Äänilevy koteloineen voi olla ilo silmälle. Eikä tarvi olla isossa koossa, CD:kin riittää.
Jutun aiheen kuoret nähtyäni juolahti aika äkisti mieleen, että onkohan graafinen ilme jälleen kerran Mika Liikarin tuotantoa. Hänhän on suunnitellut kymmeniä kansia kotimaiseen roots-genreen.
Tämänkertainen kansitaiteilija on kuitenkin Kari Kunnas, jonka jäljilltä niin ikään löytyy enemmänkin vastaavia töitä. Discogsin kertoman mukaan tusinan verran, mutta tuossa ei varmasti ole kaikki. Esimerkiksi tämä Gary Hiland Trion Catch Me (2026) puuttuu vielä toistaiseksi tietokannasta.
Kuvan ja kannen yleisen ulkoasun perusteella on bändiä tuntemattomankin kovin vaikea arvata pahasti metsään, millaisissa musiikillisissa ympyröissä liikutaan. Levy sisältää modernein höystein kuorrutettua perinteistä rockabillyä, rock and rollia. Vaikka hieman vierastankin termiä neobilly, uskoisin sitä voitavan Gary Hiland Triosta käyttää melko vähin hutiosumariskein.
Ja sitä trio toden totta takoo viimeisen päälle nautittavasti. Hyvällä syyllä voi sanoa Tommy Dahlströmin rummuin, Janne Anttosen bassolla ja Gary Hilandin kitarallaan soittavan aika ison joukon lajitovereitaan suohon. Tanakkaa, mutta ilmavaa toimintaa tarjoaa mm. Catch me.
Toistan bändin kohdalla saman, mitä kirjoitin ihan vastikään Timo Haikarainen Blues Bandin tapauksessa. Hiland nimittäin asettuu jatkoksi jonoon, jossa seisoo kohtalaisen iso joukko suomalaisia juurimusasolisteja, joitten lauluääneen minulla on ottanut hieman aikaa tottua. Sisäänajon jälkeen menee läpi.
Kitaristilaulajan ja yhtyeen nimi muuten todisti minulle ties monennenko kerran sen, miten ensivaikutelma usein johtaa harhaan. Luulen lukeneeni nimen alkuun kahdella ällällä, mikä johti siihen, että ajattelin puheasun olevan [hilland].
Vasta saatuani tietää, että kaverin oikea nimi on juurikin alussa mainittu Kari Kunnas, tajusin taiteilijanimen olevankin Hiland. Siis vähän kuin highland, ja se siis lausuttaneen [hailänd]. Kunnashan tarkoittaa mm. maankohoumaa, kumpua.
Lue kerran väärin ja luet aina väärin, kunnes satut lukemaan oikein.
Musiikista vielä. Balladi Shame ja instrumentaali Dirty stroll ovat osoituksia siitä, että ryhmän tyylikirjoa ei ole puristettu liian ahtaisiin raameihin.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Good Stuff: The New Era
- UUTUUSLEVYT - Lew Lewis & His All Star Trio: It's All Changed
- UUTUUSLEVYT - Timo Haikarainen Blues Band: Future Prediction
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti