Hoksasin itsessäni erikoisen muutoksen mitä tulee musiikin osuvuuteen kuuntelukertojen myötä. Tämä siis on pitempiaikainen juttu, moneen kertaan viime vuosina havaitsemani, ei pelkkä yksittäistapaus.
Sitä oli kauan elänyt sen mukaan, että ennestään outo levy vaatii yleensä muutaman pyörittelyn ennen kuin sen mahdollinen hienous aukeaa. Helmet olivat harvemmin tuntuneet helmiltä heti tutustumiskierroksella. Niinhän pokerissakin saattaa käsi korttien vaihdolla parantua.
Nykyään käy monesti niin, että heti kättelyssä näyttää kouraan mäjähtävän täyskäsi, joka tarkemmin katsottaessa osoittautuu kolmosiksi tai kahdeksi pariksi. Värisuora väriksi tai suoraksi. Toki siihenkin voi vaihto vaikuttaa.
Rolling Rustin kakkospitkän olin sen ensimmäisen kerran kuunneltuani valmis sijoittamaan koko vuoden kolmen kärkeen. Se vaikutti suurin piirtein kolmen kurkon ja kahden akan täyskädeltä. Olin aika vaikuttunut, hieman yllättynytkin, miten lujasti bändi oli petrannut sitten yli kolmen vuoden takaisen oivallisen debyyttinsä.
Rough Road (2024) on raffimpi ja rockimpi kuin Mind Your Head (2021). Se on kuitenkin hyvin kaukana rymylevystä. Yhtye ei mene ränttätänttää, mikä ei sinällään olisi rikollista. Se ei myöskään sorru kasvottomaan radiorokkiin, mitä tekona voisi periaatteessa jo oikeusasteissa käsitelläkin.
Enemmän tämä on rockia kuin rokkia, vaan ei pelkkää sitä itseään. Rolling Rustin rockissa on sävyjä. Mieti joku americanan tyylilaji ja luultavasti albumilta löytyy sen kaikuja, enemmän tai vähemmän. Suomipojat ja -tyttö työstävät sangen epäsuomalaista ja vaikeasti kategorisoitavaa tavaraa. Pahuksen persoonallistakin se on.
Ja se potkii. Se potkii jo siksi, että ollaan niin kaukana tuotteesta. Äänitaidetta.
Mieleeni nousi etäisesti Robert Plant ja Alison Krauss, joitten viimeisintä yritin taannoin yleisen kehuskelun innoittamana ottaa haltuun. Ei onnistunut silloin, ei onnistunut nytkään, kun taas koetin. Koko tunteroista en jaksanut tällä erää suoratoistattaa. Minulle heidän tuotoksena kuulostaa melko tylsältä.
Suosin mielelläni suomalaista. Ehkä siis on kaltaiseni musiikin harrastelijan kannalta siunaus, ettei Härmässä ole resursseja (?) tehdä yhtä siistiä ja siloteltua kuin maailmalla. Ehkä valtaosa hankkimistani uusista levyistä on tuostakin syystä kotimaisia. Kas kun teknisesti liian hyvä kääntyy itseään vastaan. Eläköön roso. Eläköön oikea, sydämellä ja sielulla tehty musa. Siihen ei tekoäly pysty.
Biiseistä ensimmäisen maininnan ansaitsee kolmantena soiva, keinuvarytminen Scarred. Katriina Honkasen harkitun flegmaattisehko tulkinta ja äärimmäisen tyylikkäästi sovitettu tausta toimivat mitä mellevimmin.
Honkanen vastaa harmoniatkin huomioiden lähes kaikista kiekon lauluosuuksista sekä soittaa erilaisia koskettimia ja siellä täällä kitaraa. Ilkka Tenhusen kontolla on sähköisiä ja akustisia kitaroita. Isoin instrumenttivastuu lankeaa Janne Louhivuorelle: rumpuja ja perkussioita, lähes kaikki bassot, koskettimia ja huuliharppua, banjoa ja luonnollisesti kitaraa.
Muutamien raitojen rumpalina toimii taas Vilho Louhivuori.
Tekstit tulevat totutusti täysin Honkaselta. Myös valtaosa sävellyksistä on hänen luomiaan. Parin laulun (Love ja Invisible) tutunoloisen melodian kohdalla mietin, onko kyseessä englanninnos jostain vanhasta vai säveltäjälle ominainen käsiala.
The sea song tuo yhden niukasti annostellun kitarasoundin osalta mieleen Led Zeppelin III:n ja varsinkin taustalauluillaan The Beatlesin. Nimikappaleen banjo on niitä pikkujuttuja, joilla timantteja hiotaan. Paljon hyvää löytyy.
Paketin lopettava Naked and skinned kaikessa yllättävyydessään kruunaa hienon kokonaisuuden.
Kokemani yhtäläisyys Plant & Kraussiin oli ehkä ankka, kenties vaikkapa tuon päätöskappaleen hitaista osista kummunnut. Joka tapauksessa se oli esimerkki mielleyhtymistä, jollaisia koen musiikissa taajaan, mistä ja mihin milloinkin. Omalla laillaan ne rikastavat kokemusta, sillä minua harvemmin haittaa sekään, kun joku vaikuttaisi peräti kopioivan toista. Usein moiset yhteydet lienevät kaiken lisäksi vain minun kuulemiani.
En muuten valinnut vahingossa alun täyskäden komponenteiksi kunkkuja ja rouvia. Rolling Rustin koostumus kun myötäilee tuota. Honkanen, Tenhunen ja Louhivuori ovat sen luokan kokeneita muusikoita, että jokaisen lukijan on myös syytä ymmärtää heittämäni suomipojittelun ja -tytöttelyn sisältävän tasan 0% vähättelyä.
Pokerista puheen ollen, kyllä Rough Road täyskädestä käy. Olkoon se kolmen kolmosen ja kahden ässän sellainen.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Rolling Rust: Mind Your Head
- BIISIT - Katriina Honkanen: Valo Lentää
- BIISIT - Pedro's Heavy Gentlemen: Palvova varjosi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti