Jutut ajassa

08 toukokuuta 2025

LEVYT - Matchbox: Matchbox

Jo sen tässä vaiheessa kehtaa myöntää, että Matchboxin Matchbox (1979) on erinomainen. Joskus en pöljyyttääni kehdannut.


Alle 15-kesäisen mentaliteetilla piti poimia mistä tahansa kiinnostavasta aihealueesta (laulajat, näyttelijät, urheiluseurat, ...) oma suosikkinsa, jota enemmän tai vähemmän tuli muka puolustaa muita saman aihealueen yrittäjiä vastaan. Tarkemmin sanottuna useimmiten sitä toista potentiaalista valinnan kohdetta vastaan.

Tuossa katsannossa 80-luvun alussa Suosikin ja etelän serkkujen perässä rockabilly revivalin kyytiin hypänneillä pikkupitäjän janttereilla oli käytännössä vaihtoehtoina kannattaa joko Crazy Cavania tai Matchboxia. Minulla se oli Cavan. Olisiko valinnan syynä ollut orastava asenne, jotta ei sitä kaikkein suosituinta, vaan hyvä kilpailija? Myöhemmin kyllä asenteen itsestäni tunnistin.

Tietenkään en pitänyt Matchboxia kurana. Rajoittuneella järjellä varustetun mielestä loistava oli kuitenkin olevinaan roimasti parempi kuin hyvä. Ja vaikka kakkonen joskus olisi aivan mahtavalta tuntunutkin, ei sitä saanut myöntää ääneen. Korkeintaan 9/10.

Jep.

Pikkupitäjän meidän perällä bändin kolmannen omisti eräs naapurin poika, ainakin muistelen niin. Luonnollisesti se päätyi meidänkin huusholliin kasetille kopsittuna.

Rockabilly rebelin ollessa tunnetuin ja suosituin kipale, oli seuraava kapinan aihe etsiä muita biisejä omaksi suosikikseen. Se saattoi olla Buzz buzz a diddle it, Black slacks tahi joku muu kerkeämpitempoisista numeroista. En muista.


Vielä oli ässänä hihassa tarve ja yritys vängätä sen suhteen, oliko Matchbox aitoa rockabillyä, jota tietysti piti olla, kun oltiin niin rajoittuneita ja muka tedejä. Yhtyettä oli helpompi syyttää genrerajojen rikkomuksista kuin Cavania.

Jälkikäteen katsottuna kaikki yllä kerrottu vaikuttaa toisaalta naurettavalta ja typerältä, mutta toisaalta kenties kasvamiseen kuuluen perin normaalilta.

Sen verran se vaikutti tulevaan, etten siirryttyäni kaseteista vinyyliin tullut koskaan hankkineeksi yhtä ainutta Matchbox-vinskiä. Toki se kymmenen vuoden pätkä, kun vinyyli oli ykkösformaatti oli aikaa jolloin 50's ja rockabilly majaili taka-alalla musiikkimieltymyksissäni. Wannabe mikä wannabe silloin pentuna.

Jos olinkin teininä wannabeteddydiinififtari, niin kyllä kyseinen aika pisti jotain idulleen. Alan musaa alkoi valua hyllyyn yksittäisostoina 90-luvun lopulla, sittemmin enenevässä määrin. Liikenne eräitten toisten, nimeltämainitsemattomien tyylilajien osalta on kääntynyt toiseen suuntaan.

Tänään ymmärrän Matchbox-albumilla olleen osansa pistää minut tajuamaan, ettei kaikki mitä esitetään ole välttämättä omaa. Hei, Robert Gordonillahan on tämä sama (Black slacks). Kappas, tässähän kerrotaan laulun tekijäksi Ray Campi, joka mainittiin Seurassa ellei Suosikissa (Rockin' at the Ritz).

Alkukasarilla en vissiin vielä hoksannut jätkien versioivan itseään Buddy Hollya (Tell me how). Häneltä tunsin vain isoimmat hitit. Myöhemminkin kiinnitin ensin huomioni hollymaiseen esitystapaan. Originaalin levyttäjä paljastui vasta sen jälkeen.

Mistä tulikin mieleeni, että kuulen hieman yhtä biisiä enemmänkin tiettyä yhtäläisyyttä orkesterin ja mainitun legendan välillä. Jos nimittäin miettii aitoutta rockabilly-genressä.

Matchboxilla ja sitä seuraavilla albumeilla aihetta lähestytään osittain pop-kulmalla. Mielestäni tämä pätee myös Buddy Hollyyn, jota minun on hiukan hankala vertailla sellaisiin 50-luvun lopun rajumpiin lajitovereihinsa kuin Cochran, Berry, Vincent, Burnette, jne.

Kun nyt lätyn tyylisuunta nousi esille, sanottakoon sen olevan mielestäni vallan mainio sekamelska rockabillyä, rock and rollia, poppia ja mitä lie. Countrykin kuuluu jossain ja joku Seventeen käy kai aika lähellä jump bluesia tai swingiä.

Korostan, etten edes osaa sijoittaa kiekon sisältöä täsmällisesti mihinkään laariin tai laareihin. Ja kun näin on, voi asian sivuuttaa toteamalla, ettei se edes ole tärkeää.

Jutun aihe on ensimmäinen LP legendaarisimmalta kokoonpanolta. Kitaristi Steve Bloomfield ja laulaja Graham Fenton olivat tulleet mukaan ennen ja jälkeen bändin debyytin Riders In The Sky (1976), toinen kitaristi Gordon Scott myöhemmin. Rumpali Jimmy Redhead ja basisti Fred Poke ovat perustajajäseniä 70-luvun alusta, mutta ainoastaan Poke oli pysynyt remmissä koko ajan.

Peter Collinsin tuotannossa soppaan sekoitettiin monenlaista lisuketta. Parhaasta päästä mausteita ovat pyykkilauta ja viulu rallissa Everybody needs a little love. Niin ikään löytyy huuliharppua, pianoa ja saksofonia.

Fenton on 2020-luvulla kertonut kokeneensa vähintäänkin lievää turhautumista tuottajan haluun lisätä sovituksiin kaikenlaista härpäkettä. Hän puhuu jopa paikoittaisesta ylituotannosta. Täysin en hänen mielipidettään jaa.

Bloomfieldiä voinee pitää ryhmän musiikillisena johtajana. Kuutta coveria lukuunottamatta muu kattaus on hänen käsialaansa. Sähkiksen lisäksi hän pelaa levyllä steel-kitaraa, mandoliinia ja huuliharppua.

Kaksikosta Poke ja Scott (onhan se Scott?) napattiin aikanaan takakanteen pätkäisty, minusta aika legendaarinen kuva.


Yritin palauttaa mieleeni, milloin lopulta hankin yhtyeen alkupään tuotannon muina kuin kasettiäänityksinä. CD-painokseni käsitellystä levystä on vuodelta 2010, joten vähän sen jälkeen varmaan. Vasta hiljattain sitä autossa kuunneltuani ymmärsin lopullisesti kuinka hienoa tavaraa se sisältää. Siis hienompaa kuin vain hyvää.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: ,

03 toukokuuta 2025

BIISIT - Kauko Röyhkä & Narttu: Herra presidentti

Kauko Röyhkältä ilmestyi 1980-luvulla yksi per vuosi tehtailtujen albumien väleissä neljä EP:ksi laskettavaa kiekkoa. Taso oli samaa kovaa luokkaa kuin pitkillä.

Herra Presidentti (1983) tuli ulos kolmannen LP:n Mikki-Hiiren Myöhemmät Vaiheet (1982) jälkeen. Siinä saumassa bändin miehitys muuttui basistin verran ja päivänvalon näki ehkä kaikkein kovin Narttu-kokoonpano:

  • Kauko Röyhkä, laulu
  • Riku Mattila, kitara
  • Mats Huldén, basso
  • Heikki Tikka, rummut

EP:n nimibiisi on sen verran mehevä tapaus, että ansaitsee huomion Apulaissheriffin BIISIT-sarjassa. Jo osaa olla tiukkaakin tiukempaa funkia herkullisen ironisella tekstillä.

Genre ei ole kaikkein helpoimpia hoitaa kunnialla maaliin, mutta Narttu klaarasi. Tikka nyt kai pystyy hanskaamaan kiitettävästi minkä tahansa rytmiikan ja Mattilan tyylitaju on omaa luokkaansa. Erityismaininta menee kuitenkin Huldénin jämäkälle bassottelulle.


Kappale kuten koko EP pistettiin bonukseksi Mikki-Hiiren vuoden 2003 CD-painokselle. Tässä: Herra presidentti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

01 toukokuuta 2025

UUTUUSLEVYT - Jerron Paxton: Things Done Changed

Maaliskuussa kuuntelemassani Radio Kalevan blues-ohjelmassa mainittiin minulle uusi oululainen tapahtumapaikka Kokardiklubi. Mainittiin, kun sinne oli tulossa esiintymään paikan tapaan minulle entuudestaan outo artisti Jerron Paxton.

Hieman nettietsintöjä kehiin ja homma alkoi kiinnostaa. Erinäisten jahkailujen jälkeen sain itseäni niskasta kiinni ja päädyin kuin päädyinkin määräpäivänä 11.4. klubille, joka sijaitsee itselleni ilmeisistä syistä tutulla Hiukkavaaran vanhalla kasarmilla. Voin vakuuttaa ilman vähäisintäkään ehkää, jotta kylläpä kannatti.

Tila on nuorisoseurantalomainen tai koulun juhlasalimainen, ja nimenomaan vanhalla tyylillä. Lipun hintaan kuului lämmintä juotavaa sekä suklaaherkkua, jonka nimi oli ennen jotain muuta kuin nykyään. Kahvia koneeseen ja suu makiaksi ennen show'ta.

Entä itse asia sitten? Kaliforniassa vuonna 1989 syntynyt, siis suhteellisen nuori muusikko ei ollut ensi kertaa Suomessa, mutta Oulussa ymmärtääkseni kyllä. Hän lunasti kevyesti kaikki odotukset, jos sellaisia nyt olin osannut asettaakaan.

Keikalla nähtiin ja kuultiin sooloesitys, jonka aikana blues- ja folk-heppu soitti kitaraa, banjoa, huuliharppua, pianoa, viulua ja rytmiluita 1900-luvun alun malliin. Verkosta löytyneiden tietojen mukaan haitarin kurituskin luontuu, vaikkei sellaista tällä kertaa lavalla nähtykään.

Biisien välissä saatiin kuulla vuolaasti miehen hyväntuulista ja yleisöä arvostavaa jutustelua. Vehkeitten virittelyyn oli sen verran isosti tarvetta, että hiljaisuus olisikin ollut ikävä vaihtoehto. 


Yksi encore ja hankintapuuhiin.

CD:nä oli tarjolla parikin julkaisua, ja jostain kumman syystä jätin vanhemman pöydälle. Kun toiset ottivat ostoksiinsa artistin nimikirjoituksen, selitin nauttivani levyni kuuntelemalla: en halua nimmaria. Sain kuulla olevani "few and far between", minkä merkityksen jouduin jälkeenpäin tarkistamaan sanakirjasta, vaikka samanniminen Molly Hatchetin ralli on jo kasarilta tuttu.

Mukaani tarttui viime syksynä ilmestynyt Things Done Changed (2024).

Ei voi mitään, hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia. Tässä tapauksessa kolmevitonen jantteri paukuttelee Amerikan etelän mustien 100 vuoden takaisella tyylillä niin aidon kuuloisesti kuin tällainen hieman vanhempi suomalainen pystyy monien sen ajan muusikkojen antia melko paljon kuunnelleena kuvittelemaan.

Pääosassa on blues, mutta myös folk on mukana. Paxtonin huuliharpuitse soittama sanaton Little zydeco vähintäänkin hivottelee nimensä mukaista genreä. Livenä kuulemani instrumentit ovat viulua vaille edustettuina. Kitara eniten, ja juuri kuusikielisen kanssa trubaduuri allekirjoittanutta eniten miellyttääkin.

Sen verran pelaa muistikin, että muutaman studioraidan jopa tunnistin Kokardiklubin illasta. Esimerkiksi So much weed kuuluu näihin.

Siinä lauluntekijä kertoo ilmapiirin vapautumisesta mitä tiettyyn poltettavaan yrttiin tulee. Tekstin sävy on havainnoiva ja enempi hyväksyvä kuin paheksuva. Laulu on oivallinen esimerkki siitä miten musiikki kantaa ja pystyn siitä nauttimaan olematta täysin samaa mieltä sanoituksen kanssa.

Kitaran jälkeen toiseksi parasta antia Apulaissheriffin makuun Paxton tarjoili pianon äärestä. Albumilla on valitettavasti vain yksi pianokappale. Edellisen näytteen lailla myös Oxtail blues käsittelee maailman muuttumista jonkin tuotteen näkökulmasta. Kyse on häränhännän hinnannoususta.


Things Done Changen julkaisi Smithsonian-instituutin voittoa tavoittelematon levy-yhtiö Smithsonian Folkways Recordings. Putiikin missiona on tallentaa jälkipolville musiikkia ja muuta maailmalta, ja hyvä niin.

Vaikka lätty on puhtaasti soolotyö, jaksaa tuotanto-organisaation koko hämmästyttää pientä kulkijaa. Kannessa on nimettynä producer, kaksi associate produceria (joista Jerron itse toinen), kaksi executive produceria, production manager ja production assistant. Päälle vielä jokunen muu nimi mm. tekniikan saralta.

Listan luettuani muistui mieleen joku pilakuva, jossa tyyppi kaivaa lapiolla kuoppaa ja maan pinnalla huitoo iso lauma päälliköitä neuvomassa.

Riippumatta tuosta pidän jo lähtökohtaisesti hienona, kun joku tekee 2020-luvulla lauluja Jerron Paxtonin tapaan, levyttää niitä ja kiertää maailmaa esittämässä niitä. Kun hän lisäksi tekee sen mitä mainioimmin, niin vielä parempi.

Voi voi sentään, kun jätin sen toisen CD:n hankkimatta.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet:

23 huhtikuuta 2025

UUTUUSLEVYT - Jo' Buddy & Down Home King III: 20 Years Live Volume 1

Jussi Raulamolta on aiemmin ilmestynyt rumpali Tyko Haapalan kanssa neljä studioalbumia plus pari sinkkua päälle. Kaksikko kantaa taiteilijanimiä Jo' Buddy & Down Home King III.

Isoista kiekoista kolme ensimmäistä tuli ulos tasaisin välein vuosina 2006, -08 ja -10. Neljäs saatiin vasta suhteellisen hiljattain vuonna 2021 ja sillä häärää kolmantena lenkkinä kosketinsoittaja (Sami) Nieminen. Lisäkäsiä on mukana edeltäjilläkin.

Keikkaa Jo' Buddy kunkkuineen on tehnyt ymmärtääkseni näihin päiviin saakka. Ehkä harvakseltaan, mutta keikkaa yhtä kaikki. Erästä sellaista todistettiin 26.7.-23 Tampereella Paappa Music Pubissa, manselaisittain Paapan Kapakassa. Äänitysvermeet olivat paikalla ja käytössä, jonka seurauksena voi tapahtuman audioannista nauttia jälkikäteen kuka tahansa.

Apulaissheriffin ruuvipenkissä hikoilee jälkikuuntelun mahdollistava 20 Years Live Volume 1 (2025).


Vaan eipä tarvi hikoilla. Arvioni on kauttaaltaan positiivinen, koska kohde sen ansaitsee. Moitteen sijaa en keksi laisinkaan.

Haukuttavaa en löydä toisaalta omistamistani kolmesta aiemmastakaan. Vähään aikaan niitä kuuntelematta voin silti tunnustaa, ettei yksikään ole tehnyt niin lujasti vaikutusta, että alkaisin jotain niistä reippaasti hehkuttaen perushyvän yläpuolelle nostamaan.

Tämäpä onkin siitä erikoinen livealbumi, että se on tuntunut suoratoiston keinoin suorittamastani ensitutustumisesta lähtien studiotöitä paremmalta. Sellainen ei ole kohdallani tavatonta, mutta kylläkin melko harvinaista.

Tekniikkaosasto ansaitsee kiitokset, sillä 20 Years Live Volume 1:llä on erittäin toimivat soundit. Luulen, ettei sen saavuttamisessa ollut ainakaan haittaa siitä, ettei nauhalle (tai muistitikulle?) tarvinnut taltioida kuin kahden miehen tekemiset. Ainakin näin maallikkona arvelisin homman hankaloituvan bändin ja soittimiston koon kasvaessa.

Tyylillisen monitaiturin repertuaarissa on Down Home King III:n kanssa tainnut syntyä selkeimmin alaotsikon blues alle sopivaa musiikkia. Niin nytkin. Jo' Buddy ei kuitenkaan olisi oma itsensä, mikäli totuus olisi noin mustavalkoinen. En yritä kuvailla tarkemmin kuin, että on taas tutun persoonallista vääntöä.

Kaksikon ensimmäiseltä yhteistyöltä Grits & Rattles (2006) poimittu Angely on kaikkein bluesein veto. Studioversion pystybasso by Ville Rauhala puuttuu, mutta Jussin kitara ujeltaa ja itkee livenäkin kuin Muddy Watersilla konsanaan, itse asiassa vielä studiosoittoa tunteikkaammin.

Nuoriso tuntenee Haapalan tämän rumpaliroolia paremmin räppäri Tykopaattina. Itse taisin oppia tosiasian juuri äsken.

Julkaisu on mielenkiintoisesti toinen peräkkäinen leimalla "Volume 1" varustettu Joeylta. Tuleeko jatkoja, jää nähtäväksi. Tuli eli ei, pärjätään niillä mitä saadaan.

P.S. Kirjoitin jutun epätavanomaisesti kahdessa pätkässä. Väliin osui ajopäivä, jonka aikana auton CD-soitin rallatteli läpi kolme studiolevyä ja jutun aiheen. Tuoreen kokemuksen perusteella pitäydyn yllä esittämässäni. Live ampuu lähimmäs taulun keskustaa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: ,

17 huhtikuuta 2025

LEVYT - Aerosmith: Aerosmith

Jostain kumman syystä hard rock ei mielessäni yhdisty kovin voimakkaasti Yhdysvaltoihin. Alan bändejä on kuitenkin sieltä tullut varmaan sen seitsemän miljoonaa.

En ihmettelisi, jos syy olisi se, että kasvoin musiikin kuuntelijaksi kasarilla, jolloin amerikkalainen hard rock oli yhtä kuin tukkahevi. Sehän ei pääosin silloin innostanut, eikä innosta nykyään senkään vertaa.

Hyllytutkailun perusteella en omista suunnan jenkkilevyjä enää muilta kuin Guns N' Rosesilta, Ted Nugentilta ja Aeromithiltä.

Aiheeksi pääsi pääsiäisen kynnyksellä viimeksi mainitun LP Aerosmith (1973).


En ole tähän päivään mennessä tullut hankkineeksi tai edes kuunnelleeksi yhtyeen koko tuotantoa. 15 studioalbumista omistan yhdeksän. Kokonaiskuva on siis himpun verran puutteellinen, mutta ymmärrän pääpiirteissään Aerosmithin vuosina 1973-2012 läpikäymän musiikillisen kaaren.

Jutun aihe on levyistä pisimpään hyllyssäni viihtynyt ja nipun paras. Melko kauan olen ollut kirjoittamaisillani siitä blogiin ja yhtä kauan jättänyt kirjoittamatta. Nyt otin ja kuuntelin 70-luvun airosmitit uusimmasta vanhimpaan, ajatuksenani varmistaa, että onhan ykkönen ykkönen.

On se.

Kuudesta pitkäsoitosta yhtä vaille kaikki menevät riman yli, mikä hipoen, mikä selvemmällä marginaalilla. Järjestyksessään viides Draw The Line (1977) limboaa ali. Ja tosiaan, niin hienoja kuin ovatkin Toys In The Attic (1975) sekä vielä suhteellisen lyhkäisen ajan tuntemani Night In The Ruts (1979), niin kyllä debyytti tällä ryhmällä peittoaa kaikki muut.

Laulusolisti Steven Tyler (myös koskettimet, huilu, huuliharppu ja perkussiot), rumpali Joey Kramer, basisti Tom Hamilton sekä kitaristit Joe Perry ja Brad Whitford olivat lokakuussa -72 albumin nauhoitusten aikaan 20-24-vuotiaita.

Nuoriksihan heput voi laskea, mutta soittokokemusta oli jo kertynyt. Bändi ilman Whitfordia oli ollut kasassa parisen vuotta ja hänen kanssaan noin vuoden. Muissa ympyröissä kukin oli pelaillut jo 60-luvulla. Kunnioitettavana saavutuksena pidän sitä, että samalla remmillä on kitarakaksikon lyhyttä poissaoloa vaille menty aina.

Kiekon tyylilajina on maanläheinen, rollaava blues rock. Hard rockin aineksiakin soppaan sekoitettiin, joskin tämä esikoinen edustanee keveintä poljentoa yhtyeen diskografiassa. Ainekset kunnossa, toteutus kiitettävää tasoa. Tuotanto rouheaa ja raikasta sekä ajalle tyypillisesti turhaa romua välttävää. Soundit korvaan sopivat.

Liian usein ei myöskään voi korostaa sitä, että rock-albumin mitta on kohdillaan tuossa 30 ja 40 minuutin välissä. Tällä kiekolla se on vajaat 36.

Kaiken kukkuraksi kansi on ainakin minusta jotensakin ajan hengen mukainen ja jo siksikin komea.


Levyn tunnetuin biisi on sen ainut hidastelu. Rock-balladi Dream on onkin eräs hienoimmista lajinsa edustajista maailmassa. Kiekon ainoana singlelohkaisuna se sai B-puolelleen räväkän rockerin Somebody.

Heikkoa tai keskinkertaista kappaletta saa Aeromith-LP:ltä hakea, ja turhaan hakee. Esimerkiksi voisi nostaa mitä tahansa. Saakoon kunnian Mama kin. Siinäpä vasta svengaavaa rock and rollia, jonka sovituksessa on ymmärretty, ettei koko arsenaalin tarvi paahtaa koko biisiä täydellä höökillä. Tauko on usein voimaa, vaikka se koskisi vain osaa orkesterista.

Juurien tunnustaminen ja kunnioitus hoituu yhdellä lainalla, joka on blues-, soul- ja funk-äijä Rufus Thomasin Walkin' the dog. Jatkossakin Aerosmith coveroi valikoidusti vanhaa hyvää.

Kerrottakoon vielä, että tämä musiikkiteos tarttui ensimmäistä kertaa haaviini jonkin divarin vinyylilaarista käytettynä. Elettiin todenäköisesti 90-luvun alkua. Sittemmin suorittamani mittavan formaattipäivitysoperaation yhteydessä (kun muut jo palasivat CD:stä takaisin) vinski lähti kiertoon. Missä lie nyt?

Voi olla, että olen tässä ajassa mielipiteineni yksin, mutta kyllähän CD:kin voi olla tyylikäs.


Sen verran vielä kasarin tukkaheviosastosta, että olen havainnut sietäväni Bon Jovin aikalaishittejä 2020-luvulla paremmin kuin silloin. No, nehän olivatkin lähempänä keskitietä kuin hard tai heavy rockia.

Myös Aerosmith laimentui jossain kohtaa ja otti musiikkiinsa pop-vaikutteita. Ensimmäisellä pitkällä moisesta ei voi puhua. Meininki on rock ja roll. Levy on huippu.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet:

10 huhtikuuta 2025

UUTUUSLEVYT - Creek Road Eleven: Somewhere Along The Way

Tanakalla rumpukompilla lähdetään liikkeelle, kitarat seuraavat, samoin basso ja piano, viimein myös laulu. Amerikan etelän makuista rockia pursuava Factory blues avaa Creek Road Elevenin kolmannen albumin Somewhere Along The Way (2025).

Seuraavat 50 minuuttia mennään osin samassa hengessä, osin geneerisempää country rockia paahtaen. Paikoin tunnelma on kypsyneempää ja "aikuisempaa" kuin edeltäjillään.

Maturaatio tuo etäisesti mieleen muutaman 1970-luvulla aloittaneen aidon southern rock -pumpun muuttumisen 80-luvulla. Blackfoot flirttaili melodisen hard rockin kanssa, 38 Specialista kehkeytyi hyvinkin kasarihenkinen AOR-bändi. Myös Creek Road Elevenin suunta vaikuttaisi olevan kohti keskitietä.

En nyt onneksi tarkoita 2020-luvun Suomen musiikkimaailman valtavirtaa. Matka vaikuttaisi paremminkin vievän kohti periamerikkalaisesta keskitien rockia. Aikakausi voisi olla viime vuosituhannen loppupuolta, ehkäpä 1980-lukua. Ylipäätään kokemani muutos ei ole kovin merkittävä. Ruoria ei ole pantu vinhasti pyörimään, vaan kurssin korjaus on piiruluokkaa.

Osuvammin kakkua kuvannee se, että yhtye tarjoilee takuutavaraa niille, jotka sen musiikkia tuntevat.


Ensimmäinen kunnolla jysäyttävä biisi tärähtää ennen puoliväliä, numerolla 6. Snake oil man kuljettaa ajatukseni uudestaan Blackfootiin. Heillähän on kappale Rattlesnake rock'n'roller, joka tämän tapaan alkaa banjon näppäilyllä ja jyrähtää intron jälkeen aivan toisenlaiseksi.

Koko kattauksen kovin tykki tulee heti perään. En hevillä usko, että maassamme olisi koskaan tehty autenttisemman kuuloista southern rockia kuin Real good time. Se on paitsi alkuperäisen oloista, myös kerrassaan loistava biisi. Parasta Creek Road Eleveniä tähän mennessä.

Jännästi kolmas parhauteen yltävä raita on noita seuraava Nowhere and back.

Walking back to Georgia viritti minussa kummallisen pohdinnan. Hetken aikaa pähkäilin miksi suomalainen yhtye laulaa noin jenkkiläisesti. Voiko noin tehdä? Mistä lie moinen typeryys päähäni putkahtikin, ajoin sen sieltä vilkkaasti hevon kuuseen. Totta kai noin voi tehdä. Järjetöntä ajatellakaan muuta.

Hidastempoisemman osaston valopilkku on Ilpo Niirasen pedal steelillä maustettu Rollercoaster. Muitakin käypäläisiä levyllä vierailee. Perusketju on tuttu Toni Ruuska, Jyrki Levä, Petri Frestadius, Pete Christiansson, Jani Miinala.

Kokoonpanohan on jo suhteellisen pitkäikäinen. Samalla ryhmällä on painettu keikkaa pian kymmenen vuotta. Ymmärtääkseni ei kuitenkaan millään tappotahdilla.

Myöskään studiossa ei olla varsinaisesti asuttu. Albumit vuosina 2017, -20 ja -25 kertovat tahdin leppoisuudesta. Kalenteriajallisesti uutuuden nauhoitukset kestivät kauan, peräti vuoden ja neljä kuukautta. Mutta kuten sanottua, studiossa ei asuttu. Muu elämä ottaa aikansa.

Somewhere Along The Way on varsin looginen jatke Creek Road Elevenin tarinaan. Hyvää, perin epäsuomalaista musaa erityisesti tien päällä nautittavaksi.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: ,

07 huhtikuuta 2025

KIRJAT - Janne Flinkkilä: Pedro

Julkisuuden henkilöiden poistumiset maallisilta areenoilta eivät yleensä isommin ole minua liikuttaneet. Tarkoitan jonkinlaista henkilökohtaista koskettamista. Sitä, että hiukan ikävältä tuntumisen päälle tuntuu vielä enemän.

On poikkeuksiakin ja yksi sellainen oli Pedro Heikki Kalevi Hietasen lähtö 6.12.2023. Se jostain syystä kosketti.

On oikeastaan jännä miksi se kosketti. En keksi kovastikaan muistellessani yhtään ainutta hänen tekemistään, josta olisin innostunut reaaliajassa. Ja kuitenkin olen niin monista hänen jutuistaan innostunut. Tehnyt sen jälkijunassa.

Tutustumisen Wigwamiin ja sitä kautta Hessun aikaan bändissä aloin 2000-luvulla. Sorsakoski Hietasen tuottamana alkoi iskeä kipinää vuosia Topin kulta-ajan jälkeen ja roihautti kunnolla vieläkin myöhemmin. Peteliuksen kanssa tehdyt Yömyöhät omaksuin vasta tällä vuosituhannella, kun ne julkaistiin CD:inä. Velipuolikuun ensimmäisellä esityskierroksellakaan en vielä tajunnut arvostaa viiksiniekan haitaritaidetta. Jne.

Yritin nyt muistelmia lukiessani nimenomaan bongata Hietasen projekteja, joiden tuotoksia olisin ottanut innolla haltuun ajallaan, vaan sellaisia ei yksinkertaisesti ole.


Ehkä yksi lukemisen tiedostamaton tarkoitus olikin selvittää miksi tuollaisen hahmon kuolema tuntui kuten tuntui. Ehkä juuri sen takia kirja joutui odottamaan hyllyssä puoli vuotta ennen kuin kävin sen kimppuun. Kukaties viivytin aloitusta tietämättä syytä viivytykseen. En tiedä.

Joka tapauksessa Janne Flinkkilän Pedro (Like, 2024) on nyt ahmittu ja luulen ymmärtäväni.

Sen lisäksi että Hietasesta kasvoi ajan kanssa arvostustani nauttiva monitaituri, osoittautui hän teoksen perusteella juuri sellaiseksi ihmiseksi kuin olin erinäisistä langanpätkistä vuosia nykimällä tullut arvelemaan hänen olevan. Flinkkilä tai joku tämän haastattelemista totesi, ettei kukaan sanonut Pedrosta pahaa sanaa hänen eläessään.

Voitte pitää hörhönä, mutta jos jostakusta heitetään tuollainen luonnehdinta uskottavasti, on sillä taipumus liikauttaa allekirjoittanutta. Eikä minulla ole syytä kuvausta epäillä. Olin itse median kautta sivusta seuranneena jo aikoja sitten muodostanut mielipiteen eräästä sivistyssana-adjektiivista.

Jos olisin joutunut selittämään millainen on joviaali henkilö, olisin vastannut, että Pedro Hietanen. Näkemykseni sai kirjan sivuilta vahvistusta useilta tahoilta.

Tämähän on elämäkerta tai muistelmat tai molempia. Onpa mitä tahansa, niin osoittautui aivan erinomaiseksi lukupaketiksi.

Hyvin kirjoitettu. Perustuu suurelta osin päähenkilön kanssa käytyihin juttutuokioihin. Ei sorru maireuteen, tai ei siltä ainakaan tuntunut. Tunnustaa heti kättelyssä muistiperäisen faktan totuusarvon epävarmuuden.

Ainut huono puoli on sama kuin Jim Pembroken muistelmissa, päähenkilön aika koitti kesken prosessin. Flinkkilä listaa loppuun kysymyksiä ja aihepiirejä, jotka jäivät käsittelyltään vajaaksi. Joitain niistä oli jo sivuttu ja päätetty palata astialle myöhemmin, vaan kun ei sitten ehditty.

Ehkäpä tuon "huonon" puolenkin voi kääntää voitoksi, tai paremminkin ottaa opiksi. Ei kannata, jos mahdollista jättää asioita tulevaisuuteen, jota välttämättä ei ole olemassakaan. Toisaalta Pedro varmaan ei harmittelisi koko hommaa, niin kuin ei teoksen mukaan harmitellut juuri mitään, ainakaan näkyvästi. Hieno asenne.

Vielä ylimääräinen plussa kirjan nimestä. Yksi sana, pelkkä etunimi ilman minkäänlaista tarkentavaa lisämäärettä. Sellaiselle ei ollut tilausta. Kaikki tietävät kenestä on kyse. No kaikki ja kaikki, mutta ymmärrätte mitä haen.

Otetaan pari lainausta tähän loppuun.

Ensiksi totuus, ja tarkoitan todellakin totuutta politiikasta. En sitä, mikä on oikea poliittinen kanta, koska eihän sellaista ole. Tarkoitan sitä miten suhtautua toisen kannan omaaviin. Näin sen paalutti maestro Hietanen:

Jos aletaan linjoja vetää, onhan mun myönnettävä, että vasemmistolainen mä olen. Kunnioitan kuitenkin politiikassa sitä, että pystyttäisiin näkemään vastapuoli ilman, että se on sitä ainaista toistensa huutamista suohon, mikä ei johda ikinä mihinkään.

Soisin näkeväni sen päivän, kun tuo utopia olisi todellisuutta niin poliitikkojen kuin seuraajienkin keskuudessa.

Toiseksi esimerkki loppuajoilta, jolloin tekemisen puutetta saattoi olla enemmän kuin tekemistä. Tämä on vain yksi osoitus monien joukossa siitä, miten Petro (joksi aloin häntä Yömyöhien myötä kutsumaan) säilytti läpi koko reissun tietynlaisen kiinnostuksen uusiin, ensituntumalta outoihinkin asioihin:

Kun nyt on sattuneesta syystä aikaa katsoa tv:tä, niin mä tykkään katsoa mitä mielikuvituksellisimpia lajeja. Nyt se on mennyt niin pitkälle, että mä katson jo pesäpalloakin!

Pesäpallon katsominen kannattaa aina.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

03 huhtikuuta 2025

UUTUUSLEVYT - Wentus Blues Band: Live

Tässä taannoin Wentus Blues Bandiltä julkaistiin vuonna 2011 menehtyneen Eddie Kirklandin kera tehty One Hundred Years (2023). Se on kokoelma solistin kanssa 2000-luvun alussa nauhoitettua musiikkia. Ei tullut uutta omaa Wentusia vieläkään, saattoi joku orkesterin ystävä ajatella.

Sitä edeltävä albumi on niin ikään kokoelma. From The Barrell (2021) sisältää arkistomateriaalia, siis aiemmin julkaisematta jääneitä äänityksiä.

Sitä ennen tupsahti tarjolle Too Much Mustard! (2019), joka toki kasattiin uusista nauhoituksista. Kohtuuton arvostelija voisi heittää, jotta ei ole kokonansa oma sekään, sillä mukana menossa oli kitaristi Duke Robillard.

Sama kohtuuton tyyppi saattaisi jättää normikiekoksi kelpuuttamatta myöskin edellisen, koska se on joululevy. Muuten Yuletide (2018) kyllä täyttää kriteerit.

Sen sijaan sitä aiempaa albumia ei kaikkein tiukkapipoisinkaan harrastaja voine väittää muuksi kuin oikeaksi, uudeksi WBB-levyksi. Throwback (2017) toki koostuu yhtyeen matkan varrella tapaamien muusikkojen kappaleista, siis täysin covereista, mutta silti.

No, pitäköön kukanenkin normitapauksena mitä pitää, niin viime vuonna putkahti viimein uutta, kun ilmestyi Live (2024).


Minulla oli alkuun tieto vain vinyylijulkaisusta, mutta tulihan se CD-muodossakin. Kerettiläisyyttäni kun keräilen musiikkini tuossa formaatissa, niin huoahdin helpotuksesta.

Kansipahvin tarkempi tutkailu paljasti, ettemme sittenkään saaneet uutta. Kyseessä on dokumentti vuoden 2016 WentusFest-tapahtumasta, joka järjestettiin bändin kotikaupungissa Kokkolassa. Siis liki 10 vuotta vanhaa kamaa pitää sisällään tämäkin uutuus.

Jos nyt aistitte minussa oikeasti uuden musan puutteesta johtuvaa turhautuneisuutta, aistitte väärin. En ole niin tiukkapipoinen tai kohtuuton kuin yllä heittämäni täysin kuvitteelliset henkilöt kenties voisivat olla. Varsinkaan kun lyhykäisesti esittelemäni WBB-diskografian viimeisimmät pitkäsoitot ovat kauttaaltaan hyvää tai hieman parempaa tavaraa.

Sitä paitsi Live on suorastaan loistava!

Herranjestas miten saumatonta yhteispeliä. Nämähän ovat nimenomaan bändinä täysin pitelemätön yksikkö. Soitossa on rutiinia ilman vähäistäkään puisevuutta. Tässä tapauksessa arvostusta luonnollisesti lisää tosiseikka, että he vetivät yleisön edessä lavalla.

Kattauksen kahdeksasta biisistä viiden kotipesä on keikan kanssa samana vuonna ilmestynyt Lucky Strike Mama (2016). Sieltä on peräisin muitten muassa Five nights at Freddys.


Nyt kun katson netistä löytyvää tapahtuman rosteria, niin toivoisin todella olleeni paikalla. Isäntien lisäksi esiintyivät mm. mainittu Duke Robillard, Lazy Lester, Barrence Whitfield, Honey B Duo ja J.Karjalainen.

Pääesiintyjä paahtoi kokoonpanossa Juho Kinaret (laulu), Robban Hagnäs (basso), Niko Riippa (kitara), Daniel Hjerppe (rummut) sekä Pekka Gröhn (koskettimet). Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi pitää sitä, että paketti miksattiin ja masteroitiin rapakon takana.

Jos olisin tuntenut Liven noin kuukausi sitten viime vuoden parhaimmistoa Roll FM:llä perkatessani, olisi tämä ehdottomasti ollut mukana. Lätty meni kertakuuntelulla parhaitten tietämieni kotimaisten livesellaisten joukkoon.

Jos nyt kuitenkin sitä uutta studiomatskuakin saisi, niin det skulle vara kiva...

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

30 maaliskuuta 2025

UUTUUSLEVYT - Pääesiintyjät: Riimejä Ja Riitasointuja

Tehtäköön alkuun selväksi, etten ole missään tapauksessa hifisti. Palaan tähän tuonnempana.

Apulaissheriffin käsittelyyn pääsi tai joutui Pääesiintyjien kaikkiaan neljäs, 2010-luvun lopun uuden tulemisen jälkeen kolmas pitkä Riimejä Ja Riitasointuja (2025).


Orkesteri on lanseerannut musiikkiaan kuvaamaan varsin osuvan termin rillumareibilly. En ole aivan varma, mutta oletan määrittelyn tulleen käyttöön uuden tulemisen yhteydessä. Itse en nimittäin muista sitä 90-luvulla kuulleeni, jos nyt edes bändiin vielä silloin törmäsin.

Kappaleessa Rillumareitä tätä kuvaillaan mm. näin:

on siinä rockabillii
sekä heinälatoa
ei sen tenho koskaan
mihinkään katoa
siinä kuuluu rytmi menneen
vuosikymmenen
se mukaan kaikki tempaa
sitä kiellä en

Tyyli vaikuttaa viiden vuoden aikana lipuneen billyn kustannuksella enemmän rillumareihin, mitä voi tarkastella kahdelta kantilta. Se vie musiikkia kauemmas mieltymysteni polttopisteestä, mutta mahdollistaa suuremman suosion.

Olen ollut viestinnästä aistivinani, että suosio tosiaankin olisi noususuunnassa. Menestystä tuntuu tulleen tanssiyleisön keskuudessa, mikä on pelkästään hyvä juttu. Amerikkalaisjuurevamman tavaran ujuttautuminen - on sitä toki siellä ollutkin - suomalaisen perusiskelmän sekaan lavoille on ihan suotavaa.

Sanoituksissa kuulen pyrkimystä valoisuuteen, minkä tulkitsen tarkoitukselliseksi vastapainoksi osaa perinteistä tanssimusiikkia hallitsevalle melankolialle. Ja kai siinä huumoriakin on mukana, kun peräkkäin on pläjäytetty laulut Matkalla ja Tuntemattomaan. Viitataan Pelle Miljoonaan?

Vain yksi sydän saa toimia näytteenä ihan jo sen vuoksi, että toi mieleen Jimmy Nailin. Ei muuten, mutta kun tällä on biisi Only one heart.

Tässä kohtaa on syytä muistuttaa, että jo jutun aiheeksi pääseminen edellyttää levyltä jonkinmoista subjektiivisesti kokemaani hyvyyttä. Sellaista myös Riimejä Ja Riitasointuja sisältää.

Se ei kuitenkaan ole mielestäni mikään tykkialbumi. Etenkin Lättähatun Paluu (2020) saa täällä veren kiertämään selkeästi vilkkaammin. Itse asiassa nyt kuunneltuna se vaikuttaa kasvaneen hyllyssä kivasti korkoa.

Peruskvartettia (Vesa Haaja, Mika Jokinen, Pete Salomaa, Timo Järvinen) on täydennetty säästeliäästi siellä täällä eri instrumentein. Löytyy jousia, trumpettia, viulua, mandoliinia ja pianoa. Eniten vierailuaikaa saa Ismo Haavisto huuliharpun ja haitarin kanssa. Mainittakoon myös tämän veli Marko, joka vastaa yhden tekstin suomennoksesta.

Toden totta, osa biiseistä on käännöksiä. Näitä on tehtailtu ulkomaisista lauluista, mutta myös Francine-materiaalista. Yhtyehän oli basisti Salomaan ja kitaristi Jokisen 80-luvulla perustama rockabilly- ja rock and roll -ryhmä.

Sitten siihen hifistelyyn.

Korostettakoon, että uskaltaakseni kirjoittaa seuraavan kuuntelin useina päivinä, eri soittimilla ja sekä suoratoistoversioon että bändin aiempiin levyihin vertaillen. Minusta tuotannossa on jotain kysymysmerkkiä. Jokin siinä häiritsee. Mussutin samantapaisesta asiasta taannoin Kimmo Rauhamäen & Painavan Sanan tapauksessa ja on tuossa vielä kolmaskin tuore esimerkki.

Äänikuvassa on olevinaan ylimääräistä pöhinää. Onko se kaiun käytöstä johtuvaa, en osaa sanoa. Joka tapauksessa viiden vuoden takainen Pääesiintyjät on korvissani kirkkaamman ja puhtaamman kuuloinen.

Takaraivossa joku kuiskuttelee nykymusiikin tuotantopolitiikasta, jolla kavennetaan dynamiikkaa. Onko kyse siitä, en pysty arvaamaan. No ainakaan tässä ei onneksi ole toteutettu ns. puurotuotantoa, eli ei ole ahdettu nauhalle raitakaupalla nyanssit tappavaa höttöä.

Käytetty studio ja henkilökunta eivät ole matkan varrella vaihtuneet.

Onneksi ongelma ei ole fataali, enempikin hieman minua(ko vain?) kiusaava. Ja täytyy myös tunnustaa Pääesiintyjien olevan varmuudella toimivampi lavalla kuin levyllä. Näin tohdin väittää vailla livekokemusta.

Kaikesta huolimatta jatkoon.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

27 maaliskuuta 2025

YLEISTÄ - Roll FM, tammi-maaliskuu 2025

Roll FM on määräaikaisin toimiluvin operoiva, kauttaaltaan soittolistojen kahleista vapaa musiikkikanava radiossa.

Vuoden 2025 ensimmäinen Rollikausi oli FM-lähetysten osalta normaalisti kahden kuukauden mittainen. Sen perään jatkettiin vielä kolme viikkoa uusia jaksoja nettiradiona. Apulaissheriffi siis soi keskiviikon aamupäivissä peräti 12 kertaa.

Nettiradion ohjelmat tein otsikolla Blues Rules OK. Nyt kiinnostaisi tietää kuulijoitten mielipide, olisiko tuollainen blues show mieluisampi vai vähemmän toivottava kuin perinteinen laajemmalla, roots-musaan painottuvalla tyylilajikirjolla toteutettu. Tätä juttuahan voi kommentoida anonyyminä...

Ja kai se on tunnustettava, että jatko on tällä hetkellä harkinnassa. Mukavahan näitä ohjelmia on väsäillä, mutta vielä mukavampaa se olisi, jos saisi jotain vastikettakin tekemiselleen. Sponsoria tai sponsoreita siis haetaan.


Kauden erikoisuutena oli Päivän Pauli, joka tarkoitti Pauli Hanhiniemen laulamia biisejä, painotus harvinaisemmissa kappaleissa. Nämä on lihavoitu alla päiväkohtaisissa biisilistoissa.

Mixcloud-linkit jälkikäteen kuunneltaviksi laitettuihin jaksoihin löydät kyseisen ohjelman biisilistan alta.

Jutun lopun lukusuosituksissa pari linkkiä viisi vuotta sitten kirjoittamiini blogin käyttöohjeisiin. Vilkaisepa, jos haluat hyötyä vaikkapa hakutoiminnoista.

8.1.2025, Rokettirollia ja rytinäpluusia


  • Creedence Clearwater Revival: Good golly miss Molly
  • The Playmates: Giddy up a ding dong
  • The Chimes With The Bumps Blackwell Band: Chop chop
  • Little Richard: Ain't nothin' happenin'
  • James Brown: Chonnie-on-chon
  • Buddy Holly: Ready teddy
  • Rauli Somerjoki: Vesioikeus-rock
  • Peer Günt: Shotgun wedding
  • Greedy Pig: Living on junkfood
  • Tortilla Flat: Little miss monster
  • Doctor's Order: Talkin' 'bout you (live)
  • Hurriganes: Hot city (live)
  • Kolmas Nainen: Vanhat äijät (live)
  • Johnny Winter: Highway 61 revisited
  • ZZ Top: Balinese
  • April Wine: I like to rock

15.1.2025, Maalaispoikia ja -maisemia


  • Neil Young: Get back to the country
  • Parliament: Little ole country boy
  • Fats Domino: Country boy
  • Lynyrd Skynyrd: I'm a country boy
  • Johnny Cash: Country boy (demo)
  • Muddy Waters: Country boy
  • Ismo Haavisto: Down to the Otamo
  • Leevi And The Leavings: Pohjois-Karjala (Skandinavia mix)
  • Maustetytöt: Taksilla Vaalaan
  • Pauli Hanhiniemi: Maalaismaisema
  • Jimmy Nail: Country boy
  • Los Olvidados: Landelle päin
  • John Cougar Mellencamp: Rain on the scarecrow

22.1.2025, Merta päin


  • Mr Breathless: Sea cruise
  • Led Zeppelin: The ocean
  • Rolling Rust: The sea song
  • Katriina Honkanen: Meren vaahtoa
  • Jarno Sarjanen: Kitara ja meri
  • Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Yö laivassa
  • Isokynä Lindholm: Puhtaat laivat
  • Jorma Kääriäinen & Agents: Laivat (live)
  • Topi Sorsakoski & Agents: Yksinäinen merimies
  • Laila Kinnunen: Merimies, kotimaasi on meri
  • Olavi Virta: Tähti ja meripoika
  • Kolmas Nainen: Iloisen merimiehen laulu
  • Dublin City Ramblers: The Irish Rover
  • Keystone Cops: East Sea shuffle
  • Pedro's Heavy Gentlemen: Tähdet meren yllä
  • Robert Gordon With Link Wray: Sea cruise

29.1.2025, Kulkupelejä 


  • Backsliders: Motorcycle song
  • The Cult: Born to be wild
  • Jimi Hendrix: Ezy ryder
  • Eppu Normaali: Mopolla tähtiin
  • Lauri & Satu: Lautalla Tallinnaan
  • The Commitments: Mustang Sally
  • The Brian Setzer Orchestra: '49 Mercury blues
  • Bo Diddley: Cadillac
  • Janis Joplin: Mercedes Benz
  • M.A. Numminen Ja Viisi Vierasta Miestä: Hauska linja-automatka
  • Pauli Hanhiniemi: Bensaa suonissa
  • Rauli "Badding" Somerjoki: Moottoreiden sinfonia
  • Kari Peitsamo & Hirttämättömät: Truckdriver
  • Sleepy LaBeef: Asphalt cowboy
  • Rufus Thomas: The Memphis train
  • Memphis Minnie: Chickasaw train blues (low down dirty thing)

Kuuntele ohjelma.

5.2.2025, Ennenkuulumatonta 3


  • Bootsy's Rubber Band: Strecthin' out (in a rubber band)
  • Cornell Dupree: Teasin'
  • Sly And The Family Stone: Frisky
  • Jr. Walker & The All Stars: Shotgun
  • Charley Patton: High sheriff blues
  • Henry Gray: Sonny Boy's cold chills
  • Chris Kenner: Don't make no noise
  • Eddie Bo: I'm wise
  • The Allman Brothers Band: Every hungry woman
  • Hehkumo: Siipeen jos sain
  • Tamikrest: Tamiditin
  • Kaipa: Folkia's first decision
  • Focus: Sylvia
  • Kaamos: When shall we know

12.2.2025, Eläimellistä menoa


  • Ville Leppänen: Hirvi
  • Don Huonot: Kärpänen I
  • Marko Aho & Doctor's Order: Kultakuoriainen (live)
  • Clifters: Kilpikonna
  • Leevi And The Leavings: Kyyhkynen ja kyykäärme
  • Jaakko Teppo: Yksinäinen ahven
  • Esa Pakarinen: Pöllö kanatarhassa
  • Kontravirtanen: Kupruileva elefantti
  • Juliet Jonesin Sydän: Kissat
  • Pentti Jones: Sorsat
  • Juliet Jonesin Sydänystävät feat. Kari Jones: Laumaeläin
  • Pauli Hanhiniemi & Mustang Rockers: Juokse sinä humma
  • Robban: Juokse sinä humma
  • Juice Leskinen: Jänis meni lankaan
  • Don Huonot: Metsänelävien puolustusliitto

Kuuntele ohjelma.

19.2.2025, Omskakas


  • Otis Redding: Shake
  • Fat Chance: I'm shakin'
  • Bukka White: Shake em' on down
  • Slim Harpo: Shake your hips
  • John Lee Hooker: Shake it baby
  • Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Stop, shake, honey, go
  • Mike Bell & The Belltones: Shake some action
  • The Kokomo Kings: She's shaking up a storm
  • Omar And The Howlers: Shake for me
  • Mickey "Guitar" Baker And His House Rockers: Shake walkin'
  • AC/DC: Shake a leg
  • Kolmas Nainen: Rattlesnake shake
  • The Paladins: Powershake
  • Los Lobos: Shakin' shakin' shakes
  • Bill Haley And His Comets: Shake, rattle and roll
  • Timmy Thomas: Whole lotta shaking going on

26.2.2025, Versioita Suomesta


  • Aku Ankkuli: Huomenta rock'n'roll
  • Tehosekoitin: Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin
  • Mari Rantasila: Lapsuuden loppu
  • Kauko Röyhkä: TV
  • Tuomari Nurmio: Vuokses sun
  • Pelle Miljoona & The Farangs: Punainen planeetta
  • Sielun Veljet: Hunajainen paholainen
  • Sielun Veljet: Viiniä! malja marttyyreille
  • Maija Vilkkumaa: Pohjois-Amerikka
  • Pate Mustajärvi: Tällä tiellä
  • Pauli Hanhiniemi: Klovni heittää veivin
  • Heikki Silvennoinen: Ruisrock
  • Lea Laven: Luonas kai olla saan
  • Jonna Tervomaa: Rakkauden haudalla
  • Aku Ankkuli: Danny go home

5.3.2025, Vuosi 2024


  • Ninni Poijärvi: Ystävyys
  • Jarmo Hynninen & Tuomas Metsberg: Leon & Buddy
  • Marko Haavisto & Poutahaukat: Pyrkyrin palsta
  • Huojuva Lato: Kalliit kilometrit (live)
  • Neil Young With Crazy Horse: Farmer John (live)
  • Mike Bell & The Belltones: Fussin' & fightin'
  • Free Ride: Lights go out
  • Blues Bizarre: Don't go blamin' on me
  • The Gin Mill Trio: Lucky numbers
  • Rick Estrin And The Nightcats: Time for me to go
  • Funky Kingston feat. Pauli Hanhiniemi: Kasvimaa
  • Funky Kingston feat. Polar Slim & Ahvonen:  Förattu fetsi
  • J.Karjalainen: Minä, Vili ja Charlie
  • Bobby Aro: Kapakka in the kaupunki
  • Aija Puurtinen & Brooklynin Satu: Ameriikan kontinentti (live)

12.3.2025, Blues Rules OK - Jimmie Vaughan


  • The Fabulous Thunderbirds: Scratch my back
  • Slim Harpo: Midnight blues
  • Lightning Slim: Miss Fannie Brown
  • Magic Slim And The Teardrops: Stranded on the highway
  • Slim Butler: Darkest night
  • Stevie Ray Vaughan And Double Trouble: Couldn't stand the weather
  • The Fabulous Thunderbirds: It takes a big man to cry
  • Jimmie Vaughan: Positively meant to be
  • Lazy Lester With Jimmie Vaughan: Gonna stick to you baby
  • Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kurja matkamies maan
  • M.A. Numminen: Nuoren aviomiehen on syytä muistaa
  • Nite Time Jumpers: Nite time jump
  • Mighty Four: Voodoo queen
  • Jimmie Vaughan: I'm still in love with you

Kuuntele ohjelma.

19.3.2025, Blues Rules OK 2


  • Baby Boy Varhama: Red River blues (live)
  • Ismo Haavisto: Daddy's girl
  • Bockhill Special: To whom this may concern
  • Chicago Bar: Strange how I miss you
  • Henry O: Got the blues, can't be satisfied
  • Mississippi John Hurt: Candy man blues
  • Robert Wilkins: Falling down blues
  • Minnie Wallace: The old folks started it
  • Modou Touré & Ramon Goose: Lolambe
  • Alhousseini Anivolla: Kammo tarhanin
  • Juice Leskinen Slam: Pilvee pilvee
  • The Rolling Stones: Little red rooster
  • Nina Simone: Nobody knows you when you're down and out
  • JK2: Muddy boots

Kuuntele ohjelma.

26.3.2025, Blues Rules OK 3


  • Blues Bizarre: Now you know how to play the blues
  • Shemekia Copeland: Wine o'clock
  • Etta James: W-O-M-A-N
  • Etta James: I just want to make love to you
  • Ike & Tina Turner: Please love me
  • Leadbelly And The Golden Gate Quartet: Alabama bound
  • Lynyrd Skynyrd: Mississippi kid
  • Micke & Lefty: Mississippi
  • Bluestone: Losing hand
  • Kolmas Nainen: Kiitti jätkät
  • Jethro Tull: It's breaking me up
  • Albert King: Don't burn down the bridge ('cause you might wanna come back across)
  • Million Dollar Tones: Sweet talkin' mama
  • Buddy Johnson And His Orchestra: Rock on!

Kuuntele ohjelma.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)