rajoissa monipuolista, muttei ihan mitä tahansa. Jonkinlainen, toimiva sapluuna sentään on käytössä. As long as they're moving.

Biisimateriaali on yhtä omaa lukuunottamatta kierrätettyä. Tässä olisi hyvä paikka penkaista originaaleja, mutta säästän tuon kortin vielä tulevaisuuteen.

Aiempi tietämättömyyteni tai kenties muistamattomuuteni Fat Chancen suhteen ei itse asiassa ole kovinkaan yllättävää. Ensimmäisen albumi kun ilmestyi jo seitsemän vuotta sitten eikä Oulussa juuri pääse etelän roots-pumppuja elävänä näkemään.

Soittajisto on debyyttiin verrattuna täysin muuttumaton. Erinäisissä alan ryhmissä vaikuttaneilta muusikoilta homma käy perin sutjakkaasti. Gona Lehtinen kitarassa, Hessu Pirhonen pianossa, Jan Smedberg bassossa ja Artsi Taskinen rummuissa taitavat tyylinsä.

Äänityksestä ja miksausesta vastasi Tomi Leino.

Kvartetin näkemyksellisen rytmi- ja sävelmaton päälle on solisti Merikukka Kiviharjun hyvä pistää osuutensa. Minun korvaani hänen englannin ääntämyksensä on varsin epäsuomalaista. Se yhdessä itse lauluäänen kanssa passaa porukan linjaan paremmin kuin ensi alkuun tuli ajateltuakaan.

Ykköspitkällä Right On Time (2016) hoiteli lauluosuuksia Ria Korhola, sittemmin Ria And The Hi-Bindersin keulilta tuttu. Kuinka ollakaan, senkin yhtyeen pariin minut johdatteli Kantritohtori.

Se, että otin tässä jutussa käsitelläkseni YLEn ihmelinjan ei millään muotoa pyri vähättelemään jutun aihetta. Second Chance lukeutuu kiistatta, paitsi omakohtaisesti ilahduttavimpiin uusiin tuttavuuksiin, myös vuoden levyihin Apulaissheriffin olemattomissa papereissa.

Ja onhan kaltaistaan musaa toki vastaisuudessakin mahdollista kuulla vaikkapa Roll FM:llä. Syksyn aikana Fat Chancea ovat kanavalla luukuttaneet ainakin Peltsu Setä ja Rollabilly Special.


Kirjoitin aiemmin olleeni löytävinäni kiekon tyylipaletista jopa surf-sävyjä. Voitte itse arvioida pitääkö moinen kutinsa klikkailemalla soimaan kakstoistikon päätösraidan Caravan.

EDIT 23.7.2025: Tällä päivämäärällä suoritetun ylennyksen myötä Second Chance siirretään Apulaissheriffin parhaiksi laskemien levyjen joukkoon.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

13 lokakuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Tuomari Nurmio (Alias Judge Bone) & Knucklebone Oscar: Believe It Or Not

Sen voi sanoa lyhyesti tarkoittavan vaikka tätä:

Spirituaaleista kehittynyt, yleensä sovitettu afroamerikkalainen hengellisen populaarimusiikin tyyli, jolla on usein yhtymäkohtia bluesiin. (finto)

Ote hieman pitemmästä selityksestä on samoilla linjoilla:

Rytmimusiikkia, jolla ilmaistaan henkilökohtaista tai yhteisön kristillistä uskoa.
...
Termi tarkoitti alun perin lähinnä Yhdysvaltojen mustan väestön esittämää rytmikästä, kristillistä kuoromusiikkia. (peda.net)

Tuollaisia määritelmiä antavat gospel-musiikille verkon finto- ja peda.net-palvelut. Se on siis periaatteessa mitä tahansa rytmimusiikkia, jolla on hengellinen, tarkemmin sanottuna kristillinen sanoma.

Muutamat, ellei peräti useat viime vuosisadan alkupuolen blues-muusikot operoivat maallisen meiningin lisäksi osin gospelin parissa. Blogin historiasta voi löytää viittauksia aiheeseen esimerkiksi Son Housen ja Charley Pattonin yhteydessä.

Joku Blind Willie Johnson teki koko muusikon uransa hengellistä bluesia esittäen. Eräs genren kenties tunnetuimmista lauluista, John The Revelator on alkujaan hänen käsialaansa. Son House sovitti siitä oman tulkintansa. Noiden lisäksi paikannan levyhyllystäni ainakin Taj Mahalin, Sam Mooren ja kumppanien elokuvaa Blues Brothers 2000 varten vetäisemän version.

Nyt käsitellyn uutuuden myötä sain biisistä ilmeisesti kokoelmani ensimmäisen suomalaisen näkemyksen. Tuomari Nurmio ja Knucklebone Oscar kun tehdä paukauttivat vajaan 40-minuuttisen gospelia otsikolla Believe It Or Not (2022).


Blues on läsnä. Myös rock on paikalla. Niin ikään soul leijuu lähistöllä. Meno on keskimäärin pahuksen irtonaista. Herrat eivät ole liikkeellä julistamassa omaa kutsumustaan, vaan painavat musiikin ehdoilla. Sanat ovat siellä, vaikkei kaksikko niiden takana lujasti seisoisikaan. Kuulijalla on valta päättää miten ottaa sanoma vastaan. Niin kuin aina.

13 raitaa ovat yhtä vaille lainoja. Liikutaan Paul Ankasta Ray Charlesin ynnä muiden kautta Tom Waitsiin. Ainut oma, Nurmion I was a fool on kiekon parhaimmistoa. Vanha Two wings on kansiin merkitty osaksi Oscarin nimiin eli olemassa ollutta mukaillen tehtiin puolittain uutta.

Nurmio jätti tällä kertaa vempeleet studion narikkaan ja keskittyy vain laulamaan. Oscar hoitaa kitaristin tontin vallan mallikkaasti. Käsittääkseni nimenomaan tätä varten kasattu bändi on tiukka kuin mikä, mukana mm. urkurumpuduona Hillside & Matulah esiintyvät Risto Kumpulainen ja Janne Mathlin.

Herkullisimmillaan toiminta on silloin, kun paahtoaste on matalammalla ja vauhti vähäisempää. Riuskemmatkin repäisyt istuvat sekaan ongelmitta. Tämä on helv... taivaallisen kova albumi.

Äänityksiä tehtiin monissa paikoissa, eniten Tomi Leinon toimesta Suprovox-studiolla.

Jos 2022 onkin maailmalla ollut pahan naapurin takia sietämättömän paska vuosi, on siitä kotimaisen musan osalta tulossa poikkeuksellisen laadukas.

Tässä vielä tarjolle eräs kattauksen monista traditionaaleista, hieno Wayfaring stranger.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



13 syyskuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Jantters: Elävien Kirjoissa

Paitsi hyvästä musiikista, tykkään myös ns. kylmistä ratkaisuista. Jutun aiheella on jotenkin tulkittuna peräti kolme tällaista.

Ensimmäinen niistä ei valitettavasti saa hurraa-huutojani raikumaan. Tarkoitan palindromeihin perustuvaa sanoitusta ja tämän nostamista albumin avaukseksi. Anne lainaani alenna ei tule allekirjoittaneen papereissa nousemaan ikivihreiden joukkoon. Sen sijaan kakkosbiisin Siunattu hulluus osalta en näe syytä muuttaa arviota, jonka annoin Maaseutumusiikkijutun yhteydessä: "Tuleva klassikko".

Toisena persoonallisuutena pidän When the saints go marching in -coveria. Sen laulumelodia taitaa olla uustuotantoa (en ainakaan sitä tunnista) ja alkuperäistä sävelkulkua seurataan vain ilman ihmisääntä kappaleen alussa ja keskellä (soinnuistahan en ymmärrä mitään). Kun pyhät miehet marssivat sisään toimii ratkaisun myötä kenties paremmin kuin perinteisellä tyylillä.

Kolmas erikoisuus on se, että tehdään toistamiseen versio samasta laulusta, mutta uusin rivein. Viimeinen sätkä on Antero Gustafssonia, kun vuosi sitten Janne Kaunisto pukkasi soololleen oman sanoituksensa Mut blaadatkaa kun tyhjää potkaisen. Originaalihan on Willie Nelsonin Roll me up and smoke me when I die.

Tällaisia omalaatuisuuksia löytyy Janttersin levyltä Elävien Kirjoissa (2022).


Aina silloin tällöin tulee tunne, että pitää sanoa "ai että". Totesinkin noin mielessäni CD:n yhdellä, olisiko ollut toisella kuuntelulla taannoin. Teki mieli verrata sitä aiemmin -22 ilmestyneisiin J.Karjalaisen ja Honey B & T-Bonesin loistaviin uutuuksiin.

Hieman on pitänyt jälkeen päin jarrutella, mutta on Elävien Kirjoissa siitä huolimatta erinomainen paketti. Mielestäni se on vuoden kolmanneksi parasta kotimaista tarjoileva kiekko tähän mennessä.

Siltä voi nauttia paljon hyvää perushöttöä. Sellaisen päälle saa bonuksena hienoa vilkasta kantria kuten Faijat sekä vielä hienompaa surumielistä kantria kuten Maanantain tango.

Täysin yllättämättä lyriikat ovat isossa roolissa. Jo mainitut sanasepot hallitsevat homman kiitettävästi. Lieköhän sattumaa vai sovittu juttu, että molemmat tekivät yhden puuta epäkonkreettisesti illatiivissa käsittelevän tekstin eli Perse eellä puuhun (JK) ja Suksitaan kuuseen (AG)? Jälkimmäisen tarinan liitän helmeksi pitkään ketjuun vastaavia.

Käykääpä muuten katselemassa lyhkäisiä videoita, joilla - uskallanko nimetä kaksikon näin? - pääjantterit juttelevat tuotoksistaan. Näihin pääsee käsiksi purjehtimalla bändin sivuilla kohteeseen JULKAISUT. Jatkan muutaman jo nähtyäni harrasteen parissa.

Solisti Kauniston ja basisti Gustafssonin lisäksi Jantters muodostuu kitaristi Tuomas Metsbergistä ja rumpali Sami Laaksosta. Metsbergin sävykäs työskentely ansaitsee erityismaininnan. Hän loihtii soittimestaan paikoin varsin mehukkaita ääniaaltoja. Kauniston tyyliin sopiva laulu taas miellyttää sitä enemmän mitä enemmän sitä kuulee.

Muina miehinä ja naisina panoksensa antavat siellä täällä Olli Haavisto (pedal steel), Antti Ikola (kosketinsoittimet), Saara Metsberg (piano), Tomi Leino (huuliharppu) sekä Teri Mantere ja Markojuhani Rautavaara (taustalaulu).

Suurena yllätyksenä ei voi pitää, että kaiken "valkoisen amerikkalaisen" keskeltä Apulaissheriffiin osuu parhaiten kattauksen puolivälistä letkeästi bluesahtava Seitinohuessa. Jotenkin tämä on minulle niin juicemainen biisi kuin olla voi olematta Juicea. Toteutus taas on silkkaa J.J. Calea. Upeaa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



10 marraskuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Traffic Jam On The Back Street

Numero 2 (Gimme some of that) back beat hytkyy Albert Collinsin malliin funkahtavasti rullaten. Panu Syrjänen tuuppaa siihen lisää sielukkuutta tenori- ja baritonisaksofonien voimin.

Numero 3 Hard luck day etenee laiskanpulskeasti chicagolaisittain kuin Muddy Waters joukkoineen olisi lavan reunalla polkemassa tahtia ja määrittelemässä suuntaviivat. Tomi Leinon sävykäs huuliharppu edistää vaikutelman syntyä.

Numero 4 Gambina wine tarjoilee kierrätettyä Elmore James -vingutusta Esa Kuloniemen miehittäessä pääosaa maittavine slideineen. Lopputulos ei kuulosta 1930-luvulta, vaan on silkkaa tätä päivää, juurensa tarkkaan tiedostavaa kylläkin.

Numero 5 Ask me about the blues tuo väistämättä mieleen Albert Kingin ja Buddy Guyn soul bluesit. Hidasta tunnelmointia tohtori Ilkka Helanderin kitarasta sekä taustaa värittävistä uruista à la Timo Pratskin.

Apulaissheriffin musiikkikokemusten pohjalta irtoaa mm. tuollaisia mielikuvia vuoden 2020 tähän mennessä kovimpien joukkoon luettavasta levystä. Soittajien tietämys kentästä, jolla operoivat on kertaluokkaa vahvempaa, joten mainittujen esimerkkien vaikutteet saattavat todellisuudessa olla jotain ihan muuta.


Hakeuduin yhtyeen tuotannon pariin Kuloniemi-vetoisesti. Pitkän linjan muusikkotoimittajan tekemisiä on tullut seurailtua jo jokusen vuosikymmenen ajan. Oli ehdottoman kiintoisaa havaita hänen 2010-luvulla olevan osallisena "oikeassa" blues-bändissä. Tässä ryhmässä päätyö on toimia basistina, ajoittaiset kitarahommat siihen päälle.

Rumpali Leevi Leppänen oli myös jollain tapaa ennestään tuttu. Omassa levystössäni hänen lyömäsoitantaansa löytyy hieman toisenlaisissa ympyröissä (Scapa Flow, Pekka Pohjola, Katriina Honkanen). Juurevampien komppien kanssa ei Leppäsellä ole Third Wardissa ongelman poikastakaan.

Mutta sitten. Laitan ajan seurannan laiskuuden piikkiin sen, että kokoonpanon keulakuva, laulaja-kitaristi Ilkka Helander oli minulle vielä vuosi sitten täysin tuntematon tapaus. Kyseessä on kuitenkin jo viime vuosituhannen puolella musiikkia tehnyt heppu. Nyt kun Third Wardin molemmat CD:t on hallussa, alkaa herran vanhemman tuotannon metsästys. Neljä kohdetta ilmaantui kiikareihin pienellä nettiselailulla.

Traffic Jam On The Back Street (2020) on Dr. Helander & Third Wardin toinen albumi. Taso oli huomattavan korkea jo ykkösellä eikä tipahda kakkosella tuumaakaan.

Kaikki kymmenen biisiä on tällä kertaa omaa tekoa. Helander kirjoitti neljä yksin, yksi on tohtorin ja ministerin yhteistyötä ja loput viisi merkitty koko trion nimiin. Kuloniemen Gambina winea lukuunottamatta Helander kynäili tekstit. Studiossa piipahtaneet kolme musikanttia tuli jo alun esimerkeissä mainittua. Leinon panosta kuullaan parilla muullakin raidalla, Syrjäsenkin yhdellä.

Traffic Jam On The Back Street lukeutuu niihin kiekkoihin, joitten kohdalla ei joudu tuskailemaan kappaleitten samankaltaisuutta. Yläotsikon blues alle mahtuu sen verran monenlaista tavaraa, että on aina sääli, kun joku genren albumi rajoittuu vain tietynlaiseen materiaaliin. Nyt ei säälitä.

Jos ei vielä mikään kello kilahtanut, voi tutustumisen alkaa vaikka rouheasta rymmyytyksestä Black hole. Minä voin tämän jutun näppäiltyäni viimein lukaista muutamat rästiin jääneet arviot levystä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: