Jutut ajassa

13 syyskuuta 2025

LEVYT - Micke Björklöf & Blue Strip: Three Times Seven Is...

Viime marraskuussa uhkailin tai lupailin palaavani orkesterin tuotantoon jonkun vanhemman julkaisun myötä. Rivien välistä saattoi ehkä päätellä tämän tapahtuvan suhtellisen pian. Niin myös tunnustan ajatelleeni.

Hommat eivät läheskään aina mene suunnitellusti. Eräitäkin kuukausia on kulunut ja Oulujoessa vettä valunut aika lailla sitten vihjailuni. Musiikki on sentään muhinut päässäni mielipiteitäni muokaten. LEVYT-sarjan käsittelyn ansaitsee Three Times Seven Is... (2002).


CD:n kansi näyttää minun silmiini luonnossa yhtä epäselvältä kuin yllä, ellei jopa sumeammalta. On mahdollista, että "yksilöllisellä" värinäölläni on osuutta asiaan. Discogsin kuvasta  sentään hahmotan oikealla olevan astian, jossa nestettä. 

Vaan musiikki ratkaisee. Aloitin tutkimusmatkani Micke Björklöf & Blue Stripin tuotantoon vasta viitisen vuotta sitten. Jo näillä kilometreillä uskallan kuitenkin pitää heidän kolmattaan koko seitsemän studioalbumin pinkan parhaimpana. Kovinta vastusta antaa After The Flood (2013).

Kappas, siihenhän tupsahtivat taas jutun aiheen otsikon numerot 3 ja 7 eri merkityksessä. Antaako tämä ajattelemisen aihetta taikauskoisille tai numerologeille? Kyseisiin ryhmiin kuuluvat voivat itse päättää. Apulaissheriffi keskittyy sisältöön.

Nokkamies Björklöf hanskaa vokaalien lisäksi levyn huuliharppuosuudet ja paimentaa siellä täällä myös akustista kitaraa. Blue Strip oli jo saavuttanut yhä aktiivisena olevan kokoonpanonsa:

  • Ville Leppänen, sähkökitara + akustinen kitara + National steel-kitara + mandoliini + taustalaulu
  • Seppo Nuolikoski, basso + taustalaulu
  • Timo Roiko-Jokela, perkussiot + vibrafoni
  • Teemu Vuorela, rummut

Vierailijoita on henkilömääräisesti mukana enemmän kuin omia. Heistä kaksi tekee levylle kertarykäisyn. Teijo Tikkanen käy pianoimassa hienolla americana-balladilla Morning train ja Mustissa Laseissa 80-luvulla kannuksensa hankkinut Pekka Lehti pumppaa pystybassoa jazzahtavalla päätösnumerolla Wheel of fortune.

Persoonallista kulmaa soundiin tuova Roikiksen vibrafoni elävöittää jälkimmäistä kivasti. Oivemman esimerkin hänen "good vibes"-soitannastaan tarjoilee riemukkaana jump bluesina sinkoileva Miss Bluecap, eräs kakun kirsikoista

Biisissä soivat myös vasket, joista vastaa UB-horns eli Ultra Bran puhallinsektio:

  • Kari Pelttari, trumpetti
  • Ilmari Pohjola, pasuuna
  • Marko Portin, tenori- ja baritonisaksofoni

Vieläkin makoisammin torviosasto toimii New Orleansiin aatokset vievällä funkilla Mapman, joka tänä päivänä osuu lähimmäs allekirjoittaneen makuhermojen keskustaa. Kappale tuo hyvin esiin sen, että Micke Björklöf & Blue Strip on bändi isolla Beellä, eikä sarjaa solisti ynnä muut. Rytmiryhmä Vuorela & Nuolikoski ansaitsee erityishuomion.

Lowland girl on lätyn toinen Orleans-henkinen siivu, eikä sekään sitä vähiten puhaltimien vuoksi. Micken harppu on tässä kuin kala vedessä.

Kahden viimeksi mainitun kappaleen väliin sijoitettu hieman countrynkin suuntaan kallistuva hidas blues Let my love shine on you esittelee Björklöfin lauluskaalan herkempää puolta. Lisää ihmisäänen suloa tuo enkelikuoro, joka päästelee siellä täällä läpi kattauksen. Nimet Veera Railio ja Lena Lindroos ovat luettavissa aika monen Blue Strip -kiekon kansista. Taustalaulut sovittaneen Säde Rissasen osalta Three Times Seven Is.. taitaa olla ainut vierailu tässä porukassa.

Kuten yllä kirjoitetusta käy ilmi, on albumin tyylilajipaletti varsin kirjava. Lisäksi löytyy mm. leppoisan bluesahtavaa musaa (Ray needs a mojo hand), jännittävine perkussiokolinoineen ja pihinöineen jotain hyvin omanlaistaan swamp rock bluesia (Good light) sekä svengaavan rollaavaa rhythm and bluesia (Love no more).

Lopulta toki yhtyesovitukset tekevät biisin, mutta uskoisin Lefty Leppäsen pääasiallisena lauluntekijänä olevan isossa roolissa siinä, että paketti sisältää amerikkalaista juurimeininkiä niin rikkaasti. Hänet on kreditoitu kahdeksan esityksen kirjoittajaksi, niistä neljään yksin.

Kitaristina Leftyn voi huoletta laskea maamme parhaimmistoon. Ymmärtävää, taidokasta ja monipuolista kielisoitinten käsittelyään on saanut ihastella muissakin yhteyksissä kuin Blue Stripin riveissä.

Leppäsen osalta on hankala kohottaa yksittäistä raitaa muitten yläpuolelle. Tyydynkin nostamaan hänen Nationalin stilikalla (vai resonaattorikitarako se nyt on?) vetämänsä kokonaisuutenakin loistavan Red lightning maman.

En pysty linkkaamaan esimerkkejä kuultavaksenne. Jos siis kiinnostaa, eikä CD:tä ole tullut hankittua, suunnatkaa metsästysvaistonne käytettyjen markkinoille.


Pakkauksen kuorista vielä, että en ole koskaan ollut MB & BS:n kansitaiteen ylimpiä ystäviä. Kumma kyllä, sama henkilökohtainen näkemys pätee toiseenkin eteläpohjalaislähtöiseen yhtyeeseen, Kolmanteen Naiseen. Ehkä sattumaa, ehkä ei.

Vaan kun en judgaa bookia by its cover, voin todeta tutuksi lopuksi, jotta...

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


09 syyskuuta 2025

UUTUUSLEVYT - Buddy Guy: Ain't Done With The Blues

Buddy tokaisee jotain, ilmeisesti varmistaa joko mennään. Studiohenkilö vastaa, antaa luvan tai sinne päin.

Seuraa vajaan minuutin verran sielukasta akustisen kitaran käsittelyä ja iäkkään miehen hauraahkoksi taipunutta, sydämellistä laulua. Kyseessä on lyhyt tulkinta John Lee Hookerin ensisinglestä Boogie Chillen', joka vuonna 1948 pantiin todellisuudessa pikkulätkän B-puolelle, etusivullaan Sally May.

Soiton tauottua Buddy toteaa kenen laulua tuli silpaisseeksi. Lämmintä naureskelua studiossa, jonka lomaan maestro kertoo opetelleensa kitaran soittoa kappaleen parissa.

Legendan, ehkä viimeisen elossa ja aktiivisena olevan blues-sellaisen uusimman keulille sijoitettiin rohkeasti yllä kuvatun kaltainen veto otsikolla Hooker thing. Odotukset kakkua kohtaan nousivat kerrasta kattoon. Kokonaisuutena ei aivan sinne saakka kuitenkaan päästä. Huoneen yläosiin, päätä korkeammalle kyllä.

Albumin nimi kertoo missä mennään: Ain't Done With The Blues (2025).


Luettelenpa kokemani heikkoudet kärkeen, kun alun mitä mainioin resepti ei ole koko 60-minuuttista käytössä.

Tunnista olisi voinut nipistää vähintään vartin pois. Buddyn äänen teknisen käsittelyn olisi suonut jäävän vähemmälle, jos kohta kuulen sitä tehdyn aika maltillisesti. Vierailijoilla ratsastamisen olisi saattanut kerrankin unohtaa, ukon levyillä kun on sitä tehty vuosia, jopa kymmeniä.

No joo. Lukuunottamatta autotunetusta vai mikä se on, voi mainitut heikkoudet kuitata "heikkouksina". Ei niillä aina levyä pilata, eikä pilattu tässäkään tapauksessa. Itse asiassa saisin materiaalista aikaiseksi loistavan kattauksen valitsemalla 18 biisistä noin tusinan.

Ja onhan tällä toinenkin avaajan tapainen raita. Puolen välin jälkeen kuullaan One from Lightnin', joka on kunnianosoitus Lightnin' Hopkinsille. Lisäksi tuotetumpi, siis minusta köykäisempi Blues chase the blues away mainitsee Jimmy Reedin, B.B. Kingin ja Little Walterin.

Muista huippukohdista voisi mainita vaikka Joe Bonamassan kitaran tähdittämän balladin Dry stick. Vakuuttavaa jälkeä on niin ikään hidas Blues on top, ei vähiten Kevin McKendreen pianon takia. Hyvin potkii myös versio J.B. Lenoirin klassikosta Talk to your daughter.

I don't forget on sanomaltaan albumin painavinta antia. Harmi, että tuo karsea nykymusiikin riivaaja vie tunnelmaa alas. Poden keskivaikeaa autotune-allergiaa, joka on osin periaatteellista, mutta kyllä taudin juuret ovat puhtaasti tekniikan tuomassa kuuntelukokemuksen kehnoutumisessa.

Moitiskeluistani huolimatta hieno kiekko. Parempi kuin miehen edellinen, Blues Don't Lie (2022).

Vielä kun näkisi sen päivän, että Buddy Guylta ilmestyisi pitkäsoitto, jolla on pelkästään mahdollisimman vähistä elementeistä kasattuja lauluja. Uutuuden pari sellaista osoittaa kiistatta, että toimisi kympillä Apulaissheriffin toimistolla.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


28 elokuuta 2025

YLEISTÄ - 6 vuotta Apulaissheriffinä

Tosiaan, kuusi vuotta on vilahtanut siitä, kun blogin perustin.


Sittemmin on menty Twitteriin ja alettu tekemään Roll FM:lle radio-ohjelmaa. Facebookiinkin on tuppauduttu ja Twitteristä, tai siinä kohtaa jo X:ksi nimetystä hässäkästä poistuttu. Nyt on jääty ainakin loppuvuodeksi tauolle radiohommista.

Blogi on pysynyt koko ajan matkassa hieman hiipuvalla kirjoitustahdilla. Tosin viimeisin vuosi tuotti jonkin verran enemmän tekstejä kuin edellinen.

Mitä on tullut vastineeksi kaikelle käytetylle ajalle? Paljonkin, mutta se kai tässä on alituiseen pähkäilyn alla, tuleeko riittävästi.

Alla perinteeksi muodostuneeseen tapaan päivitetty lista Apulaissheriffin aivan mahtavan levyn arvosanan saaneista julkaisuista. Niitä on tähän päivään kertynyt 214 kappaletta. Rutkasti lisää löytyy hyllyistä, kaapeista ja laatikoista, kaupoistakin. Myös artistien ajatuksissa niitä muhii varmasti vielä pilvin pimein.

Sitten viime kerran lisäilin myös joitain 20-luvun tuotoksia, jotka olen alun perin käsitellyt pikaisesti uutuuslevyinä. Yllätyin, kuinka hyvä musavuosi olikaan 2023. Ja nimenomaan Suomessa.

Lopun juttulinkeissä mm. yksivuotiskatsaus elokuulta 2020. Lista oli tuolloin hivenen lyhempi.

1957

Gene Vincent And The Blue Caps: Gene Vincent And The Blue Caps
Little Richard: Here's Little Richard

1959

Lightnin' Hopkins: Country Blues

1961

Lightnin' Hopkins: Blues In My Bottle

1963

Sam Cooke: Night Beat

1964

Muddy Waters: Folk Singer

1965

Beatles: Rubber Soul

1966

Mississippi John Hurt: Today!
Otis Redding: The Soul Album
Wilson Pickett: The Wicked Pickett

1967

Albert King: Born Under A Bad Sign
Jimi Hendrix Experience: Are You Experienced
Johnny Cash & June Carter: Carryin' On With Johnny Cash & June Carter

1968

Irwin Goodman: Reteesti Vaan

1969

Beatles: Abbey Road
Creedence Clearwater Revival: Bayou Country
Creedence Clearwater Revival: Green River
Jethro Tull: Stand Up
Led Zeppelin: Led Zeppelin
Led Zeppelin: II
Neil Young With Crazy Horse: Everybody Knows This Is Nowhere

1970

Creedence Clearwater Revival: Cosmo's Factory

1971

Doors: L.A. Woman
James Brown: Hot Pants
Rolling Stones: Sticky Fingers

1972

Kalevala: People No Names
Neil Young: Harvest

1973

Aerosmith: Aerosmith
Focus: 3
Isokynä Lindholm: Sirkus
James Brown: The Payback
Johnny Winter: Still Alive And Well
Led Zeppelin: Houses Of The Holy
ZZ Top: Tres Hombres

1974

Albert King: I Wanna Get Funky
Hurriganes: Roadrunner
Lynyrd Skynyrd: Second Helping
Meters: Rejuvenation
Neil Young: On The Beach
Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku
Rauli Badding Somerjoki: Näin Käy Rock & Roll

1975

Dr. Feelgood: Malpractice
Jukka Tolonen: Hysterica

1976

Hurriganes: Hot Wheels
Johnny Winter: Captured Live!

1977

Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockers: Our Own Way Of Rockin'
Lynyrd Skynyrd: Street Survivors
Vesa-Matti Loiri: Vesku Helismaasta

1978

AC/DC: Powerage
Albert Collins: Ice Pickin'
Blues Brothers: Briefcase Full Of Blues
Bob Marley & The Wailers: Kaya
Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Kari Kolmas

1979

Earth, Wind & Fire: I Am
Matchbox: Matchbox
Molly Hatchet: Flirtin' With Disaster
Robert Gordon: Rock Billy Boogie
Sleepy LaBeef: Downhome Rockabilly
Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kohdusta Hautaan
ZZ Top: Degüello

1980

Bluesounds: Black
Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III)
Pelle Miljoona Oy: Moottoritie On Kuuma
Prince: Dirty Mind
Robert Gordon: Bad Boy
Rossington Collins Band: Anytime, Anyplace, Anywhere
Scapa Flow: Uuteen Aikaan
Stevie Wonder: Hotter Than July

1981

Blackfoot: Marauder
Eppu Normaali: Cocktail Bar
Fabulous Thunderbirds: Butt Rockin'
Hassisen Kone: Rumat Sävelet
Juha Vainio: Albatrossi Ja Sorsa
Juice Leskinen Slam: Ajan Henki
Kari Peitsamo: Gulliverin Retket
Leevi And The Leavings: Mies Joka Toi Rock'n'Rollin Suomeen
Stray Cats: Stray Cats
Tuomari Nurmio: Lasten Mehuhetki

1982

Eppu Normaali: Tie Vie
Grandmaster Flash & The Furious Five: The Message
Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa

1983

Earth, Wind & Fire: Powerlight
Kauko Röyhkä: Onnenpäivä
ZZ Top: Eliminator

1984

Popeda: Haraŝoo
Prince And The Revolution: Purple Rain
Stevie Ray Vaughan And Double Trouble: Couldn't Stand The Weather

1985

Eppu Normaali: Kahdeksas Ihme
J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Doris
John Cougar Mellencamp: Scarecrow
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani Palaa Rikospaikalle
Peer Günt: Peer Günt
Sielun Veljet: L'amourha

1986

Beat Farmers: Van Go
Johnny Winter: 3rd Degree
Kolmas Nainen: Kolmas Nainen
Tuomari Nurmio: Käytettyä Rakkautta

1987

Cult: Electric
Guns N' Roses: Appetite For Destruction
J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara
John Cougar Mellencamp: The Lonesome Jubilee
Juice Leskinen: Minä
Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen
Kolmas Nainen: Paha Minut Iski
Topi Sorsakoski & Agents: Besame Mucho

1988

Eric B. & Rakim: Follow The Leader
Honey B. & T-Bones: Ninety-Nine
Kari Peitsamon Skootteri: Hämeen Nopein
Leevi And The Leavings: Häntä Koipien Välissä

1989

Clifters: Sexi On In

1990

J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa
Juliet Jonesin Sydän: Jupiter
Kari Peitsamon Skootteri: Groovers' Paradise
Neil Young & Crazy Horse: Ragged Glory
Ne Luumäet: Laki Ja Järjestys

1991

Hearthill: Soul Food
J.Karjalainen Yhtyeineen: Päiväkirja
John Mellencamp: Whenever We Wanted
Ne Luumäet: Pahat Ja Rumat

1992


1993

Dave Lindholm: "LLL"
Don Huonot: Kameleontti
Kingston Wall: II
Leevi And The Leavings: Turkmenialainen Tyttöystävä
Melrose: Rock My World

1994

Jimmy Nail: Crocodile Shoes
Kingston Wall: III - Tri-Logy
Kolmas Nainen: Onnen Oikotiellä

1995

Absoluuttinen Nollapiste: Muovi Antaa Periksi

1996

Melrose: Trio
Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Mitä Sais Olla?

1997

Erykah Badu: Baduizm
Kauko Röyhkä: Sinä Olet Tähti
Pedro's Heavy Gentlemen: Reggae

1998

Buddy Guy: Heavy Love
Jimmie Vaughan: Out There
Jonna Tervomaa: Jonna Tervomaa
Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaupunkitarinoita

1999

Absoluuttinen Nollapiste: Suljettu
Kauko Röyhkä: Rock'n'Roll Klisee

2000

Mari Rantasila: Vain Rakkaus

2001

Brian Setzer '68 Comeback Special: Ignition!
Jonna Tervomaa: Viivalla
Katriina Honkanen: Valo Lentää

2002

Absoluuttinen Nollapiste: Nimi Muutettu
Erja Lyytinen & Dave's Special: Attention!

2003

Aku Ankkuli: Lootus

2004

Pekka Myllykoski Ja Jytäjemmarit: Viekää Minut Baariin Taas...

2005

Honey B & The T-Bones: Terrifying Stories From T-Bone Town
Kauko Röyhkä: Elämä Ja Kuolema

2006

Amy Winehouse: Back To Black
Doctor's Order: The Doc Pack
Neil Young: Living With War

2007

Wentus Blues Band: Agriculture

2008

Erja Lyytinen: Grip Of The Blues

2010

Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123
J.Karjalainen, V-M Järvenpää, Mitja Tuurala, Tommi Viksten: Polkabilly Rebels - Amerikansuomalaisia Lauluja

2011

Jimmie Vaughan Featuring Lou Ann Barton: Plays More Blues, Ballads & Favorites

2012

Kaipa: Vittjar
Kari Peitsamo Road Hogs: Rautahepo
Neil Young With Crazy Horse: Psychedelic Pill

2013

Kari Peitsamo Road Hogs: Pahat Pojat Ovat Jälleen Täällä
Kokomo Kings: Artificial Natural

2014

Ismo Haavisto: Mean Blue Train

2017


2018

Dr. Helander & Third Ward: Meat Grindin' Business
Ismo Haavisto: The Blues Has Chosen Me

2019

Aija Puurtinen & Brooklynin Satu: Lännen Maata

2020

Creek Road Eleven: Creek Running Again

2021

Brian Setzer: Gotta Have The Rumble
Dave Lindholm Lights: Dave Lindholm Lights
Slim Butler: Bone Deep

2022

J.Karjalainen: Soulavaris
John Mellencamp: Strictly A One-Eyed Jack

2023

Bad Sign: Live
Fat Chance: Second Chance
Hearthill: The Love Circus
Heikki Raine: Pickin' And Singin'
Marjo Leinonen & Bublicans: Holy Roller

2024


-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


24 elokuuta 2025

UUTUUSLEVYT - Vesa Snygg Sekä Satelliitti-yhtye: Kuu On Yllä Lammen

Kotimaisten, laadukkaaseen juurimusiikkiin panostavien levy-yhtiöitten sangen harvalukuinen joukko kasvoi olympiadi takaperin yhdellä. Tuolloin perustetun Moondog Musicin ensimmäiset äänitteet näkivät päivänvalon 2022.

Puljun varhaisimmista julkaisuista paikannan hyllystäni Ria And The Hi-Bindersia ja Rockin' Paradoxia. Vähän myöhemmistä Gin Mill Trioa ja lisää Rockin' Paradoxia. Siis pelkästään tosi kovaa kamaa.

Vesa Snygg Sekä Satelliitti-yhtye putkahti tietoisuuteeni aika hiljan Facebookissa tai Roll FM:llä, en ole varma kummassa. Aiempia kohtaamisia en muista, mutta voisin kuvitella noin maukkaasti nimetyn orkesterin jääneen minulle kerralla mieleen. Huomio kiinnittyy jo sanan 'sekä' käyttöön nimessä.

Yhtyeen ja yhtiön polut ristesivät kesällä CD:nä ja seiskatuumaisena ilmestyneen EP:n muodossa. Kuu On Yllä Lammen (2025) on piristävä tapaus.

Ensinnäkin, näin hienoja kansia kuvineen näkee nykyään aivan liian harvoin.


Kansista vastaa bändin basisti Ari Berghäll, jonka erottaminen saman soittimen toisesta taitajasta Ari Sjöblomista alkaa allekirjoittaneella pikku hiljaa luontua. On se kumma noitten basisti-Arien kanssa, kun aiemmin jouduin taistelemaan, jotta muistaisin kumpi on kumpi herrojen Vaahtera ja Taskinen kohdalla.

Berghällillä, kuten koko ryhmällä löytyy CV:ssään muitakin kelpo kokoonpanoja. Juha Litmanen rummuissa, Tuomas Metsberg kitarassa sekä Juho Hurskaisen saksofoneissa korvannut Masa Orpana ovat kaikki jotain ihan muuta kuin eilisen teeren poikia.

Keulahahmo Matti Saloranta edustaa yhtyeessä vankinta kokemusta. Vaikka hän on toiminut alalla yli 40 vuotta, törmäsin häneen kunnolla vasta hetki sitten.

Soitin näet viime syksynä Rollin Apulaissheriffi-ohjelmassani Rock Boys & Agentsia ja jouduin erikseen louhimaan tietoa keitä nuo rokkipojat olivat. Käsittääkseni toinen heistä oli Saloranta, mutta olen päässyt asiassa vain 90% varmuuteen. Oliko hänellä myös pseudonyymi Masa Tökker, kuten itselleni uskottelen?

EDIT 28.8.2025: Totuus löytyy loistavalta Finnish Rock'n'Roll -sivustolta. Agentsin kanssa esiintyivät Rock Boysista Tökkerin veljekset Masa ja Repe, ei Saloranta.

Vaan tässä tapauksessa Masa on Vesa ja hänen luotsaamansa viisikon tyyliä voisi kuvailla kolmella sanalla: 50's, 50's ja 50's. Jos vaikutteet ja esitystapa jossain kohtaa lipsahtaisivatkin jonkun mielestä toisaalle, edustaa tämä bändi minulle fiftarimeininkiä jollain hellyttävällä tavalla puhtaimmillaan.

Homman nimi on vanhojen biisien vetäminen suomeksi. Kolmen käännöksen takana on Saloranta ja originaalien levyttäjinä Jackie Lee Cochran, Elvis Presley ja Carl Perkins.

EP:n nimilaulun suomensi niitäkin hommia vuosikymmeniä pakertanut, jo vuonna 1986 kuollut radiotoimittaja Ensio Kosta. Shrine of St. Cecilia on peräisin 40-luvun alusta ja sen alkuperäisesittäjän nimeäminen menee niin hankalaksi, että tyydyn linkittämään kiinnostuneet SecondHandSong-sivustolle.

Jos kohta lätyn äänityksen laatu ei ehkä vastaa paatuneimpien hifistien vaatimustasoa, on levy soidessaan aina mitä mainioin 10 minuutin piipahdus menneen maailman meininkiin.

Rankkuus loistaa poissaolollaan, mutta kyllä tämä on rock and rollia ja rockabillyä, paino sanalla roll. Kuu on yllä lammen toimii herkistävänä balladikevennyksenä reippaampien rallien keskellä.

Enteileeköhän EP pitkäsoittoa? Aika näyttää.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


21 elokuuta 2025

LEVYT - Led Zeppelin: Led Zeppelin

Led Zeppelin (1969) kuuluu tapauksiin, joissa ensilevyllä soittaa käytännössä täysin valmis bändi, ei mikään noviisiporukka.


Otin taas kuunnellakseni orkesterin tuotantoa, ehkä ensimmäistä kertaa koskaan isomman pompsin putkeen. En kiistä, etteikö keväällä näkemäni uutuuselokuva olisi asiaan vaikuttanut. Näin teki, vaikka siitä on jo muuan kuukausi kulunut.

Tarkemmin sanottuna kahlasin tässä kohtaa läpi studioalbumit uran alusta aina Physical Graffitiin (1975) saakka. Tuo mainittu kuudes LP on siinä mielessä sukua monille ja taas monille, että sisältää paljon loistavaa musiikkia, mutta seassa on kuitenkin vähemmänkin hyvää. Yhtyeen kohdalla sama lausunto pätee myös kolmanteen ja neljänteen levyyn. Mielipide.

Kakkonen ja viitonen on jo blogissa puntaroitu ja aivan mahtaviksi todettu. Nyt saman arvion siis ansaitsee ykkönen.

70-luvun puolivälin jälkeiset kiekot eivät livejä lukuunottamatta ole minua toistaiseksi kovin suuresti liikuttaneet, mihin en näe jatkossakaan muutosta tulevan.

Kvartetin pelinavauksesta tykkään edelleen täysin kympillä. Se on oiva cocktail jykevääkin jykevämpää hard rockia - tai heavya, miten vaan - ja  suurin piirtein parasta mahdollista valkoista bluesia.

Painavimmin raskaan rockin puolelle sijoittuvat avausraita Good times bad times sekä Communication breakdown. Mikä kaksikko siinä tupsahtikaan suoraan syntymäisillään olevan genren huipulle ja klassikoiksi.

Näkemykseni lienee yksinkertaistettu, enkä itse asiassa edes tunne heavy metalin historiaa kunnolla, mutta näin sen ajattelen. Minulle tyylisuunnan alun muodosti kolmikko Led Zeppelin, Black Sabbath ja Deep Purple. Sabbath oli alusta asti tummaa metallia, Purple edusti jytälaitaa ja Zeppelinissä soi eniten blues.

Tässä kohtaa pitäisi jo rokkipoliisien herätä ohjeistamaan, jottei se ja se mitään heviä ole ja blaa blaa blaa. Led Zeppelin oli totta vieköön mitä värikkäin ja mitä moninaisempia vaikutteita musiikkiinsa ladannut ryhmä koko ura huomioiden. Sitä se oli pienemmässä mittakaavassa jo debyytillään.

Miettikääpä sellaisia siivuja kuin Dazed and confused tai How many more times. Eivät todellakaan ole nuo mitään suoraa hard rockin jyystöä. 60-luvun lopun hengessä mennään rockin, bluesin ja psykedeliankin siivin. Proge odottelee nurkan takana.

Your time is gonna come soi John Paul Jonesin urkuintron jälkeen mitä sielukkaimpana... musiikkina. Saumatta ja limittäin sen perään lähtevä Black mountain side taas on Jimmy Pagen folk-kitarasoolo. Tai ei ihan soolo, sillä sille antaa eksoottista väriä kenialaissyntyisen Viram Jasanin tabla-rummutus.

Niin ikään folkiin, mutta nyt varsin jämäkällä rock-kulmalla kallistuu Joan Baezin repertuaarista napattu Babe I'm gonna leave you. Laulun kirjoittaja Anne Bredon sai nimensä kanteen, mutta joutui jostain syystä tyytymään siihen, että rinnalla ovat Pagen ja Robert Plantin nimet.

Sen sijaan biisin Dazed and confused isä Jake Holmes jäi alkuun huomioimatta, ja on sitä vielä vuoden 1994 CD-versiolla, josta jutun kuvat. Ei voi kuin ihmetellen harmitella sitä miten härskisti bändi (Page?) toimi alkuaikoinaan näissä asioissa. Holmes, kuten muutama muukin on myöhemmin saanut kunniaa ja taloudellista korvausta kaltoinkohtelustaan.

Willie Dixon sentään tunnustettiin ensipainoksista lähtien kahdenkin kappaleen kohdalla. Nuo kaksi, You shook me ja I can't quit you baby ovat paketin blueseinta materiaalia.


Krediiteistä puheen ollen, Plantia ei sopimusteknisistä syistä merkitty alkuun kansiin biisintekijänä, vaikka hänellä on osansa viidellä raidalla. Nimi ja oikeudet lisättiin myöhemmin. Havaitsen nyt, että prosessi oli -94 vielä kesken, koska hänet on mainittu vain numeron 2 kohdalla.

Mies muuten vietti eilen 77-vuotispäiviään, minkä yllättäen juuri hoksasin.

Led Zeppelinistä on hankala kirjoittaa noteeraamatta John Bonhamia. Ja kyllähän hänen toimintansa rumpupatteriston takana jaksaa kerta toisensa jälkeen kuunneltuna säväyttää. Esimerkiksi voisi ottaa vaikka tomifillit, joissa se juttu ei ole iskujen tiheys, vaan toimivuus. Tanakkaa työtä kautta linjan.

1969 oli hyvä albumivuosi. Se taisi olla tuossa mielessä paras vuosi siihen mennessä.

Tuolloin saattoi samalta artistilta ilmestyä kaksi, jos ei peräti kolme huippu-LP:tä vuodessa. Zeppelinin lisäksi blogissa on nyt käsitelty kaksi loistavaa -69 lättyä myös CCR:ltä. Mahtavuutta julkaisivat lisäksi ainakin Neil Young With Crazy Horse, Jethro Tull, The Beatles, Janis Joplin ja Johnny Winter.

Loppuun tietokilpailukysymys. Minkä saman vuoden albumin takakanteen on niin ikään kuvattuna yhtye ikään kuin neliön muotoon siten, että menu on siinä keskellä?


Aivan mahtava!