Jutut ajassa

25 marraskuuta 2025

LEVYT - The Brian Setzer Orchestra: Vavoom!

Kai Brian Setzerin voi sanoa omaavan jonkinlaisen Midaksen kosketuksen. Sen verran paljon kultaa on nauhoille tallennettu, kun hänellä on ollut sormensa pelissä. Toiminnan aikaikkuna on jo pitkästi yli 40 vuoden mittainen.

Vuosituhannen vaihteen hujakoilla kosketus tuntuu olleen erityisen herkkä. Silloin plus miinus muutaman vuoden aikana Setzeriltä ilmestyi nippu vallan erinomaisia albumeita. Osa niistä oli sooloja (käytännössä triokokoonpanoin pakerrettuja), osa isomman orkesterin kera tehtyjä.

Apulaissheriffin tunnustuksen on jo saanut ensin mainitusta kategoriasta Ignition! (2001) ja nyt sen ottaa vastaan jälkimmäistä edustava Vavoom! (2000).


Kiekolla, kuten yleisemminkin Orchestransa kanssa Brian operoi swingin, rockabillyn ja jump bluesin maastoissa big bandin keinoin toteutettuna. Tällä kertaa ryhmä koostuu hänen itsensä lisäksi rumpalista, kahdesta basistista ja 13 puhaltajasta plus muutamasta vierailijasta.

Biisit ovat enimmäkseen omia, mutta seassa on totutusti maukkaita BSO-muottiin valettuja covereita.

Uskollisia japanilaisia fanejaan Setzer suosi vain japsipainokselle sisällytetyllä Bill Haleyn Rock-a-beatin' boogie -versiolla, joka on kuunneltavissa YouTubessa. Kaikkien nautittaviksi päätyivät mm. klassikot Mack the Knife, Caravan sekä nummismaisen tunnelimaista tunnelmaa tihkuva Gettin' in the mood.

Originaaleista kovimpia on billyjumppa '49 Mercury blues.


Positiivista ja mielialaa kohottavaa musiikkia.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


20 marraskuuta 2025

LEVYT - Kauko Röyhkä: Tyttöjen Ystävä

Levyn avaa klassikko. Tohdin jopa veikata sen sijoittuvan viiden tunnetuimman Röyhkä-laulun joukkoon. Tosiasiahan kuitenkin on, ettei yksi biisi kesää tee. Ei tee, vaikka se olisi Kevät, joka sinänsä on ajaton sekä isossa kuvassa että otsikostaan huolimatta suhteessa vuodenkiertoon.

Tässäkin tapauksessa 12 biisiä tekee levystä loistavan. Olen viime vuosina havahtunut siihen, että saattaisin kysyttäessä nostaa sen Röyhkän tuotannon aivan parhaaksi pitkäsoitoksi.


Levy on toinen kahdesta bändimielessä välikauden työstä. Nartusta oli pysynyt mukana Pekka Gröhn, joka soittaa kiekon bassot. Myöhemmin vakiintuneeseen ysärikokoonpanoon jäi levyn tekijöistä kitaristi Timo Vikkula. Rummuissa on Gabi Hakanen, toisessa kitarassa ja koskettimissa Martti Salminen.

Vierailijoista nostettakoon Costi Suhonen, joka duetoi Kaukon kanssa kappaleen Hän tuolta toiselta puolelta. Tulkoon niin ikään mainituksi viulisti Ufo Mustonen pitkällä päätösraidalla Älkää menkö ilman meitä.

Kannattaa toki kuunnella koko levy, vaikka laitan linkin taakse vain numeron, jolla rumpuja piiskaa Gröhn. Hän muuten rumpaloi alusta loppuun sen toisen välikausialbumin Kaksi Koiraa (1990). Menevä Sun puolella edustaa moni-ilmeistä kokonaisuutta yhtä hyvin tai huonosti kuin mikä tahansa muu valinta. Siksi koko levy.


Tuollainen levy on Tyttöjen Ystävä (1991).

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


18 marraskuuta 2025

LEVYT - Johnny Cash: Boom Chicka Boom

Wikipedian väittämän mukaan Boom Chicka Boom (1990) olisi Johnny Cashin albumi numero 76. En tiedä kuinka lukemaan on päädytty. Luultavasti mukana on kokoelmia, liveä ja kaikenkarvaisia toisten kanssa tehtyjä yhteislevyjä. Miten vaan, niin se on niin mones albumi, että moni hengästyy jo ajatuksesta.

Merkittävänä pidän sitä, että se on mielestäni heittämällä miehen parhaita aikaansaannoksia. Tuota voi jo pitää saavutuksena, koska uraa oli sen ilmestyessä takana noin 36 vuotta. Kannattaa seisahtua ja uhrata asialle muutama ajatus.


Olen joskus paasannut Cashin Columbia-kauden studiotuotannon puolesta, kun hänet yleensä muistetaan Sun Recordsista, vankilaliveistä ja Rick Rubinista. Nyt aiheena oleva kiekko syntyi lyhyellä Mercury-kaudella, jonka aikaiset levytykset pakattiin vuonna 2020 kätevästi 7 CD:n boksiin.

LP:n nimi viittaa säestystapaan, jota Cash yhtyeineen käytti jo aivan uransa alussa 50-luvulla. Tuoltahan monien hänen kappaleittensa taustat tosiaan kuulostavat. Bumtsikkabumtsikka...


Lauluja väitetään aika usein tarinallisiksi silloinkin, kun ne eivät sitä ehkä ole. Minusta tarina on kertomus alkuineen ja loppuineen. Pelkkä asioitten kuvaus ei välttämättä täytä tarinan määritelmää.

Boom Chicka Boomilla on enemmän kuin yksi aito tarinalaulu. Yksi niistä on hieno Monteagle Mountain. Toinen on Harley, joka sekin on hieno kuten koko kymmenen biisin pakettikin.

Aivan mahtava!

15 marraskuuta 2025

LEVYT - Melrose: Melrose

Melrose (1986) on kuin edellisessä jutussa pöyhäisemäni Hassisen Koneen kiekko: debyytti-LP, joka sisältää kaikin puolin valmista, virkeää ja jälkeen päinkin arvioiden persoonallista pörinää. Molempien yksikäsitteinen lokeroiminen johonkin tunnettuun genreen oli aikanaan mahdotonta.


Jos Kone oli ns. uutta aaltoa, voi Melrosen laskea Suomessa seuraavaan, joka niin ikään tuotti markkinoille kosolti kiinnostavia bändejä. Toisin kuin "uusi", nosti 80-luvun puolivälin hyöky pintaan useita englanniksi esiintyneitä, amerikkalaisen juurimusan eri genreistä ammentaneita tekijöitä.

Kone sai hyväksyntää punk-piireissä, vaikka sen kategorisointi punkiksi mennee melko iloisesti metsään. Melrose taas keräsi runsain mitoin fiftariyleisöä, vaikka 50's ja rockabilly olivatkin sille vain vaikutteita vaikutteitten joukossa.

Yhtyeet henkilöityivät vahvasti keulahahmoihinsa, Alankoon ja Tokelaan. Näin se meni, vaikka ne olivat mielestäni alusta asti nimenomaan yhtyeitä.

Sellainen pienen pieni ero vertailemiini aikainsa huipputulokkaisiin liittyy, että toinen eli vajaat kolme vuotta, toinen yli 40. Melrosen tarina päättyi rumpali Jami Haapasen kuolemaan toissa keväänä.


Eräs ryhmää kuvaava piirre aina vuoteen -91 oli tuonaikaisen basistin, Repa Nurmen paukuttama pystymallin vehje. Ensilevyllä on lisäksi mukana vielä roimasti hillitöntä nuorta energiaa. Linkin takaa voit kuunnella miten vuosimallin -86 Melrose vyöryttää kappaleen Melrose albumilta Melrose.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


13 marraskuuta 2025

LEVYT - Hassisen Kone: Täältä Tullaan Venäjä

Elettiin 80-luvun alkua, kun tutustuin levyyn naapurin pojan kasetilta. Ennestään olivat radiosta tulleet tutuiksi ainakin Rappiolla ja Reippaina käymme rekkain alle. En innostunut kättelyssä satasella koko kolmitoistikosta, osasta kyllä.

Vuosikymmenen lopuilla ostin Koneen LP:t. Tuolta ajalta muistan, miten kerran jossain automankassa soi Älä syö liisteriä tai Viimeinen rock ennen aivokuolemaa ja kyydissä, ellei kuskina ollut naapurin tyttö totesi, että onpa kauhiaa. Ehken vielä siinäkään vaiheessa allekirjoittanut koko albumin mahtavuutta.

Nyt jo kauan loistavana pitämäni Täältä Tullaan Venäjä (1980) on eräänkin tovin odottanut vuoroaan Apulaissheriffin blogissa.


Kuten kuvista näkee, olen Hassisen Koneen osalta tätä nykyä boksimiehiä. PÄLPeistä luovuin ajat sitten.

Kunnellessani levyä noin miljoonatta kertaa huomasin mielenkiintoisen seikan kappaleen Jumalat jalassa lyriikoissa. Olenko tajunnut sen aina väärin vai väänsivätkö aivoni vain tällä kerralla yhden sanan vikaseen? Kysynkin, onko Sinisen enkelin makua sittenkin kielen sijaan pillissä.


Mielestäni on aikamoinen saavutus äärimmäisen tutulta nipulta rokkibiisejä pystyä vuosikymmeniä niihin tutustumisen jälkeen iskemään käytännössä liki joka kerta täysillä. Pantse Syrjän tuottama Täältä Tullaan Venäjä pystyy.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


11 marraskuuta 2025

LEVYT - Juice: Keskitysleirin Ruokavalio

Keskitysleirin Ruokavalio (1976) on aatoksissani yksinäinen ja ylivoimainen LP-helmi 70-luvun Leskis-tuotannossa. Bändi on Juice ja siinä musisoivat Safka Pekkonen, Petteri Salminen, Juuso Nordlund, Kaj Martin ja hän itse.


Joskus ennen oli Per Vers, Runoilija (1974) enemmän makuuni, mutta aika muuttuu, maku muuttuu ja muuttuu myös ymmärrys tai joku vastaava teoksia kohtaan. Sekä sitä edeltävä Juice Leskinen & Coitus Int (1973) että seuraava Juice Ja Mikko (1975) ovat liian hämyä. Kummastakaan en ole koskaan liiemmin innostunut.

Myöhemmistä Slamin kanssa taottu Tauko I (1978) sisältää muutaman huipun, vaan ei kanna kokonaisuutena. Livekiekko Tauko II (1979) toimii siinä mielessä paremmin, mutta kohokohtia uupuu. Lahtikaupungin Rullaluistelijat (1977) noteeraa pohjan. Kun sen biisilistaa katselee vuosien tauon jälkeen, ei yleensä tule mieleen ainuttakaan muistikuvaa teksti- tai melodiakuluista.


Kattauksesta löytyy Leskisen parhaimmistoon kuuluva Luonas kai olla saan. Täydellisyydestä sen suistaa vain lievästi onnahtava sanarytmitys 3. säkeistön ensimmäisellä rivillä:

kun yö saapuu ylle elämän valtatien

Levynä tämä on täysi- ja tasapainoinen. Hieno.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


08 marraskuuta 2025

LEVYT - Johnny Winter: Johnny Winter

Mietitäänpä valkoista bluesia 60-luvulla. Tällä linjauksella useimpien ajatukset kääntyvät varmaan Brittein saarilta ponnistaneisiin tekijöihin, joista monet sekoittivat soppaansa erinäisiä määriä rock and rollia.

Mutta mitenkäs Amerikka? Oli Paul Butterfield, Canned Heat, ynnä muita. Jos pitäisi tuntemistani albumeista valita kyseisellä rajauksella yksi, valintani olisi epäröimättä Texasin legendan kakkoslevy Johnny Winter (1969).


Winter oli juuri siirtynyt Columbialle, ison puulaakin leipiin ja tuonut mukanaan jo debyytillään The Progressive Blues Experiment (1968) soittaneet Tommy Shannonin ja "Uncle" John Turnerin.

Vierailijaosastolta ansaitsevat maininnan kappaleella Mean mistreater Shannonin bassossa korvaava Willie Dixon ja LP:llä muutoin Johnnyn itsensä hanskaamassa huuliharpussa Big Walter Horton. Siinäpä oiva kumarrus vaikutteitten suuntaan, mitä edustavat toki myös lainabiisit mm. Robert Johnsonilta ja B.B. Kingiltä.

Velipoika Edgarin instrumentteina ovat piano (I'll drown in my own tears) ja saksofoni (Good morning little school girl). Samoilla kahdella raidalla on mukana enemmänkin puhaltajia ja ensin mainitulla vielä kolmen naisen kuoro.


Järkälemäinen blues-levy, jonka voinee sanoa lopullisesti nostaneen taitavan kitaristilaulajan uran lentoon. Kaikkien aikojen valkoiseksi blues-artistiksi en keksi Winterin lisäksi muita ehdokkaita kuin Jimmie Vaughanin.

Aivan mahtava!

06 marraskuuta 2025

LEVYT - The Doors: The Doors

Orkesteri on meikäläiselle niitä tapauksia, että osa levyistään on loistavia ja osa taas jotain aivan muuta. Debyytti The Doors (1967) lukeutuu ensin mainittuihin.

Kappalelistaa tutkaillessaan voi jokainen edes vähän 60-luvun musiikkia tai sanotaanko klassista rockia ylipäätään tunteva bongata kahdesta neljään ajatonta klassikkoa. Numerot 1 ja 6 ovat sitä täysin kiistatta, 11 kuuluu joukkoon ehkä tarkastelijasta riippuen ja 5 on selkeä rajatapaus, mutta minusta klassikko sekin.


Kaikkinensa kattaus on yllättävänkin monipuolinen, kun sillä silmällä katsoo. Psykedeelistä vääntöä, aikansa rockia paikoin blues-höystein varustettuna, Beatlesin ja vastaavien luullakseni inspiroimaa popahtavampaa kamaa, taidemusiikkia, jamaikalaiseen vivahtavaa rytmiikkaa.

Varsin väkevä näyttö ensimmäiseksi albumiksi. Nauhoitusten aikaan jätkät olivat 20-27 vuoden ikäisiä. Kai siinä on ikähaarukka, jolloin koko rock-musiikin historia huomioiden on syntynyt keskimäärin vaikuttavinta ja vakuuttavinta tavaraa. Melko mahdoton noita suureita on mitata, joten kyseessä on henkilökohtainen mielipide.

Pistettäköön esimerkkibiisiksi Take it as it comes, jolla voi havaita useampia kuin yhden ylle listaamistani tyyleistä.


Voisin kirjoittaa loppukaneettina, että The Doors oli vallankumouksellinen levy ja aikaansa edellä. Ilmeisimpien bändien ja laulajien lisäksi tunnen kuitenkin aikansa musaa sen verran suppeasti, jotta en ala moista lausumaan. Pysyttäydyn siis vakioluonnehdinnassani.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



04 marraskuuta 2025

LEVYT - John Lee Hooker: I'm John Lee Hooker

Boogien kuninkaan noin toinen LP I'm John Lee Hooker (1959) sisältää 12 raitaa, joista pääosa julkaistiin singleinä vuosina 1955-58.

Viidestä saman vuoden nauhoituksestakin muutama ennätti ilmestyä pikkukiekkoina ennen albumia. Niistä neljä on versioita 40- ja 50-lukujen originaaleista. Loistavasti toimivat klassikot Hobo blues, Boogie chillun, I'm in the mood sekä Crawlin' king snake uusinakin tulkintoina.


Albumi on kokonaisuudessaan aivan erinomainen ja muodostaa levyn Travelin' (1960) kanssa mitä maittavimman 2in1-CD:n, jollaiseksi Soul Jam Records ne vuonna 2011 paketoi.

Vanhemmista äänityksistä voisi nostaa kaikista varhaisimman eli kappaleen Time is marching. Studiohommelit sitä varten tehtiin 19.10.1955 ja huuliharppua soittaa itse Jimmy Reed. Ylipäätään jos biisien soittajatiedot kiinnostavat, kannattaa tukeutua Thomas Jarlvikin Hooker-sivustoon.


Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


28 lokakuuta 2025

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #13 - Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: 5 x Pikkutaivas

Kerta kiellon päälle.

Eli pistetään vielä yksi juttu minisarjaan, joka pyörähti seitsemänosaisena kesällä 2020, jatkui itsellenikin yllättäen jakson verran keväällä -22 ja vielä neljästi aiemmin tänä vuonna. Nyt on aiheena tuote, jonka tyyppisiä julkaistiin aikoinaan ainakin tanssimusaympyröissä maxisingleinä.

Olisiko ollut 80-luvulla, kun perinteisten 7-tuumaisten sinkkujen rinnalle alettiin enenevissä määrin työstää 12-tuumaisia, jotka sisälsivät versioita samasta biisistä. Oli erilaista remixiä ja mitäpä lie. Rockin parissa kyseinen tapa oli, jos ei olematon, niin selvästi harvinaisempi kuin vaikkapa disco-, pop- ja hip hop -piireissä.

Aihe pätkähti taannoin päähäni, kun Huojuvalta Ladolta ilmestyi EP, jolla kuullaan neljä Lähde Länteen! -versiota. Kun siitä jostain luin, muistutti se välittömästi samankaltaisesta julkaisusta neljännesvuosisadan takaa. Liekö sama ollut Suonna Konosellakin mielessä Ladon vastaavaa suunnitellessaan.

Apulaissheriffin pikkulevyminisarjan päättää ehkä lopullisesti Pauli Hanhiniemen Perunateatterin 5 x Pikkutaivas (2000)


Eihän kiekolle sentään uusintamiksauksia pantu, vaikka sillä sama kappale soikin peräti viiteen otteeseen. Yhden sellaisenkin kyllä omistan, nimittäin J.Karjalainen Electric Saunan Kuinka Kauan Vielä? (1999), jolla originaali plus neljä remixiä.

Pikkutaivas-EP sisältää näytteitä Perunateatterin samannimisen albumin nimiraidan taipaleelta. Kolme niistä tulee ajalta ennen lopullista teosta ja yksi on live-esitys julkkarikeikalta.

Pikkutaivas (albumiversio). Pikkutaivas (2000) oli bändin neljäs pitkäsoitto ja asettuu kuuden levyn putkessa kutakuinkin sijalle 5, eli se ei kuulu suurimpiin suosikkeihini. Ralli on tuttu ja ihan ok. Tämä ei siis tuonut mitään uutta, koska olin hankkinut albumin tuoreeltaan 26 kesää sitten. Sen sijaan kaiken muun koin ensimmäistä kertaa, kun jokunen vuosi takaperin sain EP:n käsiini.

Pikkutaivas (raakamix). Mennään historiassa pykälä alkua kohti. Heti nauhoitusten jälkeen tehtiin miksaus, jossa on mukana kaikki mitä soitettiin sisään, ajatuksena karsia turhat pois, lisätä efektejä ja stemmoja sekä äänittää vokaalit uudestaan. Tällä kuullaan siis demolaulu.

Meikäläiseen tuon viimeistelemättömyys puree. Vanha totuushan on, etteivät artistit tiedä (heh) mikä on biiseille parasta. Esimerkiksi Hanhiniemi on kirjoissaan parjannut Kolmannen Naisen Sylistäsi heräsin -singleversion heikommuutta albumiotokseen verrattuna. Oli ollut studiossa ääni painoksissa keikkamatkan rasitusten seurauksena. Itsehän olen aina pitänyt enemmän juuri siitä matalampiäänisestä singletulkinnasta.

Pikkutaivas (Alavus-demo). Otetaan toinen pakitus ajassa. Kappaleen historian tässä vaiheessa solisti vielä sekoaa sanoissa kerran tai sitten lopullinen teksti oli vasta tuloillaan. Virkistävähän tällainen demo on loppuun asti hiotun ohessa. Kitaristi Tommi Laine oli vastikään liittynyt yhtyeeseen.

Pikkutaivas (Tampere-demo). Hyppy aivan laulun lapsuuteen, toinen soittokerta. Veikkaan taltiointia treenikämpällä tehdyksi. Teksti on vielä enemmän vaiheessa kuin myöhemmällä Alavuden demolla. Hanhiniemi kertoo kansipaperissa:

Saatiinpa biisi narulle, ettei unohdu. Kiirehdimme hetikohta pikakiinalaiseen friteerattua kanaa, riisiä ja hapanimeläkastiketta nauttimaan. Mika söi härkää.

Pikkutaivas (live). Tavastian (20.5.2000) nauhoitus paljastaa, ettei numeron esittäminen sujunut vielä rutiinilla. Ei sytytä.

Eihän näitä joka päivä jaksa, eikä läheskään joka vuosikaan. Minä pyörittelin pari kertaa läpi, kun CD:n sain ja nyt blogia varten taas. Ehkä joskus vielä.

Sen verran virtaa minussakin keräilijän verta, että tämänkaltainen rieska on huuto.netin syövereistä kokoelmiini päätynyt. Sitä virtaa kuitenkin niin vähän ja epävuolaasti, että kovin harvassa ovat artistit, joilta moiset kelpuutan. Viittaan yllä mainitsemaani Karjalaisen tapaukseen.

Laulun sanat muuten tulivat taas aika lailla tutuiksi.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


22 lokakuuta 2025

LEVYT - Humble Pie: Thunderbox

Humble Pieksi ristitty kvartetti muodostui vuonna 1969 neljässä muussa bändissä vaikuttaneista tyypeistä.

Jerry Shirley oli soittanut rumpuja hieman aiemmin kuopatussa Apostolic Interventionissa. Basisti Greg Ridley tuli mukaan yhä aktiivisesta Spooky Toothista. Kitaristi-vokalisteista Peter Framptonin edellinen ryhmä The Herd hajosi pian tämän liityttyä Humble Piehin, Steve Marriotin Small Faces taas jatkoi Rod Stewartin ja Ronnie Woodin kanssa nimellä The Faces.

Muuan vuosi ja neljä albumia myöhemmin Dave Clempson korvasi Framptonin tämän lähdettyä teilleen. Uudella kokoonpanolla syntyi orkesterin mielestäni paras tuotos, sen seitsemäs studio-LP Thunderbox (1974).


Humble Pie aloitti soittamalla 60- ja 70-lukujen vaihteelle tyypillistä blues rockia, jossa voi aistia ainakin ripauksen psykedeliaa, toi hetkeksi mukaan folk-vaikutteita ja päätyi sitten suhteellisen puhdasverisen hard rockin paahtajaksi. Ei välttämättä maailman ainutlaatuisin kehityskulku.

Thunderboxia edeltänyt tupla Eat It sisälsi yhden puoliskon soul covereita mm. O.V. Wrightin ja Ray Charlesin laulukirjoista. Tähän linjaan yhtye pureutui seiskalevyllään vieläkin syvemmälle juuriaan silti unohtamatta. Vähin osin mentiin jopa funkin saralle.

Thunderbox avaa kulkevana hard rockina. Hyvät soundit, rempseänkarhea soitanta sekä Marriotin aavistuksen Robert Plantia, Janis Joplinia ja erään näkemäni kommentin mukaan jopa Bon Scottia muistuttava ääni toimivat loistavasti.

Alkujaan gospel-pumppu Violinairesin Groovin' with Jesus viskaa kehiin kiekon ensimmäiset funkit. Sovitus ei tuo alkuperäiseen verrattuna juurikaan uutta, vaan samoilla linjoilla mennään. Hyvin toimii edelleen.

Ann Peeblesin I can't stand the rain kolmantena saa rytmisesti hiukan kakkosraidan kaltaisen tulkinnan, mutta on ehkä sittenkin enemmän nojallaan souliin. Jerry Shirley vetää rumpujen lisäksi pianolla. Vieraileva Mel Collins puhaltaa tarkemmin määrittelemättömät torvet, kuten siellä täällä pitkin matkaa.

Anna (go to him) on sama biisi, jonka Beatleskin on levyttänyt. Marriotin sielukas ääni sopii tähän mainiosti, omana mielipiteenäni monena päivänä paremmin kuin Arthur Alexanderin tyystin toisenlainen alkuperäisesityksessä.

No way jatkaa rockin ja soulin rajamailla. Groovea riittää keskitien roketteja runsaammin. Hetkittäin meininki on varsin zeppeliäänistä.

Paketin funkein pala soi vinyylisittäin ajatellen A-puolen lopussa. Rally with Ali saa helposti sukat pyörimään jaloissa, mikäli kuulijan rytmikäsitys on yhtään funkia ymmärtävää sorttia. Yhä vaan toimii ja on toiminut koko ajan, vaikken sitä joka kappaleen yhteydessä erikseen olekaan toitottanut.


Don't worry be happy ei ole samanniminen Bobby McFerrinin ralli, joka ilmestyikin vasta kasarilla. Sen sijaan se on taas yksi tarttuvasti keinuva Humble Pien oma kappale. Sen kohdalla nousee joskus mieleen, onko kyseessä jo liian mones lähes samasta puusta veistetty numero albumilla.

Levyn toinen laina Ann Peeblesiltä (ja vieläpä samalta LP:ltä kuin edellinen) on svengaavasti vedetty Ninety-nine pounds. Toimii.

Every single day palauttaa bändin hard rockin maastoihin. Hyvä juttu, että välillä mennään taas tätä rataa.

Kymppiraidalla orkesteri sukeltaa versioimaan Chuck Berryä. No money down saa originaalia tunnistettavasti kunnioittavan, mutta kuitenkin omannäköisensä tulkinnan. Blues on läsnä.

Kyllä rock- tai varsinkin soul-lätyllä voi yksi balladikin olla. Asian hoitaa järjestykseen basisti Ridleyn laulama Drift away, joka on alkujaan myös Berryn, nimittäin Mike Berryn levytys vuodelta 1971. Tutunoloinen melodia, vaikkei esittäjän nimi kilisytä päässäni kellon kelloa.

Loppurutistus on tässä tapauksessa myös loppurymistely. Oh la-de-da ränttää ja tänttää oikein urakalla ja melkoisen eri malliin kuin Staple Singersillä. Rockilla maaliin ja vajaa kolme varttia täyteen.

Shirleyn pianonsoitosta vielä. Luin tiedon siitä Wikipediasta, mutta 2012 CD-painoksen kansissa ei asiaa mainita. Marriotin kontolle on kyllä merkitty koskettimet biisejä sen kummemmin erittelemättä.

Mutta mutta, Clempson mainitsee itsensä Pink Floydin David Gilmourin vierailleen studiolla nauhoitusten aikaan ja soittaneen yhden pianointron. Ainut sellaisen omaava kappale on juuri I can't stand the rain. Clem sanoo, ettei tiedä käytettiinkö pätkää vai ei. Asia jää osaltani selvittämättömien koriin.

Selvää sen sijaan on, että taustakuoroja laulaa oman porukan lisäksi trio The Blackberries. Heidän diskografiastaan löytyy joitain sinkkuja ja esiintymisiä eri artistien taustalla, joukossa Pien lisäksi mm. Diana Ross, Ringo Starr ja Steely Dan.

Lopuksi, mikäs on tuo thunderbox? No sehän on vanha lempinimi veskille, huussille, käymälälle. Etukannen avaimenreiästä pääsee sellaiseen tirkistelemään. CD-vihkosen sisäsivulta voi tarkastella näkymää ovi auki. Kuva alla, elleivät korkeammat voimat muka-moralismissaan toisin päätä.


Se on kiitti vaan ja thunder!

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: