Jutut ajassa

19 helmikuuta 2026

LEVYT - Huojuva Lato: Lättähattu

Huomaan olleeni nelisen vuotta takaperin kannalla, jotta Lättähattu (2016) olisi Huojuvan Ladon pitkäsoitoista ykkönen. Samaa mieltä olen edelleen.

Ilmestymisvuotensa levyjä laskin omistavani jonkun verran alle 50, kun ei huomioida kokoelmia. Noinkin monesta en ollut tähän päivään mennessä antanut yhdellekään Apulaissheriffin aivan mahtavan titteliä. Kun nyt tiedostoa selailin, en äkkipäätä hoksannut kilpailijoita kyseisen vuoden mahtavimmaksi muilta kuin Tomi Leino Triolta ja The Fabulous Thunderbirdsiltä.

Helmikuussa 2026 uskallan siis julistaa tämän kuuluvan Top3:een vuoden 2016 osalta ja Top1:een Latotuotannossa.


Orkesterilta on lähes kahden vuosikymmenen aikana ehtinyt tulla fyysisiä äänitteitä ulos ainakin viiden yhtiön kautta. Jutun aiheen julkaisijana toimi Maaseutumusiikki ja se on toistaiseksi ollut pikkukiekot poislukien firman ainut Latojulkaisu.

Bändin aikajanalla Lättähattu sijoittuu albumisarjassa numerolle kolme. Tässä en huomioi kokoelmaa Lauluja Menneiltä Kesiltä (2014).

Levyllä soittaa kvartetti Suonna Kononen (laulu, kitarat, mandoliini, huuliharppu), Ilkka Vartiainen (pedal steel, dobro, banjo), Yrjö Vähäkallio (basso, muuan kitarasoolo) sekä Keijo Korhonen (rummut ja muut kolistimet, taustalaulu). Vähäkallion vähän albumin jälkeen basistina korvannut Teemu Sinkko laulaa taustoja ja perkussoi. Hän myös äänitti ja osatuotti.

Tapsa Kojoa voi miltei pitää viidentenä heinämiehenä, koskapa hän häärää koskettimineen ynnä muineen liki kaikilla raidoilla. Taustakuoroissa vilahtelee enemmän Riikka Rauhala sekä Tuire Silvennoinen, Ila Loueranta ja Pena Penninkilampi, kerran kukin.


Lättis ei ole läheskään ainutkertainen siinä, että mielestäni vähiten hyvä kappale on läimästy keulille. Syyksi osoittautuu teksti. Juice-tribuutiksi kirjoitettu Tom Russell -käännös Poika unelmoi (Savo) ei vaan yksinkertaisesti ole sellainen, että se ja käsitykseni oivasta sanoituksesta kohtaisivat. Pena ja Ila veisaavat juuri tällä. Luonnollisesti.

Huolimatta ylle pistämästäni, pidän Konosen laululyriikoita noin kokonaisuutena hyvinkin laadukkaina. Mainioita esimerkkejä löytyy myös käsillä olevalta lätkältä.

Sellainen on mm. itseeni kymmeniköstä aikoinaan ensimmäisenä iskenyt ralli Hirviryijy, jossa toimivat sekä säv ja san että maniska- ja hanuripitoinen sov. Kertoja muistelee nuoruutensa lemmittyä nostaen persoonallisesti muiston merkeiksi hirvikuvioisen ryijyn ja täytetyn metson. Samalla harmitellaan vanhan ajan baarikulttuurin taantumista ABC- ym. ketjumeiningiksi. Samaistun siihen.

Joensuu (ne kehnot veivät meiltä Wanhan Jokelan) haikailee sekin katoavan baarikulttuurin perään, nyt kiistatta tosielämän tapauksen kera. Siitä huokuva kotiseuturomantiikka ja -historia eivät ole olleet harvinaisia teemoja Konosen uralla.

Tämän jo Folkswagenille laatima tunteikas Suomenhevonen lienee paketin tunnetuin siivu, eikä sekään ole vapaa menneitten aikojen kaipuusta. Olkoonkin itsestäänselvää tai mitä vaan, niin Heikki Turusen kirjojen ystävänä en voi olla vertaamatta sanataitureita toisiinsa. Heidän luomissaan maailmoissa on yhteisiä piirteitä.

Sivuhuomio: oikolukiessani juttua, sain tässä kohtaa aistimiini, tai paremminkin päähäni tuoksumuiston papan Hulasta, äksystä työjuhdasta, jota sieti varoa.

Vielä kun saan mainittua lyhkäisen instrumentaalin Vanha koira herättämät irkkumielikuvat ja luuloni sen syntymisestä Poguesin innoittamana, siirryn levyn kolmen helmen pariin. Niinpä, levyllä koen tosiaan olevan peräti kolme helmeä, mikä ei ole järin tavanomaista.

Niistä ensimmäisenä lipuu vastaan jylhä Mies Luoja tietää mistä, joka todistaa paitsi Konosen sanoituskyvyistä myös hänen pistämättömästä melodiantajustaan. Väliosan progehurjailu on meikäläisen musiikkituntemuksen mukaan varsin lähellä Kingston Wallin tykitystä. Korhonen antaa kapuloitten heilua ja Suonnan kitara ujeltaa.

Välihuomio: meikäläisen musiikkituntemuksessa proge ei ole kaikkein parhaiten edustettu tyylilaji.

Toiseksi helmeksi on ajan saatossa kankeutunut Menneet polvet. Aiheena ovat taas entiset päivät, ne viimeiset vanhat hyvät. Tämä ei ole suinkaan ainoa Konoskappale, joka tuikkaa teränsä syvälle kuulijan sisuksiin ja herkistää. Jotta moinen olisi mahdollista, ei itse biisi riitä, vaan se pitää myös esittää oikein. Bändi vahvistuksineen onnistuu tavoitteessa virheettä.

Ja ettei hurjastelu unohtuisi, on tähänkin semmoinen sovitettu. Loppu on silkkaa etelän rockia ja suorastaan kliseisen skynyrdinen. Vaan eipä tuo haittaa, kun noin tomerasti potkii. Potkii vimmatusti kuin nuori Litmanen harjoituskentällä ja missä vaan se oli mahdollista.

Helmistä kirkkaimman paikka on tällä kertaa jonon hännillä. Puhutaan Syvärin jouluyön tasoisesta teoksesta. Vaikea on tätäkään kuunnella liikuttumatta, vaikka kuuntelukilometrejä on takana jo melko tavalla. Pitkät kilometrit kotiin ansaitsee heittämällä arvosanan 10+/10.

On totta, että taideteosten liiallinen selittäminen luojien taholta ei aina palvele "kuluttajaa". Siinä voi itse muodostettu tulkinta mennä kumolleen, minkä jälkeen kokemus ei välttämättä ole kuin ennen. Haluaisin siltikin tietää mistä laulu kertoo. Ajatuksissani tässä liikutaan hautajaistunnelmissa, tai kenties hetkissä ennen hautajaisia, kun menetys on juuri tapahtunut.

äsken kaikki oli vielä valoisaa
päivän tuoman pois ilta vei
puhelimen piippaus: "isä, hei"
pitkät kilometrit kotiin

Homma lähtee käyntiin Korhosen Heart of gold -rumpukompilla. Vähäkallion basso myötäilee harkitun vähäeleisenä. Kitaraa ja muuta. Vartiaisen stilikka viiltää sieluun saakka, eivätkä Kojon urut hetken päästä jää pekkaa pahemmaksi. Myös tällä on oma kohottava loppuvilkastelunsa.

Yksi yksittäinen syy, miksi musiikki rikastuttaa elämää: Pitkät kilometrit kotiin.


Toivottavasti kuuntelitte.

Mitä teksteihin tulee, olen jo kauan sitten havainnut tiedostamatta kehitteleväni monesti täysin tolkuttomia, biisejä yhdisteleviä korvamatoja. Kombinaatioitten komponentit tulevat varmaan useammin eri esittäjiltä, mutta nyt on näemmä kehkeytynyt tällainen:

mies Luoja tietää mistä
mies Luoja tietää mistä
mitä hirviryijyllä tehtiinkään

Tässä tapauksessa - mutta ei aina - matojen melodiat ovat peräisin samoista lähteistä kuin sanat. Olkoon tuo kummallinen päähänpinttymä tiivistelmä Lättähatusta.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti