21 huhtikuuta 2020

KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #5 - Lazy Moose: When Trouble Was Born

Kiitos tämän päätymisestä hyllyyni lähtee toiselle blogille. Rajatapauksia puntaroi reilu kuukausi takaperin samaa levyä kuin Apulaissheriffi nyt. Siellä blogisti kirjoitteli suomalaisesta blues rockista tuoden esille Stevie Ray Vaughanin ja Jimi Hendrixin ilmeisinä vaikuttajina. En voinut noilla lähtötiedoilla jättää tarkistamatta mistä oikein on kyse.

Apajallahan osoittautui saalis olevan juuri niin otillaan kuin oli kehuttu. Lazy Moosen soitosta on helposti tunnistettavissa mainittujen edesmenneitten sankarien tekemisten jälki. Paikoin yhdenmukaisuus on häkellyttävän sataprosenttista. Ainakin Row with my gin olisi helposti kuviteltavissa Vaughanin ohjelmistoon. Jopa kitarasoundi on täysin SRV:tä.

When Trouble Was Born (2014) ei ole aivan tuore tapaus. Itse asiassa bändi on jo ennättänyt hävitä maisemista. Laulaja-kitaristi Oskari Nieminen, basisti Osku Isosaari ja rumpali Jyrki Iivanainen sentään jatkavat otsikon Blindberry Ghost alla. Kaverit näkivät hyväksi vaihtaa nimeä samalla, kun tyylisuunta muuttui muuksi. En mene nyt siihen.

Lazy Mooseakaan ei sivujensa mukaan ole kokonaan kuopattu, vaan se on virvoiteltavissa elävien kirjoihin tarpeen vaatiessa. Tunnustan, että tarvetta olisi. Tämä on kuitenkin vain yksittäisen kuuntelijan itsekäs, omaan väljähtäneeseen musiikkimakuunsa nojaava mielipide.

Liputin melko voimakkaasti nyt päättymässä olevan 2000-lukulaisminisarjan avausjaksossa Creek Road Elevenin debyytin puolesta. Yhtä korkealla liehuu lippu tämänkin orkesterin ensimmäisen ja ainoan pitkäsoiton kanssa. Mistä näitä sikiää? Tyhmä kysymys, kyllä kai näitä on aina ollut ja uusia tullut. Pitäisi vain ryhdikkäämmin seurata aikaansa, jos haluaisi tällaiset Suomessa marginaalissa majailevat pumput löytää ajallaan.


Tietyllä tapaa yhtyeestä tupsahtaa mieleen Tehosekoitin. Itselleni eräs tärkeimmistä tuota lahtelaisryhmää määrittelevistä ominaisuuksista oli heidän kykynsä muistuttaa milloin mitäkin muuta esiintyjää. Lazy Moose ei ole yhtä kameleonttimainen, vaan pysyttelee viisaasti kapeammalla sektorilla. En lähde arvailemaan, ovatko tyyli- ja soundilainaukset harkittuja vai eivät. Voihan olla, ettei kovin moni muu edes ole kanssani samoilla linjoilla.

Lisäesimerkeiksi jo kommentoimani avauskappaleen rinnalle voisi nostaa pari-kolme seuraavaa.

Get a grip ponnekkaine hard rock -riffeineen muistuttaa kivasti nuorta Aerosmithiä. Oli aika jännä tunne kun asian bongattuani hoksasin biisin nimen! Se jos mikä kyllä vaikuttaa vankalta viitteeltä siihen, että Nieminen on Joe Perrynsä kuunnellut ja jotain samaa tähän pistänyt.

Uskon kyllä, jos ei yllä kuvailtua rikosta tunnustettaisi. Eikä se totta mooses mikään rikos olisikaan, päin vastoin. Pienimuotoinen rike sen sijaan on loppupuolelle tällätyt 80-lukuiset ooo-ooo-ooo-hoilaukset. Mutta minä annan sen anteeksi. En siksi, että katsoisin olevani siihen pakotettu. Teen sen siksi, ettei koko albumilla muuta mussutuksen aihetta ole.

Tähän väliin voitte pistää soimaan kolmosraidan Six feet underground. Se yhdistelee herkullisesti Bon Scottin aikaisen AC/DC:n hidaspoljentoisempaa bluesia ja Hendrixiä. Pakkoraossa valitsisin tämän kohokohdaksi.

Devil's Shoes kertoilee tarinaa ongelman syntymisestä ja voisi siinä mielessä olla tekijöidensä ajattelema avainnumero koko pitkäsoitolle. Musiikillinen koukku, johon tartuin on yllättävähkö. Kesti pari kuuntelukertaa ennen kuin tajusin mihin yhdistän läpi koko biisin kantavan hypnoottisen kitarakuvion: Booker T. & The M.G.'s ja Green Onions.

Blueseimmat bluesit kattauksessa ovat Steal my blues ja Lily's blues. Kas vain. Ei olisi nimien perusteella arvannut.

Save me on toisaalta (etenkin soolossaan) sujuvaa sinisävelmää, toisaalta psykedeelisehköä soulia Black Crowesin malliin. Eniten muusta materiaalista poikkeaa vihonviimeinen tunnelmamaalailu Riding with the gringos, jossa havaitsen jopa hienoisia garage-sävyjä.

Kertakaikkisen vakuuttavan kokonaisuuden tuotti Davide Floreno yhdessä trion kanssa.

Finito


Levyttämisen aikoihin Floreno soitti ja eli myös avoliitossa 2000-lukusarjassa aiemmin käsitellyn Erja Lyytisen (#2) kanssa. Jottei jää epäselväksi, tehdään selväksi, että loput perin juurimusavoittoisen rupeaman tutkinnan kohteet olivat jo paljastettu Creek Road Eleven (#1), Ismo Haavisto (#3) ja säännön vahvistava Maustetytöt (#4), jota tuskin juurevaksi voisi kutsua edes ääritapauksissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti