UUTUUSLEVYT - Jussi Syren And The Groundbreakers: New World In The Morning

Parisen vuotta sitten otin ensimmäisen, albumin mittaisen askeleeni bluegrass-musiikin pariin. Tuolloin ilmestyi Jussi Syren And The Groundbreakersin Bluegrass Voice (2023). Tykkäsin ja arvelin astelevani pitemmällekin samaan suuntaan.

Melko lailla ajattelun asteelle on jäänyt. Joitain satunnaisia suoratoistokuunteluja lukuunottamatta matka ei ole edistynyt. Syy ei ole maisemien ikävyydessä, vaan vaihtoehtoisten reittien paljoudessa. Harrastus on suuntautunut toisiin, tutumpiin tyylilajeihin. Aikaa ei ole käytössä rajattomasti.

Porukan uusin, New World In The Morning (2025) tarjosi syyn mennä seuraavalle levelille. Tai ainakin vaaksan verran sinne päin.

Onko jokin muuttunut tässä välillä? Aiheen tuntemukseni ei riitä analysoimaan. Minusta maailma on näiltä osin yhtä mainiosti mallillaan kuin pari kesää takaperin. Kvartetti sorvaa taidolla reipasta, positiivista ja mielialalle hyvää tekevää musaa.

14 kappaleen paketissa on taas omaa ja lainattua. Kahdeksan coverin joukossa on niin kotimaista kuin amerikkalaistakin alkuperäistä. Syrenin lausunnoista päätellen epätyypillisesti mukana on myös muusta Euroopasta kuin Suomesta peräisin olevia versioinnin kohteita.

Toinen kokemistani huippuhetkistä albumilla kuuluu viimeksi mainittuun luokkaan. The days of Pearly Spencer on pohjoisirlantilaisen David McWilliamsin käsialaa. Groundbreakersin tulkinnan perusteella laulumelodia vaikuttaa hyvinkin irkkuhenkiseltä. Jännästi alkuperäinen ei minusta kuulostakaan yhtä paljon siltä. Ehkä bluegrass-soitinnus sittenkin hämää.

Solisti käyttää eri ympyröistä tulevien sävellysten sovittamisesta orkesterinsa tyylilajiin termiä bluegrassaaminen. Aiheesta löytyy ainakin yksi tuore video yhtyeen Facebook-sivulta.

Toinen pysyvä juttu näyttäisi olevan instrumentaalien läsnäolo. Ehkä se on genrelle tyypillistä, ehkä ei. Sanattomista numeroista parhaiten iskee sukkelasti soitettu, Tauri Oksalan kirjoittama Flat country.

Täysin muusta sisällöstä poiketen levyltä löytyy yksi a cappella tapaan esitetty laulu. Kaiken lisäksi tuo poikkeama, Down the Jericho road on tekstiltään gospelia. Syrenin kynäilemä Daniel had a vision taitaa olla samaa sarjaa.

Toistan saman kuin viimeksi, tällä kertaa aavistuksen painokkaammin. Tämä on minulle passelia musiikkia. 14 biisin kattauksessa ei ole ainuttakaan negatiivisia tuntemuksia aiheuttavaa raitaa. Tykkään taas.

Bändi jatkaa samassa kokoonpanossa:

• Jussi Syren, laulu + taustalaulu + mandoliini
• Tauri Oksala, banjo + taustalaulu
• Tero Mäenpää, pystybasso + taustalaulu
• J.P. Putkonen, kitara + taustalaulu

Putkonen vetää lisäksi mainitun a cappella gospelin päävokaalit. Marju Inkinen vierailee samassa roolissa yhdellä biisillä. Viulisteina lisäväriä tuovat Matteo Ringressi kolmesti ja Aarne Syren-Lönnberg kerran.

Orkesterin keulahahmon poika suorittaa osuutensa albumin toisella huippukohdalla. Bad Sign levytti kyseisen Aikka Hakalan kappaleen neljännelle pitkäsoitolleen Sleepwalk (1986). Groundbreakers tulkitsee sen erittäin onnistuneesti: Be seeing you. Viulu puoltaa paikkaansa sovituksessa ja on itse asiassa tekemässä siitä niin hyvää kuin se on. 

Näinä päivinä joutuu usein lukemaan muusikoitten lausuntoja työnsä hankaloittamisesta valtiovallan toimesta. Onko aihetta, en ota kantaa. Niin tai näin, Syren Uranuurtajineen ansaitsee arvostukseni siitä, että tekevät hommaansa tinkimättömästi lähtemättä samalle linjalle.

Mää en vanno mitään, mutta tuntuu siltä, että olisi oikeasti aika jatkaa matkaa syvemmälle näin mukaansatempaavan musiikin maailmaan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Jussi Syren And The Groundbreakers: Bluegrass Voice
• UUTUUSLEVYT - Ice Mo' & The Zydecoolers: Cool Zydeco
• UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Utopia, Texas

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #12 - Sameli Rajala & The Backstrokes: Cuttin' Down!

Follow your heart saa luvan toimia tämänkertaisen pikkulevyjutun räjähtävänä avaajana.

Tunnustan, että kuuntelin alkuperäisesityksen vasta vastikään. Hienosti humppaa Ronnie Earl & The Broadcastersin originaalikin vuodelta 1985, mutta itselleni biisi tuli aikanaan tutuksi vuosimallin -90 Paladinsin säkenöivänä versiona.

Sameli Rajala & The Backstrokesin tulkinta sisältää roimemmin rasvaa plus kovasti karsinogeenejä ja on raakuudessaan minua eniten ravistava versio. Bändin nokkamies osoittautuu olleen jo tätä nauhoitettaessa ilmiömäinen kitaristi, joka pudottelee laulun sanoja rökälemäisesti ikään kuin lonkalta.

Käsittelyssä Cuttin' Down (2005).

EP on tietääkseni ensimmäinen äänite, jolla Rajala soittaa. Se ilmestyi kahdeksan vuotta aiemmin kuin The Sauce (2013) ja peräti 16 vuotta ennen Electric Rajalaa (2021). Tasaisen vauhdin taulukon mukaan joutuisimme odottelemaan seuraava ulostuloa vielä tovin.

Energisen rytmisektion iskevänä osana toimii Kai Jokiaho. Hän näyttäisi olleen Rajalan luottorumpali ja takoneen muutamaa Saucen kappaletta vaille läpi tämän tuotannon. Lisäksi hän on soittanut mm. Ben Granfeltin ja Erja Lyytisen levyillä.

Niin ikään parilla Saucen raidalla pelaava basisti Miikka "Chef" Kivimäki on tuttu erityisesti yhteistyöstä Micke & Leftyn kanssa. Pian Cuttin' Downin jälkeen hän levytti oululaisen Bluestonen riveissä ja oli myös osa varhaista Hehkumoa. Melko pitkäikäisen, kolme albumia työstäneen Lumberjacksin tuotanto on minulla haltuunottoa vaille hallussa.

Epäilemättä yllä kertomani kattaa vain osan kaksikon muista töistä.

Kepittäjä-vokalisti ei vielä tuossa vaiheessa käyttänyt taiteilijanimeä T. Sameli Rajala, sittemmin kyllä. Kuten jo totesin, oli jälki kohdillaan jo 2005.

EP:n käynnistäjä Believe it baby on kuusikon kepeintä antia ja hieman muusta materiaalista irrallisen oloinen blues rock, jolla Timo Ristilä vierailee urkuineen. Kitarasoolo paljastaa sen vääntäjän pääasiallisen vaikuttajan.

Vaikuttaja on tietenkin Stevie Ray Vaughan, jonka harvinainen Shake & bake on kattauksen ensimmäinen instrumentaali. Biisiä ei SRV:n "virallisilta" löydy, mutta on sisällytetty 3CD + DVD:n boksille S.R.V. (2000).

Follow your heart jyrää, mikä kai tuli jo selväksi.

Okie dokie stomp toisena lauluttomana biisinä etenee varsin kerkeätempoisesti. Svengaava tulkinta huokuu jump bluesia ellei peräti swingiä tai jazzia. Ensiesittäjä oli Clarence Gatemouth Brown 50-luvulla.

Rajalan soolonumero World keep on turning laskee kierrokset alas. Kappale on bluesia Fleetwood Macin debyyttialbumille sijoitetun alkuperäisen hengessä. Yksinkertaista ja rujon komeaa.

Rumble lopettaa kekkerit ja sen nimen kannessa nähdessäni mietin, olikohan tuota tarpeen julkaista. Kuuntelin ja hyväksyin. Rajalan pyssy ampuu omiaan ja Kivimäki pyörittää puolivälistä alkaen erityisen tarttuvaa kuviota, joka yhdessä muun trion paahdon kanssa tuo mieleen peräti Experiencen. On mitä mainioin ja kunniaa tekevä päivitys Link Wrayn klassikosta.

Kiekko vahvistaa näkemystä, jonka olen saanut T. Sameli Rajalan kahden pitkäsoiton ja some-toiminnan perusteella. Nimittäin sen, että hän imee inspiraationsa enimmäkseen valkoisesta bluesista Texas-painotteisesti. En toki tarkoita tämän olevan koko totuus, mutta ison osan sitä.

Cuttin' Downilla oli myös suuri vaikutus siihen, että innostuin pitkästä aikaa oikein urakalla kaivamaan hyllyistä, kaapeista ja laatikoista näitä alle LP:n, mutta yli singlen mittaisia äänitteitä. Huomasin tason niin kovaksi, että päätin jatkaa joskus pyöräyttämääni minisarjaa aiheen tiimoilta, nyt jo neljännen uuden osan verran.

Ei kai tätä mistään muualta tänä päivänä saa kuin tekijöiltä itseltään, jos sieltäkään. Minua onnisti.

CD on siitä erikoinen omakustanteiseksi (?) ensilevyksi, että sen kansiin on selvästi käytetty ideoita, aikaa ja vaivaa. Omalaatuisen huumorin sävyttäminä ne erottuvat joukosta edukseen, kun vielä kaikki teksti on värinäöltään rajoittuneelle meikäläisellekin ilman laseja luettavissa.

Se kaikkein tärkein eli musa on tiukkaa.

Turhan kaukana edessä siintää 2029. Eikö sitä jotakin jo ennen sitä?

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - T. Sameli Rajala: Electric Rajala
• LEVYT - Stevie Ray Vaughan: Couldn't Stand The Weather
• UUTUUSLEVYT - ZZ Top: Raw - 'That Little Ol' Band From Texas' Original Soundtrack

UUTUUSLEVYT - Emilia Sisco: Introducing Emilia Sisco

Mis sie tarviit oikein hyvää laulajaa? Mis sie tarviit lämpimän sielukasta ja tyylillisesti äärimmäisen tajuisaa musiikkia? Mis sie tarviit nykymusaa, joka on vapaa listahutussa vallalla olevista tuotantoratkaisuista?

Mis sie tarviit 5/5 luokkaan luettavan uuden kotimaisen levyn?

Täs siul on... Ei kun, kaikkiin esitettyihin tarpeisiin käy vastaukseksi Introducing Emilia Sisco (2024).

Taannoin, viime vuosikymmenen puolella pääni kehitteli paremman tekemisen puutteessa naisartisteille A-sarjan, johon pääsivät Aretha, Ann, Amy ja Aija. Samalla huomasin, että sen rinnalla on myös E-sarja eli Ella, Etta, Erykah ja Erja.

Jos olin jokin aika takaperin valmis vaihtamaan viimemainitussa Erjan Elliin (Maple), olen nyt noin kuukauden verran ollut sitä mieltä, että myös Emilia menee joukkoon aivan heittämällä. En puhu teknisistä ansioista, jotka lienevät kovaa tasoa nekin. Tarkoitan subjektiivista kokemusta, kuten käytännössä aina näissä blogijutuissa jotain hehkuttaessani.

Introducingilla Sisco laulaa kaiken, ja on sanottava, että myös taustavokaalit on toteutettu erityisen hyvällä maulla. Tyylitaju nyt vaan on joillakin hallussa. Haluaisin nähdä sen tyypin, joka on totaalisen eri mieltä levyn vokalismin tyylikkyydestä. Kannattanee korostaa tämänkin olevan makuasia.

Kova väite vaatii näyttöä kehiin: Your girl.

Ei ehkä ole järkevää eikä varsinkaan välttämätöntä, mutta kun vertailu on verissä, niin menköön. Ylle listaamistani solisteista koen Siscon äänen soivan jossain Ann Peeblesin ja Erykah Badun pehmeitten ulosantien välimaastossa ollen kuitenkin aivan omansa. Varaan jälleen oikeuden muuttaa mielipidettäni.

Selvä, täs siul siis on huippulaulaja. Vaan sehän ei riitä, kun musiikista puhutaan. Albumi on siitä erinomainen, että huippua on kaikki mitä siltä korviin kantautuu. Iso ansio kuuluu Timmion Recordsille ja tuotannosta vastanneelle ryhmälle Cold Diamond & Mink.

Moni ehkä sanoisi, että taso on kansainvälistä. En käytä sanaa tässä yhteydessä, jos missään. Kansa se on suomalaisetkin, ja maailmassa on takuulla enemmän maita, joissa laatu on heikompaa (mitä ikinä se meinaakaan) kuin meillä.

Tuottajaporukka toimii myös Timmionin studio-orkesterina:

• Jukka Sarapää, rummut
• Sami Kantelinen, basso
• Seppo Salmi, kitara

Vertaukseen törmää kaikkialla, mutta kun se on niin ilmeinen, niin tulkoon toistetuksi. Eittämättä mieleen muljahtaa Daptone Records ja sen talon bändi The Dap-Kings. Musiikin soundimaailma ja tyylilajikaan eivät hirveän kauas heitä Sharon Jones & The Dap-Kingsistä, mikä ei ole paha juttu lainkaan.

Tällaista 70-lukuista soulia tehtäessä on vähintään perusteltua, ellei puolipakollista ottaa mukaan hieman puhaltimia. Jukka Eskola trumpetissa ja flyygelitorvessa sekä Pope Puolitaival foneissa ja huilussa ovat niminä tulleet vastaan muuallakin. Jälki on Eskolan sovitusten tuloksena hillittyä, kokonaisuutta pelkästään tukevaa ja päällekäyvyyttä välttelevää.

Kerrottakoon lisäksi, että itse biisit on yhtä vaille merkitty solistin ja tuottajien nimiin. Love so divine on Marc Koldkjaer Runen käsialaa. Emilia Sisco on siis myös lauluntekijä, ei todellakaan vain esittäjä.

Ok, täs siul on siis myös tyylillisesti tajuisaa ja nykymusan tuotantoratkaisuista vapaata soulia. Sitten meillä oli vielä se väittämä 5/5.

Pysyn väitteessäni, mutta vedän miinuksen vitosen perään. Syynä on tietynlainen yksioikoisuus, joka toisaalta on joissain kuuntelutilanteissa hyve. Koko valikoima on yhtä raitaa vaille tempomielessä melko yhteneväistä. Hitailla vaihteilla edetään.

Ainoastaan viimeistä edeltävä kappale Worth the ride nostaa selkeämmin sykettä. Olisin tervehtinyt ilolla ratkaisua, joka olisi tuonut mukaan pari muuta vastaavaa.

Tuo on kuitenkin kosmetiikkaa. Introducing Emilia Sisco on ehdoitta viime vuoden tapauksia. Näin harrastelijapuuhastelijana satuin käymään sen kimppuun aika lailla jälkijunassa, mutta kun sen kerran toukokuussa verkosta kuuntelin, hain saman tien CD:n kotiin.

Trivian ystäville tiedoksi, että Casablanca Voxin basisti Teppo Heinosen tytär on oikealta nimeltään Emilia Sisko Heinonen ja vaihtoi taiteilijanimeensä c:n muistaakseni Helge Tallqvistin ehdotuksesta. Näiltä yhdessä on tullut albumi You Ain't Heard (2018).

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Amy Winehouse: Back To Black
• LEVYT - Ann Peebles: I Can't Stand The Rain
• LEVYT - Aretha Franklin: I Never Loved A Man The Way I Loved You

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #11 - Flatbroke Trio: Flatbroke Trio

Kuten puoli kuuta sitten kirjoitin, touhuavat Shoebox Revuen basisti Ari Sjöblom ja kitaristi Henri Pirttimäki myös Flatbroke Triossa. Kolmikon kolmantena vaikuttaa laulaja Rami Soini, jonka käsissä iskee komppia akustinen kitara.

Jo viime vuosituhannen puolella perustetun ryhmän ensimmäiset äänitallenteet tulivat ulos 2000-luvun alussa. Koska löysin bändin huomattavan paljon myöhemmin, on heidän tuotantonsa varhaisin edustaja hallussani CD-EP Flatbroke Trio (2007).

Turusta tullaan ja ollaan todisteena yhdenlaisesta yhteisöllisyydestä mitä muusikkopiireihin tulee. Nimittäin mainitun, niin ikään turkulaisen Shoebox Revuen solisti Elli Maple on takavuosina vieraillut Flatbroke Trion levyillä. Se on kielimiesten tuplajäsenyyden ohella esimerkki siitä, mitä missä tahansa isommassa kaupungissa orkestereitten välillä tapahtuu.

Trio on julkaisujen osalta toisaalta pitänyt paukkuja hieman piilossa eli pukannut harvakseltaan tavaraa maailmalle, toisaalta keskittynyt albumia lyhempiin lättyihin. Täysmittaisia on toistaiseksi ilmestynyt kolme, noin 10 vuoden välein. Pitkäsoittodebyyttiä Dust & Diesel (2004) en ole onnistunut löytämään.

Apulaissheriffin EP-minisarjassa nyt käsiteltävää kiekkoa näyttäisi julkaisija Jungle Recordsin varastoissa olevan ostajaystävälliseen hintaan hyllyt väärällään niin vinyylinä kuin CD:näkin. Sinne siis, koska suoratoistoista tätä on turha etsiä.

Olen nähnyt levyyn jossain viitattavan sen avausraidan Liquer lullaby mukaan. Soinin kynäilemä reipas ralli esittelee aika edustavasti yhtyeen tyylin sitä tuntemattomalle. Rummutonta, hyvinkin country-henkistä billyä, jossa Pirttimäen sähkökitara ottaa merkittävästi roolia.

Lumberjack stomp jatkaa instrumentaalina. Pirttimäki pistää itse kirjoittamallaan kappaleella parastaan peliin. Väliin korkeilla, väliin matalilla kielillä taustan päälle rilluteltu soitanta hohkaa pirteyttä. Kertakaikkisen upea kappale.

Ray Pricen vuoden -54 country-hitti I'll be there vääntyy trion käsissä muikean herkulliseksi rockabillyksi. Biisi on oiva osoitus siitä, etteivät rummut ole tämän tyyppisessä musiikissa mikään välttämättömyys. Lisäksi jos Sjöblom hoitaisi alakertaa pystybasson sijasta sähköisellä instrumentilla, laskisi esityksen viehätysvoima todennäköisesti useita yksikköjä alemmalle tasolle.

The man who made an angel cry kattauksen laitimmaisena lauluna vedetään Johnny Cashin tyylisenä countrybillynä. Originaalin levytti minulle entuudestaan nimenäkin tuntematon Sanford Clarke vuonna 1957.

Hyvä pikkulevy, jossa ilahduttaa erityisesti materiaalin vaihtelevuus. Voi olla, että genren kanssa vähemmän tekemisissä olleelle biisit kuulostavat samankaltaisilta. En ole asiantuntija, mutta jonkin verran jutun juonesta perillä ja niinpä minulle joka ainoa kappale on kovinkin erilainen. Näin se kannattaa tehdä.

Sitä minkä kuulija kuulee, leimaa aitouden ja käsityöläisyyden henki. Näinä aikoina voi sanoa moisen likipitäen aina sävähdyttävän, etenkin kun liikutaan sellaisten tyylilajien parissa, jotka saavat värinää aikaiseksi. Tässä tapauksessa liikutaan.

Homma pantiin purkkiin yhdessä päivässä. Äänityspaikkana toimi kannen mukaan The Gabbage Farm. Kaalifarmi. Onko tuo "oikea" studio vai kenties treenikämppä, ei mitään hajua. Aihetodisteet vihjaavat, että Suomessa oltiin, mutta siitäkään en mene takuuseen.

Turuust' vielä sen verta, että sattumoisin minisarjan edellisen osan oululainen Bluestone piipahti nauhoittamassa oman EP:nsä samaisessa entisessä pääkaupungissamme.

Yritänpä seuraavissa jutuissa päästä jo hieman muihinkin maisemiin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #9 - Shoebox Revue: Money!
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #10 - Bluestone: Tones In Blue
  
• LEVYT - Johnny Cash: With His Hot And Blue Guitar!

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #10 - Bluestone: Tones In Blue

Rotuaarilla toimi vuosituhannen vaihteen kahta puolen ravintola Oulun Panimo & Pub. Sen yläkerrassa oli lava, jolla kävi harvakseltaan bändejä esiintymässä. Paljon tuli paikassa tuolloin pyörittyä ja koettua ainakin Knucklebone Oscar, joku Törrö Tapanisen kokoonpano (Sininen Rytmiluu?) sekä pariinkin otteeseen Noppasoppa.

Mahdollisesti olen nähnyt siellä myös Bluestonen, vaikkei muistikuvaa moisesta olekaan nuppiini jäänyt. Rumpali Jari Korpimäen mukaan he nimittäin vierailivat useammin kuin kertaalleen Panimolla soittotarkoituksessa.

Varmasti olen nähnyt vuonna 2004 perustetun Blue Stonen, siis miltei saman nimen omaavan, mutta eri yhtyeen. Tämä tapahtui tammikuussa 2023 Ylläs Jazz Blues -tapahtumassa.

Bluestonen synty ajoittuu 90-luvun alkuun, jolloin nippu Oulussa vakituisesti ja opiskelun tai muun syyn vuoksi asuneita bluesin ystäviä pisti ryhmän kasaan. He ennättivät julkaista kaksi äänitettä ennen porukan leviämistä ympäri Suomea.

Käsittelyssä on nyt niistä ensimmäinen, välimallin pikkulevyjen juttusarjaan EP-mittaisena sopiva Tones In Blue (1998).

Kaikesta etukanteen printatusta voi helposti päätellä, että erikseen kirjoitettuna orkesterin nimi kuuluisi Blues Tone.

Kiekolla kuullaan tulkintoja vanhoista blues-kappaleista ja tehdään se onneksi tunnetuimpia standardeja välttäen. Kaikkien alkuperäisesittäjät ovat syntyjään joko Texasin tai Arkansasin poikia, jos kohta elämä kuljetti heitä muualle, ketä minnekin. 

Meininki on irtonaista ja rentoa. Se on jotenkin irtonaisempaa ja rennompaa, ja näin ollen minun makuuni toimivampaa kuin yhtyeen myöhemmällä täyspitkällä It Takes Time... (2006). Albumiin tultaessa Bluestonen tyyli oli hioutunut ehkä selvemmin Chicago suuntaan, mikä osaltaan selittäisi mieltymystäni.

Ei sillä, kyllä täällä Chicagokin maistuu. Ja kyllä Tones In Bluekin aika pitkälle edustaa pohjoisen tuulisen kaupungin tyyliä. Minusta se kuitenkin vivahtaa hieman eteläisemmillekin osavaltioille.

I stepped in quicksand on alkujaan Charles Brownia, joka Texasissa syntyneenä muutti T-Bone Walkerin tapaan länsirannikolle. Pianistin biisi ja piano on mukana myös tulkinnassa. EP:n äänimaailma korostaa Petri Kotron kosketintyöskentelyn sijaan Matti Loppelan kitaraa ja ihan hyvä niin. Hitaahkoa tunnelmointia.

Freddie Kingin I'm on my way to Atlanta rullaa ripeämpään tahtiin. Timo Koivula bassoineen ja Korpimäki kapuloineen tekevät selvää jälkeä taustalla. Solisti Pekka Pulkkinen seisoo aika monen muun kotimaisen laulajan kanssa rivissä, johon pääsevät massasta persoonallisuudellaan erottuvat tekijät. Suosikkini lätyllä.

Blues at sunrise ei ole Albert Kingiä, vaan Ivory Joe Hunterin samanniminen biisi. Hidastempoista vääntöä tämäkin.

Pulkkisen huuliharppu avaa seuraavan slovarin, George Harmonica Smithin Telephone bluesin. Harppu raikaa myös sooloinstrumenttina. Tämä on näitä genren ytimeen tekstiltään luettavia lauluja, jossa mies surkuttelee kohtaloaan petollisen naisen "uhrina". Toimii.

Take a little walk with men levytti ensimmäisenä Robert Lockwood Jr. Tämä syntyi Arkansasissa ja musisoi uransa aikana eri puolilla etelää sekä sittemmin Chicagossa, St.Louisissa ja lopulta Clevelandissa. Levyn toinen nopeampi raita.

Vaikka viisikon kotipesä sijaitsikin Oulussa, käytiin äänitykset tekemässä Turussa. Resepti kuului: livenä studiossa ja kerralla purkkiin.

Minussa cover-koosteet ovat omiaan herättämään kiinnostusta originaalien esittäjiin. Tämäisistä olen perehtynyt pikkusipaisua enemmän vain Kingiin. Hunteria on joillain hyllyssäni majailevilla eri esittäjien kokoelmilla. Tutustuminen loppuihin on jäänyt satunnaisten kuulokuvien varaan.

Pitäisi kyllä ottaa noita muitakin tutkan alle.

Tones In Blue on kaikin puolin mainio kokonaisuus ja pelittää oivallisesti juuri 20-minuuttisena rykäisynä. Valitettavasti sitä ei enää ole saatavilla, mutta hieman muuttuneella miehityksellä taottua albumia kuulema vielä löytyy Korpimäeltä. Tätä nykyä hän muuten kapuloi niin ikään oululaisessa Forest Lake Bandissa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Albert King: I Wanna Get Funky
• UUTUUSLEVYT - Shemekia Copeland: Done Come Too Far
• UUTUUSLEVYT - Jerron Paxton: Things Done Changed

UUTUUSLEVYT - J.Karjalainen: Suomalaista Muotoiluu

Olin väärässä kun ajattelin parin kuuntelun jälkeen että ei tämä niin erikoinen ole loisteliaan Soulavariksen (2022) jälkeen. Ei toki niin hyväkään, mutta nyt tiedän tämän voivan kasvaa. Kasvun merkkejä kun on nähtävillä jo näin alle kuukauden tuttavuuden jälkeen.

Suomalaista Muotoiluu (2025) J.Karjalaisen tuoreimpana työnäytteenä on miehen pitkän uran toiseksi eniten soololevy. Ainut 100-prosenttisesti yksin soitettu ja laulettu on toistaiseksi ollut Lännen-Jukka (2006).

Nytkin puhtaiksi sooloesityksiksi jäi kymmenestä raidasta kolme. Jukkahan työsti koko paketin ensin itsekseen Keltaisessa talossa. Viimeistely ja mausteitten ripottelu hoitui tuottaja Väinö Karjalaisen ja Pekka Nisun Kvark-studioilla kaksikon äänittämänä.

Abdissa Assefa napsutteli neljään biisiin erilaisia lyömäsoittimia ja Antti Vuorenmaa hoiteli viiteen, pääosin noihin samoihin syntetisaattoreita ja pianoita. Väinön vastuulle jäi loput, mikä meinaa lisää lyömäsiä ja syntikoita, kitaraa ja bassoa. Studiolivestä ei voi puhua, vaan raitoja on synnytetty pienemmissä erissä.

Tuolla menetelmällä saatiin aikaiseksi jälleen uusi luku kirjaan, joka pitää sisällään J.Karjalaisen musiikillista osaamista viimeisen 45 vuoden ajalta.

Toisin kuin moni voisi luulla, luku on aivan omanlaisensa. Ei mene niin, että Jii tekee kerrasta toiseen samankaltaista musaa. Se ei pidä paikkaansa edes hänen hittilevyjensä osalta, olipa kyse Mustista Laseista, Electric Saunasta tai mistä tahansa. Lännen-Jukan aika ei ole ainut muusta poikkeava jakso maestron uralla.

En todellakaan löydä vanhemmista albumia, johon Suomalaista Muotoiluu olisi yksikäsitteisesti verrattavissa. Tietenkin siltä voi osoittaa tuttuja elementtejä, mutta niin pitääkin voida. Vähintäänkin saa.

Kun ensinäyte tulevalta ilmestyi viime vuoden puolella, olin melkein haltioissani. Mary Ann yllätti totaalisesti. Yksinkertainen laulu, mies ja kitara. Mississippi John Hurtin tapaan esitetty herkkä tilannekuva oli sellainen, että pidin sitä jo 10 sekuntia kuultuani yhdenlaisena merkkiteoksena, ja pidän vieläkin sen ollessa tuttu.

On varmaan liioiteltua puhua rohkeudesta, mutta jotain hienoa on siinä, kun kaiken kokenut valioliigan pelaaja pisti levyttäen tuolla tyylillä. Suuri yleisö saattoi odottaa yhtä, mutta sieltä tulikin toista. Ilmeisesti meni silti läpi.

Takapenkillä vanhan Cadin kätkee sanoitukseensa sijamuodon verran taiteellista vapautta. Ganesista ja Roadrunnerista (1974) inspiroitunut kappale viittaa myös Popedaan ja entiseen keskipohjalaiseen kuntaan.

on ikkunat auki Eurooppaan

Stokikseen ja Kälviään

suksi luistaa ja rokki soi

vanha gimma kiikuttaa

Kai se kuuluisi sanoa Kälviälle, mutta tekstin rytmitys johti tällaiseen ratkaisuun.

Vastaavasti nimiraidan kertosäkeessä Karjalainen harrastaa sellaista sanan jakoa riveille, joka tuppaa allekirjoittanutta miellyttämään.

muotoiluu

muotoiluu

suomalaista muo-

toiluu

Ja vielä, pulputtavaksi sovitetussa Sinéadin laulussa soi "Sineadin", ei "Sainiidin" laulu kuten suomalainen sen herkästi lausuu. Irlantilaisittain se muuten kuuluu nettihaun mukaan jotakuinkin "Shineed". Ihan sama mikä on "oikein", mutta laulussa se lauletaan nyt laulun ehdoilla ja se on oikein.

Minua on pitemmän päälle alkanut aavistuksen arveluttamaan Jiin tapa selittää monia tekstejään. Nyt pidän kuitenkin ihan kivana, kun sain jostain lukea, että Koh-i-Noor kertoo kynästä eikä timantista kuten sen Aku Ankka -taustalla alkuun tulkitsin.

Kiekon ainut yhtyetoteutuksen saanut ja siten hyvin peruskarjalainen ralli on Uuteen satamaan. Sillä kuullaan Vuorenmaan sähköpianoa ja syntikkaa, Mamba Assefan rumpuja sekä Väinön sähkistä, bassoa, perkussioita ja - kyllä, kannen mukaan Assefan lisäksi myös Väinön - rumpuja. Jii: laulu, kitara ja huuliharppu.

Kyllä mää vaan tästäkin tykkään. Hattua ylös taiteilijalle, taas.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - J.Karjalainen: Soulavaris
• SOITTOLISTAT - El Sauna Yhtyeineen & Black Glasses: J.Blues
• VÄLIPALAT - Kadonneet Karjalaiset Ja Mustat Lasit

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #9 - Shoebox Revue: Money!

Tässä on alkanut tuntua, että EP on mitä oivallisin formaatti ajatellen kuuntelutottumuksiani. Auto on paikka, jossa soitto soi ja laulu raikaa paljon, ja useimmiten matkat ovat albumeille liian lyhkäisiä. Tuohon rakoon iskee parhaiten alle 20-minuuttinen CD.

Toinen juttu on, että CD-EP:itä on hyllyyn kertynyt ehkäpä viime aikoihin painottuen kymmenittäin. Määrä on lähempänä sataa kuin nollaa. Päälle vielä sinkut, joita olen hankkinut maltillisemmin.

Yllä perustetta sille, miksi kaivoin blogin historiasta kesällä 2020 pyöräyttämäni seitsemän jutun minisarjan uusiokäyttöön. VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA sai yksittäispläjäyksenä kahdeksannen osansa tasan kolme vuotta sitten. Nyt jatketaan taas.

Käsillä olevaa pikkukiekkoa pidän ajan suhteen elävällä musiikkimaullani juuri nyt parhaimpana omistamanani EP:nä. Se on Shoebox Revuen aivan mahtava Money!

Tosiaan, olen havainnut nykyisellään innostuvani kenties eniten iloisen reippaasta rhythm & bluesista, rock & rollista, jump bluesista ja rockabillystä. Tavarasta, joka svengaa ja potkii. Tavarasta, jossa kamaa ei ole liikaa, soittimet soivat selkeinä toisistaan erottuen ja joka on hyvin laulettua. Tavarasta, joka saisi enemmän tanssista kiinnostuneen herkästi liikkeelle.

Shoebox Revue tarjoilee juuri tuollaista. Bändin tyylipaletissa mainitut genret ja varmaan vielä muutamat muut lyövät kättä sekoittuen erilaisiksi yhdistelmiksi, tuloksena kerta toisensa jälkeen riemastuttavaa ja raikasta humppaa.

Kotimaisista verrokeista tulee lähinnä mieleen Fat Chance, sitten Million Dollar Tones. Samoilla apajilla liikutaan, mutta näillä on mukana billyä enemmän kuin noilla kahdella yhteensä.

Kielisoitinpartio eli kitaristi Henri Pirttimäki ja basisti Ari Sjöblom hoitavat tontteja myös rockabillyryhmä Flatbroke Triossa. Jälkimmäisen CV:stä löytyy monen muun kiinnityksen lisäksi pesti Buck Jones And His Rhythm Ridersista 2000-luvun alusta, jolloin 70- ja 80-lukujen vaihteessa alkujaan operoinut yhtye teki paluuta.

Rumpali Olli Kokkinen yhdessä pystymallin nelikielistä pumputtavan Sjöblomin kanssa luo rytmisesti rasvattuna etenevän, tyylitajuisen pohjan kaikelle mitä orkesteri tekee. Pirttimäen kirkassoundinen kitara on sen päällä kotonaan kuin kimalainen apilapellolla.

Ja sitten marjoina kermakakun päällä solisti. Mistä näitä oikein tulee? Nimittäin suomalaisia A-luokan roots-naisvokalisteja, joista ei kertakaikkiaan pysty pahaa sanaa sanomaan huononakaan päivänä.

Loistava Elli Maple kuuluu joukkoon yhdessä kera sellaisten tekijöitten kuin Merikukka Kiviharju (Fat Chance), Ria Korhola (Ria & The Hi-Binders) ja Hanna Hush, unohtamatta tietenkään Aija Puurtista tai Marjo Leinosta. Hän on sekä vahvaääninen ja raju että tarvittaessa herkkä.

Shoebox Revue ei ole yli kymmenen vuoden iästään huolimatta äitynyt julkaisemaan massoittain äänitteitä. Yhtenä syynä lienee ainakin osan jäsenistöä toiminta muissa bändeissä.

Nyt käsiteltävän EP:n lisäksi plakkarissa on albumi Shoebox Revue (2016) plus sitä edeltävä single, jotka tulivat ulos Goofin' Recordsin kautta. Ja vielä löytyy muutama kappale vanhempaa materiaalia Jungle Recordsin julkaisemalla kolmen bändin kokoelmalevyllä Hillbilly Flatbox (2011). Jännästi tämä viimeisin on jälleen Jungle Recordsin tuotantoa.

Kuten sanottua, Money! on sopivan mittainen tujaus Apulaissheriffin makuun. Viisi biisiä vajaassa vartissa. Kiekon kanssa voi ajella vaikka reissun lähimarketissa. Uimahallikeikalla lätkä ehtii pyörähtää kerran jo mennessä, jos parkkipaikalla viimeistelee.

Trouble up the road avaa täydellisenä pomppubilly-bluesina. Ensimmäisenä rallin levytti Jackie Brenston Ike Turnerin orkesterin kanssa vuonna 1961. Meininki on heti kärkeen tasoa 'oksat pois'.

Where's my money jatkaa hieman rennommalla temmolla. Originaalia en saanut jäljitettyä, mutta ei sen väliä. Tulkinta on tässäkin timanttinen.

Dance on ainut oma raita, jonka kirjoittajiksi on kanteen merkitty Pinni/Maple. Tunnelma pysyy yhtä jytkyttävänä kuin alun covereissa. Loppupuolella Elli väläyttää herkempää puoltaan vähän ennen kuin taas mennään eikä meinata.

When I get low I get high ja aina vaan on loistavaa. Chick Webb orkestereineen taltioi alkuperäisversion jo ennen toista maailmansotaa. Solistina toimi tuolloin ei enempää eikä vähempää kuin Ella Fitzgerald. Ellin veto ei häpeä pätkääkään, pitäisin sitä jopa kovempana.

I smell ratin takana on Ellan lailla nimekäs muija Mae "Big Mama" Thornton, jolla riitti äänessään voimaa. Vaan eipä tarvi kysellä tässäkään tapauksessa onnistuuko Maple pistämään legendalle hanttiin. Yksittäishuomiona kuulin Pirttimäen kitaroinnissa paikoin samoja sävyjä kuin Archie Hämäläisen joissain jutuissa.

Suurenmoista! Tuosta ei musiikki parane. Alusta loppuun kympin meininkiä niin soiton kuin laulun osalta.

Hankkikaa hyvät ihmiset fyysinen levy, netissä ette tällä pääse herkuttelemaan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA - Tulossa...
• UUTUUSLEVYT - Fat Chance: Second Change
• LEVYT - Jimmie Vaughan Featuring Lou Ann Barton: Plays More Blues, Ballads & Favorites
  

UUTUUSLEVYT - Rockin' Paradox: Autumn Leaves Are Fallin' Down

Hard luck blues käynnistää 14 kappaleen 40-minuuttisen reippailun, jota voisi lyhyesti kuvailla turvallisen tutuksi rupeamaksi Rockin' Paradoxia. Rock and rollia, ränttätänttää, rockabilly- ja country-vaikutteita, rhythm and bluesiin vivahtavaa veivausta ja jopa garage- ja 60's pop-soundeja.

Bändin tunteville tarjolla on sitä mitä bändi on jo viidellä aiemmalla albumillaan kuulijoille pudotellut. Apulaissheriffin tutkailussa nyt Autumn Leaves Are Fallin' Down (2025).

Paketti on kieltämättä minulle melko vaikea kuvailtava. Periaatteessa se on perus, roots, rock ja roll, mutta kuitenkin niin omanlaisissaan persoonallisissa kääreissä. Jotkut uudistuvat, muuttuvat ja vääntäytyvät ties mihin joko suosiota tavoitellessaan tai muista, ehkä jalommista syistä.

Rockin' Paradox on ja pysyy omana perin tunnistettavana itsenään. Piste.

Wellu Rastas kuvailee yhtyettä sen kaksi ensimmäistä albumia bonuksineen sisältävän, 2009 ilmestyneen tupla-CD:n kannessa jotensakin näin: Jos Hurriganes olisi ollut enempi rockabillyä sekä lisännyt soittoon vähän twangia ja juurimusiikin aarteistoa, se olisi ollut melkein kuin Rockin' Paradox.

Kuten aina, kannattaa suhtautua sanallisiin kuvauksiini pienellä tai keskikokoisella varauksella. Musiikki on tarkoitettu kuunneltavaksi, joten pannaan hieman normaalia enemmän näytteitä kehiin. Toisena soikoon vähemmän räyhäkästä laitaa levyllä edustava Highway is all mine.

Orkesterin kokoonpano on koko sen kolmikymmenvuotisen olemassaolon ajan pysynyt samana:

• Mikki Niinivaara, laulu + basso
• Harri Uljala, kitara + laulu
• Kurre Avaro, rummut

Kunnioitettava saavutus sinällään, mutta tämän uusimman julkaisun jälkeen olemme kuulleet Uljalan jättävän ryhmän. Levyllä hän vastaa kolmen raidan päävokaaleista, esimerkkinä Three time loser. Alkuperäisenä esittäjänään soul-legenda Wilson Pickett tuo on myös esimerkki kakun neljästä lainabiisistä. Loput ovat omaa, lähes täysin Niinivaaran käsialaa.

Tuote ilahduttaa allekirjoittanutta paitsi korvien kautta, myös visuaalisella ilmeellään. Harvemmin näkee toteutukseltaan yhtä tyylikästä CD:n liitevihkoa. Lehtinen sisältää per kappale sivun, jossa.... no, kuva kertokoon.

Hienon kokonaisuuden suosikkirallikseni on noussut South coast wolf, jolla on tekijöilleen tunnetaustaa. Se on omistettu vuonna 2024 menehtyneen, Roll FM:n toimittajanakin pitkään toimineen muusikko Nisse Lindströmin muistolle. Erittäin raikkaalla otteella toteutettu, nyyhkyvapaa esitys, joka on tyyliltään kuin Rockin' Paradox -biisin arkkityyppi.

Voi olla ja onkin ainakin minun mielestäni niin, että trio oli terävimmillään joskus aiemmin (mihin palannen jossain vaiheessa toisen jutun kanssa). Siitä huolimatta Autumn Leaves Are Fallin' Down on toistaiseksi ykköstykki tämän vuoden julkaisuista.

Masked love story pitää yllä perinnettä, jonka mukaan Paradox-kiekon päätöksenä kuullaan instrumentaalimusiikkia.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Hurriganes: Crazy Days On The Road
• LEVYT - Wilson Pickett: The Wicked Pickett
• LEVYT - Gene Vincent And The Blue Caps: Gene Vincent And The Blue Caps

LEVYT - Matchbox: Matchbox

Jo sen tässä vaiheessa kehtaa myöntää, että Matchboxin Matchbox (1979) on erinomainen. Joskus en pöljyyttääni kehdannut.

Alle 15-kesäisen mentaliteetilla piti poimia mistä tahansa kiinnostavasta aihealueesta (laulajat, näyttelijät, urheiluseurat, ...) oma suosikkinsa, jota enemmän tai vähemmän tuli muka puolustaa muita saman aihealueen yrittäjiä vastaan. Tarkemmin sanottuna useimmiten sitä toista potentiaalista valinnan kohdetta vastaan.

Tuossa katsannossa 80-luvun alussa Suosikin ja etelän serkkujen perässä rockabilly revivalin kyytiin hypänneillä pikkupitäjän janttereilla oli käytännössä vaihtoehtoina kannattaa joko Crazy Cavania tai Matchboxia. Minulla se oli Cavan. Olisiko valinnan syynä ollut orastava asenne, jotta ei sitä kaikkein suosituinta, vaan hyvä kilpailija? Myöhemmin kyllä asenteen itsestäni tunnistin.

Tietenkään en pitänyt Matchboxia kurana. Rajoittuneella järjellä varustetun mielestä loistava oli kuitenkin olevinaan roimasti parempi kuin hyvä. Ja vaikka kakkonen joskus olisi aivan mahtavalta tuntunutkin, ei sitä saanut myöntää ääneen. Korkeintaan 9/10.

Jep.

Pikkupitäjän meidän perällä bändin kolmannen omisti eräs naapurin poika, ainakin muistelen niin. Luonnollisesti se päätyi meidänkin huusholliin kasetille kopsittuna.

Rockabilly rebelin ollessa tunnetuin ja suosituin kipale, oli seuraava kapinan aihe etsiä muita biisejä omaksi suosikikseen. Se saattoi olla Buzz buzz a diddle it, Black slacks tahi joku muu kerkeämpitempoisista numeroista. En muista.

Vielä oli ässänä hihassa tarve ja yritys vängätä sen suhteen, oliko Matchbox aitoa rockabillyä, jota tietysti piti olla, kun oltiin niin rajoittuneita ja muka tedejä. Yhtyettä oli helpompi syyttää genrerajojen rikkomuksista kuin Cavania.

Jälkikäteen katsottuna kaikki yllä kerrottu vaikuttaa toisaalta naurettavalta ja typerältä, mutta toisaalta kenties kasvamiseen kuuluen perin normaalilta.

Sen verran se vaikutti tulevaan, etten siirryttyäni kaseteista vinyyliin tullut koskaan hankkineeksi yhtä ainutta Matchbox-vinskiä. Toki se kymmenen vuoden pätkä, kun vinyyli oli ykkösformaatti oli aikaa jolloin 50's ja rockabilly majaili taka-alalla musiikkimieltymyksissäni. Wannabe mikä wannabe silloin pentuna.

Jos olinkin teininä wannabeteddydiinififtari, niin kyllä kyseinen aika pisti jotain idulleen. Alan musaa alkoi valua hyllyyn yksittäisostoina 90-luvun lopulla, sittemmin enenevässä määrin. Liikenne eräitten toisten, nimeltämainitsemattomien tyylilajien osalta on kääntynyt toiseen suuntaan.

Tänään ymmärrän Matchbox-albumilla olleen osansa pistää minut tajuamaan, ettei kaikki mitä esitetään ole välttämättä omaa. Hei, Robert Gordonillahan on tämä sama (Black slacks). Kappas, tässähän kerrotaan laulun tekijäksi Ray Campi, joka mainittiin Seurassa ellei Suosikissa (Rockin' at the Ritz).

Alkukasarilla en vissiin vielä hoksannut jätkien versioivan itseään Buddy Hollya (Tell me how). Häneltä tunsin vain isoimmat hitit. Myöhemminkin kiinnitin ensin huomioni hollymaiseen esitystapaan. Originaalin levyttäjä paljastui vasta sen jälkeen.

Mistä tulikin mieleeni, että kuulen hieman yhtä biisiä enemmänkin tiettyä yhtäläisyyttä orkesterin ja mainitun legendan välillä. Jos nimittäin miettii aitoutta rockabilly-genressä.

Matchboxilla ja sitä seuraavilla albumeilla aihetta lähestytään osittain pop-kulmalla. Mielestäni tämä pätee myös Buddy Hollyyn, jota minun on hiukan hankala vertailla sellaisiin 50-luvun lopun rajumpiin lajitovereihinsa kuin Cochran, Berry, Vincent, Burnette, jne.

Kun nyt lätyn tyylisuunta nousi esille, sanottakoon sen olevan mielestäni vallan mainio sekamelska rockabillyä, rock and rollia, poppia ja mitä lie. Countrykin kuuluu jossain ja joku Seventeen käy kai aika lähellä jump bluesia tai swingiä.

Korostan, etten edes osaa sijoittaa kiekon sisältöä täsmällisesti mihinkään laariin tai laareihin. Ja kun näin on, voi asian sivuuttaa toteamalla, ettei se edes ole tärkeää.

Jutun aihe on ensimmäinen LP legendaarisimmalta kokoonpanolta. Kitaristi Steve Bloomfield ja laulaja Graham Fenton olivat tulleet mukaan ennen ja jälkeen bändin debyytin Riders In The Sky (1976), toinen kitaristi Gordon Scott myöhemmin. Rumpali Jimmy Redhead ja basisti Fred Poke ovat perustajajäseniä 70-luvun alusta, mutta ainoastaan Poke oli pysynyt remmissä koko ajan.

Peter Collinsin tuotannossa soppaan sekoitettiin monenlaista lisuketta. Parhaasta päästä mausteita ovat pyykkilauta ja viulu rallissa Everybody needs a little love. Niin ikään löytyy huuliharppua, pianoa ja saksofonia.

Fenton on 2020-luvulla kertonut kokeneensa vähintäänkin lievää turhautumista tuottajan haluun lisätä sovituksiin kaikenlaista härpäkettä. Hän puhuu jopa paikoittaisesta ylituotannosta. Täysin en hänen mielipidettään jaa.

Bloomfieldiä voinee pitää ryhmän musiikillisena johtajana. Kuutta coveria lukuunottamatta muu kattaus on hänen käsialaansa. Sähkiksen lisäksi hän pelaa levyllä steel-kitaraa, mandoliinia ja huuliharppua.

Kaksikosta Poke ja Scott (onhan se Scott?) napattiin aikanaan takakanteen pätkäisty, minusta aika legendaarinen kuva.

Yritin palauttaa mieleeni, milloin lopulta hankin yhtyeen alkupään tuotannon muina kuin kasettiäänityksinä. CD-painokseni käsitellystä levystä on vuodelta 2010, joten vähän sen jälkeen varmaan. Vasta hiljattain sitä autossa kuunneltuani ymmärsin lopullisesti kuinka hienoa tavaraa se sisältää. Siis hienompaa kuin vain hyvää.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #1 - Graham Fenton's Matchbox: Rockabilly Rebel
  
• LEVYT - Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockers: Our Own Way Of Rockin'
• LEVYT - Robert Gordon: Bad Boy

BIISIT - Kauko Röyhkä & Narttu: Herra presidentti

Kauko Röyhkältä ilmestyi 1980-luvulla yksi per vuosi tehtailtujen albumien väleissä neljä EP:ksi laskettavaa kiekkoa. Taso oli samaa kovaa luokkaa kuin pitkillä.

Herra Presidentti (1983) tuli ulos kolmannen LP:n Mikki-Hiiren Myöhemmät Vaiheet (1982) jälkeen. Siinä saumassa bändin miehitys muuttui basistin verran ja päivänvalon näki ehkä kaikkein kovin Narttu-kokoonpano:

• Kauko Röyhkä, laulu
• Riku Mattila, kitara
• Mats Huldén, basso
• Heikki Tikka, rummut

EP:n nimibiisi on sen verran mehevä tapaus, että ansaitsee huomion Apulaissheriffin BIISIT-sarjassa. Jo osaa olla tiukkaakin tiukempaa funkia herkullisen ironisella tekstillä.

Genre ei ole kaikkein helpoimpia hoitaa kunnialla maaliin, mutta Narttu klaarasi. Tikka nyt kai pystyy hanskaamaan kiitettävästi minkä tahansa rytmiikan ja Mattilan tyylitaju on omaa luokkaansa. Erityismaininta menee kuitenkin Huldénin jämäkälle bassottelulle.

Kappale kuten koko EP pistettiin bonukseksi Mikki-Hiiren vuoden 2003 CD-painokselle. Tässä: Herra presidentti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• BIISIT - Hassisen Kone: Muoviruusuja Omenapuissa III
• BIISIT - Tommi Liimatta: Karjan vauhkoontuminen
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #2 - Kauko Röyhkä & Narttu: Mutta, Mutta
  

UUTUUSLEVYT - Jerron Paxton: Things Done Changed

Maaliskuussa kuuntelemassani Radio Kalevan blues-ohjelmassa mainittiin minulle uusi oululainen tapahtumapaikka Kokardiklubi. Mainittiin, kun sinne oli tulossa esiintymään paikan tapaan minulle entuudestaan outo artisti Jerron Paxton.

Hieman nettietsintöjä kehiin ja homma alkoi kiinnostaa. Erinäisten jahkailujen jälkeen sain itseäni niskasta kiinni ja päädyin kuin päädyinkin määräpäivänä 11.4. klubille, joka sijaitsee itselleni ilmeisistä syistä tutulla Hiukkavaaran vanhalla kasarmilla. Voin vakuuttaa ilman vähäisintäkään ehkää, jotta kylläpä kannatti.

Tila on nuorisoseurantalomainen tai koulun juhlasalimainen, ja nimenomaan vanhalla tyylillä. Lipun hintaan kuului lämmintä juotavaa sekä suklaaherkkua, jonka nimi oli ennen jotain muuta kuin nykyään. Kahvia koneeseen ja suu makiaksi ennen show'ta.

Entä itse asia sitten? Kaliforniassa vuonna 1989 syntynyt, siis suhteellisen nuori muusikko ei ollut ensi kertaa Suomessa, mutta Oulussa ymmärtääkseni kyllä. Hän lunasti kevyesti kaikki odotukset, jos sellaisia nyt olin osannut asettaakaan.

Keikalla nähtiin ja kuultiin sooloesitys, jonka aikana blues- ja folk-heppu soitti kitaraa, banjoa, huuliharppua, pianoa, viulua ja rytmiluita 1900-luvun alun malliin. Verkosta löytyneiden tietojen mukaan haitarin kurituskin luontuu, vaikkei sellaista tällä kertaa lavalla nähtykään.

Biisien välissä saatiin kuulla vuolaasti miehen hyväntuulista ja yleisöä arvostavaa jutustelua. Vehkeitten virittelyyn oli sen verran isosti tarvetta, että hiljaisuus olisikin ollut ikävä vaihtoehto. 

Yksi encore ja hankintapuuhiin.

CD:nä oli tarjolla parikin julkaisua, ja jostain kumman syystä jätin vanhemman pöydälle. Kun toiset ottivat ostoksiinsa artistin nimikirjoituksen, selitin nauttivani levyni kuuntelemalla: en halua nimmaria. Sain kuulla olevani "few and far between", minkä merkityksen jouduin jälkeenpäin tarkistamaan sanakirjasta, vaikka samanniminen Molly Hatchetin ralli on jo kasarilta tuttu.

Mukaani tarttui viime syksynä ilmestynyt Things Done Changed (2024).

Ei voi mitään, hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia. Tässä tapauksessa kolmevitonen jantteri paukuttelee Amerikan etelän mustien 100 vuoden takaisella tyylillä niin aidon kuuloisesti kuin tällainen hieman vanhempi suomalainen pystyy monien sen ajan muusikkojen antia melko paljon kuunnelleena kuvittelemaan.

Pääosassa on blues, mutta myös folk on mukana. Paxtonin huuliharpuitse soittama sanaton Little zydeco vähintäänkin hivottelee nimensä mukaista genreä. Livenä kuulemani instrumentit ovat viulua vaille edustettuina. Kitara eniten, ja juuri kuusikielisen kanssa trubaduuri allekirjoittanutta eniten miellyttääkin.

Sen verran pelaa muistikin, että muutaman studioraidan jopa tunnistin Kokardiklubin illasta. Esimerkiksi So much weed kuuluu näihin.

Siinä lauluntekijä kertoo ilmapiirin vapautumisesta mitä tiettyyn poltettavaan yrttiin tulee. Tekstin sävy on havainnoiva ja enempi hyväksyvä kuin paheksuva. Laulu on oivallinen esimerkki siitä miten musiikki kantaa ja pystyn siitä nauttimaan olematta täysin samaa mieltä sanoituksen kanssa.

Kitaran jälkeen toiseksi parasta antia Apulaissheriffin makuun Paxton tarjoili pianon äärestä. Albumilla on valitettavasti vain yksi pianokappale. Edellisen näytteen lailla myös Oxtail blues käsittelee maailman muuttumista jonkin tuotteen näkökulmasta. Kyse on häränhännän hinnannoususta.

Things Done Changedin julkaisi Smithsonian-instituutin voittoa tavoittelematon levy-yhtiö Smithsonian Folkways Recordings. Putiikin missiona on tallentaa jälkipolville musiikkia ja muuta maailmalta, ja hyvä niin.

Vaikka lätty on puhtaasti soolotyö, jaksaa tuotanto-organisaation koko hämmästyttää pientä kulkijaa. Kannessa on nimettynä producer, kaksi associate produceria (joista Jerron itse toinen), kaksi executive produceria, production manager ja production assistant. Päälle vielä jokunen muu nimi mm. tekniikan saralta.

Listan luettuani muistui mieleen joku pilakuva, jossa tyyppi kaivaa lapiolla kuoppaa ja maan pinnalla huitoo iso lauma päälliköitä neuvomassa.

Riippumatta tuosta pidän jo lähtökohtaisesti hienona, kun joku tekee 2020-luvulla lauluja Jerron Paxtonin tapaan, levyttää niitä ja kiertää maailmaa esittämässä niitä. Kun hän lisäksi tekee sen mitä mainioimmin, niin vielä parempi.

Voi voi sentään, kun jätin sen toisen CD:n hankkimatta.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Jo' Buddy & Down Home King III: 20 Years Live Volume I
• LEVYT - Lightnin' Hopkins: Blues In My Bottle
• MUINAISTA BLUESIA #4 - Son House