Wikipediasta vilkuilemalla näyttäisi siltä, että Jimiltä on olemassa jotain 20-30 virallista liveäänitettä. Omasta hyllystä löytyy niistä viisi, ja taso niillä minusta keskimäärin vähintään hyvä. Kuitenkin jo tuohon satsiin osuu sekä heikohko (Live At Winterland, 1987) että loistavia esityksiä.
Hehkutusjutun aiheena nyt niistä loistavin, Live At Berkeley (2003).
Hyvin toimitetun CD-vihkosen kuva kertoo Experiencen heittäneen kaksi lauantai-illan show'ta Berkeley Community Theatrella. Elettiin toukokuun loppua 1970, mutta vilkaistaan ensin mitä peruutuspeilissä näkyi tuossa kohtaa.
16.10.1968 - The Jimi Hendrix Experiencen kolmas ja viimeiseksi jäävä albumi julkaistaan. Electric Ladyland (1968) on tupla-LP ja kova. Sen jälkeen, viimeistään alkuvuodesta -69 basisti Noel Reddingin ja Hendrixin välit tulehtuvat, tilanne eskaloituu.
14.4.1969 - Viimeinen studiosessio, jossa Redding on vielä mukana. Jo muutaman päivän päästä Billy Cox treenaa Jimin ja rumpali Mitch Mitchellin kanssa.
29.6.1969 - Alkuperäinen Experience - siis Redding remmissä - esiintyy viimeisen kerran livenä. Tieto Coxin tulosta bändiin oli ilmeisesti julkistettu jo aiemmin. Ovet paukkuvat.
18.8.1969 - Legendaarinen Woodstock, jota varten Henkka tekee hassisenkoneet eli laajentaa kokoonpanoa. Coxin ja Mitchellin lisäksi lavalla häärii ylimääräinen kitaristi ja pari perkussionistia.
31.12.1969 & 1.1.1970 - Band Of Gypsys vetää niin ikään aika legendaariset setit Fillmore Eastissä, New Yorkissa. Livealbumi ilmestyy keväämmällä. Nyt trion täydentävät Cox ja rumpali Buddy Miles. Kokoonpano tekee enää yhden keikan noitten lisäksi.
Alkuvuosi 1970 - Manageri Michael Jeffery yrittää vielä saada alkuperäisen Experiencen kasaan. Tämä ei kuitenkaan ryhmän nokkamiehelle sovi. Vastaus on jyrkkä ei. Mennään kokoonpanolla, joka ei virallisesti ole Experience, mutta jota kuitenkin siellä täällä mainostetaan sillä nimellä.
25.4.1970 - Hendrix, Cox ja Mitchell lähtevät kiertämään otsikon Cry Of Love alla. Kiertue poikkeaa aiemmista siinä, että esiintymisiä on vain viikonloppuisin. Viikot vietetään studiossa nauhoittaen julman paljon tavaraa, jota on sittemmin julkaistu eri muodoissa levytolkulla. Hyvää tavaraa!
30.5.1970 - Konsertit Berkeleyssä. Niistä myöhempi saadaan virallisena julkaisuna kuultavaksi 33 vuotta myöhemmin. Bootlegejä on toki ollut saatavilla jo aiemmin.
Peli on selvä avauksesta lähtien, vaikka maestro heittääkin alkujuontona, että josko myö ensin vähän viritellään vehkeitä tämmöisen instrumentaalijamin tahtiin. Tulee Pass it on, ihan laulettukin biisi, josta kehittyy myöhemmin Straight ahead, mm. albumille The Cry Of Love (1971) sisällytetty kappale. Suht' jäätävää vääntöä heti kärkeen.
Mitchell muistelee tuon olleen tavanomaista etenkin meneillään olleella -70 kiertueella. Siis että uusia aihioita testailtiin ja kehiteltiin keikoilla kohti lopullista studioversiota. Hey baby (new rising sun) on samaa sarjaa.
Ei tämäkään aivan täydellinen paketti ole. Esimerkiksi Stone free jää alle huiputason. Se nyt vaan on Henkan tuotannon yhtenä suurimmista suosikeistani niin mahtava studioversiona, että elävä esitys vaatisi jo lähtökohtaisesti varsin kovaa käsittelyä sille pärjätäkseen.
Livekiekoille tyypillisesti jaksan tästäkin innostua kuunteluhetkestä ja -tilanteesta riippuen melko vaihtelevasti. Siinäkin mielessä täydellisyys jää saavuttamatta.
Mutta silloin kun tähdet ovat kohdillaan, on Live At Berkeley minulle ainakin kymppi miinuksen arvoinen kakku. Esimerkkeinä kohokohdista käyvät vaikkapa loppurevittely kappaleessa I don't live today ja rutiinisuoritusta hurjempi versio päätösnumerosta Voodoo child (slight return).
Miksi juuri tämä live? En tiedä, mutta osansa on varmasti teknisellä toteutuksella, siis sillä miltä musiikki on saatu kuulostamaan. Ne soundit.
Aloin tuossa miettiä annanko levylle jotain Hendrix-lisää, kun se tätä kirjoittaessa ei tosiaankaan ollut sellainen 10-/10 tapaus, paremminkin luokkaa "vain" 8/10. Ehkäpä tuo yllä tuli seliteltyä. Legendaekstraa ei siis ole käytössä, ainakaan tiedostaen. Omatunto on puhdas, ja jos se tuosta asiasta kolkuttelisikin, niin mitä sitten. Ei ole niin vakavaa.
Sen voi kaikissa tapauksissa todeta, että paikalla ollut yleisö kyllä sai rahalleen vastinetta. En osaa arvioida inflaation määrää, mutta hintavin, vain viiden ja puolen taalan lippu ei varmasti ollut järin kallis 56 vuoden takaisessa Kaliforniassa.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Jimi Hendrix Experience: Los Angeles Forum - April 26, 1969
- UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Fu##in' Up
- LEVYT - Muddy Waters: Live (At Mister Kelly's)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti