Pistää ihan mietityttämään millaisessa maailmassa elämme, kun siinä Popedakin porskuttaa ilman ainuttakaan alkuperäisukkoa. Eihän tuollaisen pitäisi olla edes mahdollista. No, onneksi meillä on Los Lobos, joka painaa yhä samassa kokoonpanossa kuin aina.
Ja tähän seis. Ei ole maailma täydellinen noiltakaan osin, vaikka puolitotuus tarinana huokuttelisikin.
Orkesteri perustettiin puoli vuosisataa sitten, ja kyllä, nykyisestä viidestä kaiffarista neljä oli remmissä käytännössä alusta saakka. Mutta kun Steve Berlin loikkasi Lobosiin Blastersin riveistä vasta kasarin alussa ja bändin alkutaipaleella kokoonpanoon kuului Wikipedian mukaan pari lyhytaikaista jäsentä, niin ei käy.
Ei käy, vaikka levytetyn tuotannon osalta voidaan puhua vain ajasta ennen ja jälkeen Berlinin liittymisen. Yritetään nyt pitäytyä totuudessa tässä nykyisin monella tapaa omituisessa maailmassa. Enkä nyt viittaa Popeda-keisiin.
Joka tapauksessa, yli neljä vuosikymmentä samassa koostumuksessa toiminut viisikko kuulostaa jo lähtökohtaisesti mahtavalta asialta, ja onkin sitä allekirjoittaneelle. Miten susi on selviytynyt?
How Will The Wolf Survive? (1984) arvuutteli Los Lobos toisella pitkäsoitollaan miltei tasan 40 vuotta tästä hetkestä taakse päin.
Vaikka pohdinta ilmeisesti liittyi yhtyeen mahdollisuuksiin jenkkien musabisneksen hornankattilassa, on sitä helppo tulkita muinkin tavoin. Pinnistelemättä tulee mieleen susien, tai pikemminkin ylipäätään luonnon selviäminen ihmisen pyörityksessä. Tulkitsemista voi jatkaa minkä tahansa pärjäämisellä missä tahansa tilanteessa.
Apulaissheriffin pääkopassa mainitut vatvonnat jäävät - kuten tavallista - musiikin varjoon. Ja sitähän albumi tarjoaa oikein urakalla. Nimittäin hienoa musiikkia.
Kuvitteellisen vastauksen kiekon otsikon kysymykselle tarjonnut seuraaja By The light Of The Moon (1987) oli ensimmäisiä vinyylimuodossa hankkimiani levyjä. Eiköhän tuo 20 ensimmäisen joukossa ollut.
Erinomaista sisältöä on silläkin, mutta näitten kohdalla ei eka oma jäänyt ykköseksi vanhemman minän ajatuksiin. Kallistun susikantisen kannalle, kun Lobosin parasta mietin.
Huomatkaa miten sujuvasti jätin jo toistamiseen määräisen artikkelin pois. Puhutaan pienistä jutuista, mutta eikö olekin vaivatonta sivuuttaa 'The' esimerkiksi Blastersista puhuttaessa, mutta hankala unohtaa 'Los' mistään? Sijoittuuko yhtye aakkosjärjestyksessä ennen Long Rydersia vai sen jälkeen? Kuuluuko Los Olvidados L:n vai O:n kohdalle?
Susien viehätys perustuu vähintään 80-prosenttisesti kahden kulttuurin yhdistämiseen. He sekoittavat soppaansa americanaa ja texmexiä. Repusta löytyy biisitasolla esimerkkejä molemmista. Eräällä tapaa komeimmissa maisemissa liikutaan kuitenkin silloin, kun esitys itsessään sisältää raaka-aineita molemmista.
Tuo mielessä nostan lätyltä linkin takaa kuunneltavaksi asti vain yhden näytteen. Our last nite voisi olla edustavin otos, jos Los Lobosin koko tuotanto pitäisi tiivistää yhteen kappaleeseen.
Tiedostan toki tehtävän mahdottomuuden. Tämä porukka saa mahdutettua jo tähän himpun verran päälle puolituntiseen yksitoistikkoon eri tyylisuuntia niin rikkaasti, että vain harva kykenee samaan koko urallaan.
Espanjaksi lauletut, loistavat Corrido #1 ja Serenata nortena sekä I got to let you know ovat eniten Meksikoa. Keskimmäisen kylmänviileät tahtilajimuutokset kaksi- ja kolmijakoisen välillä saavat melkein jo yksin aikaan ihokarvaefektejä.
Oma tuntemukseni texmex-osaston genrejen suhteen on käytännössä edelleen nolla. Seison vieläkin hämmentyneenä vauhdinottoradan päässä vailla askelmerkkiä, josta lähteä pinkomaan kohti hiekkalaatikkoa. Tahtoa periaatteessa olisi.
Avaus Don't worry baby ja paketin ainut cover I got loaded eniten rhythm & bluesiin ja rock & rolliin nojaavina taisivat olla aikoinaan ne nopeimmin omaksuttavat rallit levyllä. Ne on helppo mieltää normikuluttajien sisäänheittäjinä Lobosin iloiseen genresekoituksen.
Toisaalta sellaiseksi saattoi olla rakennettu myös Will the wolf survive? (enää ei kysytä miten selviää, vaan että selviääkö lainkaan). Niin kaukana aikansa valtavirrasta kuin bändi tallasikin, oli päätössiivu varmasti sitä lähimpänä. Kappale on kiekon tylsin ja tavallisin olematta tylsä tai tavallinen.
A matter of timen voisi luokitella countryksi. Hieno keskitempoinen balladihan se on, ja countryyn sekoittuu jälleen jotain muuta, minkä määrittely jää minulta tekemättä.
Lil' king of everything kolmeen laskettavana instrumentaalina nostaa taas ajatuksen, ettei kaikki sellainen varmasti ole valssia. Pähkäilen myös, onko biisi kunnianosoitus sen ainoan lainaraidan alkuperäisesittäjälle, louisianalaiselle Lil' Bobille.
Minua on muuten pitkään mietityttänyt, että lainattu I got loaded sopisi mitä parhaiten rempseän käännösversion kohteeksi. Kai tuohon joku saisi väsättyä sellaiset suomenkieliset sanat, että lopputulos menisi keikkojen loppuvaiheissa kansaan kuin häkä.
Tämänkertaiset kansitekstitutkailut paljastivat, jotta yhtenä toimijana studiossa hääräili nimeltään vahvasti suomalaistaustaiselta (?) kuulostava Charlie (oikeasti Christina) Paakkari. Tämän CV:stä löytyy Discogsin mukaan teknisiä työtehtäviä Beat Farmersin, J.J. Calen, Pat Benatarin, Bonnie Raittin, Dave Edmundsin ja kymmenien muitten äänitteillä.
Loppuun totean vielä, että Los Lobosin viimeaikaisemmat aikaansaannokset kärsivät Meksikon perinteen jättämisestä enemmän taka-alalle tai jopa pois. En tosin tunne heidän koko tuotantoaan.
Onneksi 80-luvun puolivälissä tuli timangia.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
