LEVYT - The Rainmakers: Skin

Kuten ennenkin todettua, yhdistyy moni musiikki mielessäni paikkaan, tapahtumaan tai henkilöön. Elokuun alun viikonloppuun laskeuduttaessa sain itseäni niskasta kiinni kirjoittaakseni vihdoinkin eräästä levystä, johon liittyy poikkeuksellisesti peräti kaksi selvää muistikuvaa.

Tarkoittaako tämä sitä, että kyseessä olisi minulle tavallista merkittävämpi kokoelma lauluja? Tuskin. Eiköhän tuo ole lopulta silkkaa sattumaa, että CD on ollut tälläytyneenä soittimeen parikin kertaa muistoja aiheuttaen. Jotta näin kävisi, on levyn kai kuitenkin oltava hyvä.

The Rainmakersin Skin (1996) on helposti Apulaissheriffin hehkutusjutun arvoinen.

Ensimmäinen mieleenpainuma ajoittuu aikaan hieman jälkeen albumin julkaisun. Jenkkibändin viides studiolevy ilmestyi ensin Skandinaviassa ja Kanadassa, mikäli Discogsin kertomaan on uskominen. US-julkaisu tapahtui vasta vuonna 1997.

Olin ostanut CD:n tuoreeltaan todennäköisesti joko Musiikki-Kullakselta tai Anttilasta. Pieni varaus sille, että se löytyi jostain muusta oululaisesta alan liikkeestä tai tavaratalosta. Tuohon aikaan musiikkia sai hankittua paikallisestikin melko useasta osoitteesta.

Se oli varmaan ihan ensimmäisiä kuuntelukertoja, kun luukutin kiekkoa töissä desktop-tietsikan CD-ROM-aseman kautta kuulokkeisiin. Silloinen pomoni, tai ehkä paremminkin projektiesimieheni pääsi hipsimään huomaamatta taakseni ja kouraisi kiinnostuneena kannen hyppysiinsä. Ihmetteli vaan, että mikäs se tämmönen Rainmakers on, koskaan kuullukkaan.

Tuo kuvaa hyvin ryhmän tunnettuutta 90-luvun puolivälin Suomessa. Sillä oli ollut varsin innokas, joskin suhteellisen pienilukuinen seuraajakuntansa kasarilla. Itsekin olin hypännyt kyytiin jo silloin. Tornado (1987) oli toinen kahdesta ensimmäisestä vinyyliplatastani, jotka tilasin keväällä -88.

Bändi piti taukoa ysärin alun ja palasi kuvioihin 1994. Yleisön into ei Suomessa kasvanut samoihin sfääreihin kuin aiemmin. Skin oli uuden tulemisen toinen täyspitkä ulostulo.

Toinen selkeä muistoni tulee tien päältä ja on huomattavasti tuoreempi. Silti en ole varma elettiinkö kesää 2023 vai -24, kun ajelin kohti kotia eräältä Lapin reissulta. Olin jossain Tervolan ja Keminmaan välillä, Kemijoen länsipuolen vanhalla tiellä, kun Skin soi ja sai pysähtymään levikkeelle.

Tuli puolipakottava tarve jakaa Twitteriin kuinka hienolta se tuntui juuri tuona päivänä, tuossa tilanteessa ja tuossa paikassa. Siinä hetkessä päätin levyn ansaitsevan aivan mahtavan tittelin ja sitä kautta jutun blogissa.

Eipä mennyt toillaan viittäkään vuotta, kun tarrasin itseäni niskasta...

Eräs syy miksi tämä lätty saa aikaan niin hyviä tunnelmia on sen soundimaailma. Tärkeä pointti meikäläisen musaharrastuksessa. Olen miettinyt sen mahdollisesti olevan minulle tärkeämpi kuin pääosalle muista ihmisistä.

Liki poikkeuksetta paremmin maistuu kirkas kuin tumma. Soittimet erotteleva kuin puuroksi tuotettu. Kitarat saavat soida raakoina, mutta ei yleensä mielellään hälyisesti (mitä se tarkoittaakaan). Erityisen helppo minut on karkoittaa kauas kuulijakunnasta tuottamalla tavara epäselväksi massaksi, josta ei saa selvää mitä siellä on takana. Tässä voisin viitata vaikkapa lopun ajan Don Huonoihin, joittenka alkupään tuotanto on vielä erinomaista.

Good sons and daughters kertonee asian paremmin kuin tuhat sanaa. Kuunnelkaa alussa rumpuja, sitten mukaan lyöttäytyvää kitaraa, perään Bobin ääntä ja viimein unestaan heräävää bassoa. Ai että.

Basso on instrumentti, joka allekirjoittaneella monesti hukkuu muun alle. Skinillä näin ei käy. Soittimen päävastuun kantaa Michael Bliss, uusi nimi sitten bändin kasaripyrähdyksen. Mark "Buzz" Collins ja Ron Roberts tumputtavat biisin mieheen.

Muutoin orkesteri on tutussa koostumuksessaan. Bob Walkenhorst jatkaa laulussa ja kitarassa, Steve Phillips kitarassa ja laulussa sekä Pat Tomek rummuissa.

Tyyliltään albumi on kunnollista american roots rockia, paikoitellen folk rockia. Eritoten Reddleman coming asettuu lähelle folk-laaria, ja voisin ehkä verrata sitä Dylaniin, jos miehen tuotantoa vähänkään paremmin tuntisin. Vaan kun en tunne.

Ylipäätään sijoitan Rainmakersin jonnekin folk- ja country-henkisen rockin ja suoremman paahtamisen väliin. Mainitsen Dylanin uudestaan ja ehdotan yhtyeen olevan jotain hänen ja Rolling Stonesin puolivälistä, toisinaan lähempänä jompaa kumpaa, väliin aivan omaa lajiaan.

Suoraviivaisinta rockia edustaa levyllä joku Too many twenties. Vastaavasti Remember me by on mitä kauneinta balladiosastoa, kuten myös Hunger moonin alku. Jyrkästi bassovetoinen Siamese twins nostattaa alternative-henkisenä niinkin yllättävän mielleyhtymän kuin Primus. Viimeiseksi sijoitettu To the hum on kuin jokin puoliuskonnollinen loitsu.

Muuten mennään lähempänä "normaalia", mutta ei sentään aivan keskitietä.

Walkenhorstin tekstit ovat orkesterihistorian alusta saakka olleet keskeisessä osassa kvartetin taidetta. Vaikken ole Skinin sanoituksiin perehtynyt juuri lainkaan, heitän täkyksi yhden mielenkiintoa kutkuttavan tekstin alkurivit.

there was a man named Jim

who walked everywhere he went

cause he could never quite

seem to keep his mind on the road

one day it occurred to Jim

that he'd taken the wrong turn

'cause he was standing

in the place he didn't know

Enempi puhumalla kerrottu tarina jatkuu ja saa minut taas ajattelemaan Dylania. Mikäli jollain menee yöunet, kun häntä kovin paljon tuntematta hänet jälleen mainitsen, niin ei mahda mitään. Kappale on A million miles away ja sekin on hieno.

Tarjoilen vielä yhden näytteen, joka voisi olla The Rainmakersin tyyppibiisi, jos sellaista lainkaan voi nimetä: Eclipse has begun.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - The Beat Farmers: Van Go
• LEVYT - Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Mitä Sais Olla?
• UUTUUSLEVYT - Vanhaa Roinaa: Noitarumpu

LEVYT - The Rainmakers: The Good News And The Bad News

Moni kakku päältä ruma, sisältä silkkaa kultaa. Esimerkkinä kalevalaisesta sanonnasta päinvastoin vinksautettuna käy The Good News And The Bad News (1989). Vai saako lätyn etukansi kenties joltain puoltoääniä kaikkien aikojen komeinta, kauneinta tai vaikuttavinta haettassa?

The Rainmakersin kolmannesta LP:stä muodostui täysosuma Apulaissheriffin aatoksissa.

Ykköstä esti sellaiseksi nousemasta jonkinlainen lievä karheus tai raakuus ja liideri Bob Walkenhorstin aivan turhan usein viljelemä kirkuminen laulussaan. Mahdollisesti hän itsekin tajusi myöhemmin, ettei tavan yliannostelu tehokeinona oikein toimi.

Vuotta myöhempi toinen yritys Tornado (1987) sattui olemaan yksi kahdesosaa ihan ensimmäistä vinyylitilaustani keväällä -88, hieman ennen itse levysoittimen hankintaa. Sen pääsyä kovimpaan ykkösryhmään hankaloittaa ehkä eniten syntikoiden käyttö. Alleviivaan varmuuden vuoksi, että henkilökohtaisia mielipiteitä tässä vain latelen kuten aina.

Pienten vajavaisuuksien karsinta ja varmasti myös yhteissoiton sujuvoittuminen tekivät kolmosesta sellaisen, että se on tähän päivään asti pysynyt papereissani listalla Top Jotain. Walkenhorst kirjoitti yhtä numeroa vaille koko materiaalin ja voi vain ihailla kuinka terävällä kynällä.

Songwriterismin kirkkaimmaksi helmeksi voisi nousta vaikkapa seesteinen Spend it on love. Pat Tomek rummuissa, Rich Ruth bassossa, Steve Phillips kitarassa ja tekijä itse kitarassa ja laulussa. Huuliharppukin tuossa taitaa olla, mutta kansitekstit eivät paljasta kenen toimesta.

Sanoma viljelee hienokseltaan hippi-ideologiaa, tai sitten yksinkertaisia, fundamentaalisia elämänohjeita.

won a couple of million

left his wife and children

lived himself to death

in a couple of years

should have spent it on love

spent it on his children

spent it on the ones

who need it the most

Knock on wood ei ole se iänvanha soul-standardi, vaan Phillipsin säveltämä, sanoittama ja luikauttama, menevä ralli. Se istuu saumatta muuhun kokonaisuuteen ja poikkeavana tekijänä on lähinnä laulaja.

Walkenhorst on nimittäin sen verran persoonallisääninen vokalisti, että hänet tunnistaa vaikka kuuro ukonilmalla. Phillipsin veto välissä tuo sopivaa vaihtelua linjaan. Samalla lailla kuin Stonesissa, kun Keef tuuraa Mickiä mikrofonin ääressä.

Levy on täynnänsä mitä kulkevimpia perusmallin ränttärokkeja tyyliin Hoo dee hoo, Thirty days tai Shiny shiny. Sellaisilla on helppo luiskahtaa kasvottoman massan sekaan. Jäädäkseen mieleen ne vaativat jotain.

Jo mainitut yhteen hiileen puhaltaminen ja Bobin tulkinta ovat pääosissa. Lisäksi tuotanto ja miksaus nasahtivat nappiin. Jos minulta kysytään, niin kutakuinkin tähän malliin kannattaa studiotekniikka tämäntyylisen musiikin kanssa hoitaa.

Muista selkeimmin erottuvat kappaleet sijoitettiin, uskoakseni tarkoituksella LP:n puoliskot päättäviksi. Sekä We walk the levee että varsinkin Horn o plenty edustavat niukimmin innostavaa Rainmakersiä. Juuri ne saisivat meikäläisen leimakirveen jäljen itseensä, mikäli harvennushakkuulle pitäisi alkaa.

Kansas Citystä ponnistanut yhtye oli osa ainakin Suomen vinkkelistä tarkkaillen havaittua juurirockin hyökyaaltoa, joka ajoittui 80-luvulle. Amerikasta tuli tuolloin runsaasti bändejä, jotka pohjasivat soittonsa vanhaan rock and rolliin, rockabillyyn, countryyn, bluesiin ja/tai southern rockiin ja lisäsivät sekoitukseen vaihtelevassa määrin mukaan uudempia tuulahduksia.

Fabulous Thunderbirds, Georgia Satellites, Long Ryders, Del-Lords, Jason & The Scorchers, Blasters, Beat Farmers, Paladins, Del Fuegos, jne. Olihan näitä. Osa on itselleni käymättömiä polkuja, tutuimmat sijoitettuna listan keulille. Ja vaikka Fabulous Thunderbirdsiä hyllystä tänä päivänä eniten löytyykin, oli jutun kohteena oleva orkesteri minulle se tärkein tuon ajan revivalisti.

Sittemmin The Rainmakers on kahdesti hajonnut ja uudelleenkasattu. Bassossa käväisi ennen milleniumia sattuneen ensimmäisen reinkarnaation lopuksi eri veijari. Vuodesta 2011 alkaen jälleen aktiivisena olleeseen kokoonpanoon Ruth palasi. Sen sijaan tällä kertaa tuli Phillips korvatuksi toisella kitaristilla.

Vaan mennäänpä vielä hetkeksi takaisin vuoteen -89. Albumin parasta antia on eräs vielä mainitsematta jäänyt perusperus, joka on niin yksinkertainen rynkytys, ettei sitä periaatteessa pitäisi kohdalle sattuessa edes huomata. Saati sitten arvostaa huipuksi. Niin vain on silti kohdallani käynyt, eikä merkkejä muutoksesta näy, vaikka kesiä tulee ja kesiä menee.

Homma paukahtaa käyntiin koko soitinarsenaalin samanaikaisella iskulla ja meininki on alle sekunnissa sillä tasolla kuin olla täytyy. Lehmänkellokin siellä taas kalkattaa.

Yksinkertainen riffi muistuttaa siitä miten The Kinks aikoinaan esitteli kevyempään tottuneelle pop-yleisölle hard rockia kappaleillaan You really got me ja All day and all of the night. Sivumennen kirjoittaen, näistä ainakin jälkimmäinen oli Kärppien kotihallissa tiheään veivattu väliaikakatkelma joskus muinoin, kun liigakiekon seuraamista täysillä harrastin.

Teksti ei suoranaisesti liity maanviljelyyn, vaikka ehkä aikoinaan niin luulinkin. To sow one's wild oats on kiertoilmaisu yhdelle tavalle harrastaa sex, drugs and rock and roll -sanonnan ensimmäisen osan toimintaa.

Se voi tarkoittaa toiminnan kohdentamista moniin kanssatoimijoihin metodilla villi ja vapaa. Se voi tarkoittaa myös sananmukaisesti siemenen kylvämistä eläinmaailman tapaan, tavoitteena omien geenien laajamittainen levittäminen. Mutta voi se tarkoittaa myös ylipäätään vastuuttomaan hauskanpitoon ryhtymistä. Siis rokkia ja rollia.

Reipashenkinen rymistely on nimeltään Wild oats ja vähin vaivoin kuunneltavissa tuosta linkistä. Aina se jaksaa jalkaa vippauttaa, kun räväkkä avaus porautuu kuuloluitten ja muitten mekanismien kautta tajuntaan.

Melkein jo pelkästään annettujen kahden näytteen perusteella voi todistaa, että The Good News And The Bad News on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - John Cougar Mellencamp: Scarecrow