Jutut ajassa

30 marraskuuta 2025

LEVYT - Honey B & T-Bones: Walking Witness

Hiipuvan marraskuun 11. lyhyen levyjutun aiheena on Honey B & T-Bonesin 12. studioalbumi Walking Witness (2011).


Kakku sisältää järisyttävän tyylikästä soitantaa, paneutuneita ja ilmeisen harkittuja sovituksia monine yksityiskohtineen sekä vaikuttavaa vokalismia. Esa Kuloniemi loistaa kitaralla, Jaska Lukkarinen rummuin ja Aija Puurtinen paaluttaa bassolinjat kohdilleen, laulamisensa lisäksi.

Levy on keskimmäinen jostain syystä kolmen sarjaksi mieltämässäni jatkumossa, jonka avasi Alien Blues (2009) ja päätti Time Was (2016). Se on noista selkeästi paras. Oivalsin levyn hienouden vasta muuan vuosi sitten, kun jollain autoreissulla kuuntelin T-Bonesin tuotantoa pitemmän pätkän putkeen.

Levyllä on hyvin jännää, ellei suorastaan jännittävää musiikkia, joka ammentaa idästä ja lännestä, ehkä etelästäkin. Vaikutteita on sikäli runsaasti, että ne varmaan osin peittyvät sekoituksessa, jota tekee paikoin mieli luonnehtia avaruusmusaksi.

Yrittäessäni hakea mainituista lyhytjutuista vertailukohtaa, jota tämä eniten muistuttaisi, törmään seinään. Paljon ei ole yhteistä Haavistoon, Winteriin tai Hookeriin, vaikka blues bändin yhteydessä yleensä mainitaan. Myöskään Cash ei osu, vaikka levyllä versioidaan I walk the line. Päädyn valitsemaan Röyhkän siitä huolimatta, että sekin on tästä kaukana kuin Oulu Ylä-Lapista.


Hangaround muuten on mukaelma tai jatko-osa albumin Terrifying Stories From T-Bone Town (2005) kappaleesta Funky women. Linkin takana kuitenkin Dry, dry, dry, jonka kitaroinnista bongaan hieman Jimmy Pagea.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


28 marraskuuta 2025

LEVYT - Ismo Haavisto Band: Winter Blues

Suomalaisen bluesin suurnimistä puhuttaessa olisi objektiivisestikin arvioiden väärin jättää Ismo Haavisto huomiotta. Itse pidän häntä omaan makuuni pohjautuen aivan genren, ja miksei koko roots-musiikkikenttämme yhtenä kirkkaimmista tähdistä.

Hyviä ja sitäkin parempia lättyjä on mieheltä putkahdellut vuodesta -98 lähtien. Niihin parempiin lukeutuu mm. tämänkertainen jutun aihe Winter Blues (2010).


Se on nelihenkisellä yhtyeellä toteutettu albumi, jonka 13 numerosta peräti kuusi on sooloja, siis Ismo Haavisto One Man Bandin tekosia.

Yleisesti ottaen voi sanoa, että bändillä svengaa ja rullaa. Biisit kulkevat liukkaasti kuin laskuvälineeksi ideoitu muovinen jätesäkki pulkkamäessä. Sooloesityksiin taas on päätynyt enemmän syvyyttä ja sielukkuutta. Tietenkään jaottelu ei mene yksi yhteen ja tasan noin, mutta pääpiirteissään joo.

Haavistolla on ollut tapana aika ajoin versioida vanhojaan uusiksi. Sen tarkemmin hänen tuotantoaan läpikäymättä muistuu mieleen erilaiset tulkinnat ainakin kappaleista Mean ol' accordion, Midnight man ja Down to the Otamo.

Aki Kaurismäki kelpuutti keskimmäisen elokuvaansa Toivon tuolla puolen. Vaikkei kyseessä olekaan sama veto, niin linkkaan sen riittävän samankaltaisena tähän, koska Winter Bluesia ei suoratoistoista löydy. Bändiversio pistettiin niin ikään loistavalle albumille The Blues Has Chosen Me (2018).

Itse asiassa elokuvan soundtrack on myös julkaistu...


Aivan mahtava!

25 marraskuuta 2025

LEVYT - The Brian Setzer Orchestra: Vavoom!

Kai Brian Setzerin voi sanoa omaavan jonkinlaisen Midaksen kosketuksen. Sen verran paljon kultaa on nauhoille tallennettu, kun hänellä on ollut sormensa pelissä. Toiminnan aikaikkuna on jo pitkästi yli 40 vuoden mittainen.

Vuosituhannen vaihteen hujakoilla kosketus tuntuu olleen erityisen herkkä. Silloin plus miinus muutaman vuoden aikana Setzeriltä ilmestyi nippu vallan erinomaisia albumeita. Osa niistä oli sooloja (käytännössä triokokoonpanoin pakerrettuja), osa isomman orkesterin kera tehtyjä.

Apulaissheriffin tunnustuksen on jo saanut ensin mainitusta kategoriasta Ignition! (2001) ja nyt sen ottaa vastaan jälkimmäistä edustava Vavoom! (2000).


Kiekolla, kuten yleisemminkin Orchestransa kanssa Brian operoi swingin, rockabillyn ja jump bluesin maastoissa big bandin keinoin toteutettuna. Tällä kertaa ryhmä koostuu hänen itsensä lisäksi rumpalista, kahdesta basistista ja 13 puhaltajasta plus muutamasta vierailijasta.

Biisit ovat enimmäkseen omia, mutta seassa on totutusti maukkaita BSO-muottiin valettuja covereita.

Uskollisia japanilaisia fanejaan Setzer suosi vain japsipainokselle sisällytetyllä Bill Haleyn Rock-a-beatin' boogie -versiolla, joka on kuunneltavissa YouTubessa. Kaikkien nautittaviksi päätyivät mm. klassikot Mack the Knife, Caravan sekä nummismaisen tunnelimaista tunnelmaa tihkuva Gettin' in the mood.

Originaaleista kovimpia on billyjumppa '49 Mercury blues.


Positiivista ja mielialaa kohottavaa musiikkia.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


20 marraskuuta 2025

LEVYT - Kauko Röyhkä: Tyttöjen Ystävä

Levyn avaa klassikko. Tohdin jopa veikata sen sijoittuvan viiden tunnetuimman Röyhkä-laulun joukkoon. Tosiasiahan kuitenkin on, ettei yksi biisi kesää tee. Ei tee, vaikka se olisi Kevät, joka sinänsä on ajaton sekä isossa kuvassa että otsikostaan huolimatta suhteessa vuodenkiertoon.

Tässäkin tapauksessa 12 biisiä tekee levystä loistavan. Olen viime vuosina havahtunut siihen, että saattaisin kysyttäessä nostaa sen Röyhkän tuotannon aivan parhaaksi pitkäsoitoksi.


Levy on toinen kahdesta bändimielessä välikauden työstä. Nartusta oli pysynyt mukana Pekka Gröhn, joka soittaa kiekon bassot. Myöhemmin vakiintuneeseen ysärikokoonpanoon jäi levyn tekijöistä kitaristi Timo Vikkula. Rummuissa on Gabi Hakanen, toisessa kitarassa ja koskettimissa Martti Salminen.

Vierailijoista nostettakoon Costi Suhonen, joka duetoi Kaukon kanssa kappaleen Hän tuolta toiselta puolelta. Tulkoon niin ikään mainituksi viulisti Ufo Mustonen pitkällä päätösraidalla Älkää menkö ilman meitä.

Kannattaa toki kuunnella koko levy, vaikka laitan linkin taakse vain numeron, jolla rumpuja piiskaa Gröhn. Hän muuten rumpaloi alusta loppuun sen toisen välikausialbumin Kaksi Koiraa (1990). Menevä Sun puolella edustaa moni-ilmeistä kokonaisuutta yhtä hyvin tai huonosti kuin mikä tahansa muu valinta. Siksi koko levy.


Tuollainen levy on Tyttöjen Ystävä (1991).

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


18 marraskuuta 2025

LEVYT - Johnny Cash: Boom Chicka Boom

Wikipedian väittämän mukaan Boom Chicka Boom (1990) olisi Johnny Cashin albumi numero 76. En tiedä kuinka lukemaan on päädytty. Luultavasti mukana on kokoelmia, liveä ja kaikenkarvaisia toisten kanssa tehtyjä yhteislevyjä. Miten vaan, niin se on niin mones albumi, että moni hengästyy jo ajatuksesta.

Merkittävänä pidän sitä, että se on mielestäni heittämällä miehen parhaita aikaansaannoksia. Tuota voi jo pitää saavutuksena, koska uraa oli sen ilmestyessä takana noin 36 vuotta. Kannattaa seisahtua ja uhrata asialle muutama ajatus.


Olen joskus paasannut Cashin Columbia-kauden studiotuotannon puolesta, kun hänet yleensä muistetaan Sun Recordsista, vankilaliveistä ja Rick Rubinista. Nyt aiheena oleva kiekko syntyi lyhyellä Mercury-kaudella, jonka aikaiset levytykset pakattiin vuonna 2020 kätevästi 7 CD:n boksiin.

LP:n nimi viittaa säestystapaan, jota Cash yhtyeineen käytti jo aivan uransa alussa 50-luvulla. Tuoltahan monien hänen kappaleittensa taustat tosiaan kuulostavat. Bumtsikkabumtsikka...


Lauluja väitetään aika usein tarinallisiksi silloinkin, kun ne eivät sitä ehkä ole. Minusta tarina on kertomus alkuineen ja loppuineen. Pelkkä asioitten kuvaus ei välttämättä täytä tarinan määritelmää.

Boom Chicka Boomilla on enemmän kuin yksi aito tarinalaulu. Yksi niistä on hieno Monteagle Mountain. Toinen on Harley, joka sekin on hieno kuten koko kymmenen biisin pakettikin.

Aivan mahtava!

15 marraskuuta 2025

LEVYT - Melrose: Melrose

Melrose (1986) on kuin edellisessä jutussa pöyhäisemäni Hassisen Koneen kiekko: debyytti-LP, joka sisältää kaikin puolin valmista, virkeää ja jälkeen päinkin arvioiden persoonallista pörinää. Molempien yksikäsitteinen lokeroiminen johonkin tunnettuun genreen oli aikanaan mahdotonta.


Jos Kone oli ns. uutta aaltoa, voi Melrosen laskea Suomessa seuraavaan, joka niin ikään tuotti markkinoille kosolti kiinnostavia bändejä. Toisin kuin "uusi", nosti 80-luvun puolivälin hyöky pintaan useita englanniksi esiintyneitä, amerikkalaisen juurimusan eri genreistä ammentaneita tekijöitä.

Kone sai hyväksyntää punk-piireissä, vaikka sen kategorisointi punkiksi mennee melko iloisesti metsään. Melrose taas keräsi runsain mitoin fiftariyleisöä, vaikka 50's ja rockabilly olivatkin sille vain vaikutteita vaikutteitten joukossa.

Yhtyeet henkilöityivät vahvasti keulahahmoihinsa, Alankoon ja Tokelaan. Näin se meni, vaikka ne olivat mielestäni alusta asti nimenomaan yhtyeitä.

Sellainen pienen pieni ero vertailemiini aikainsa huipputulokkaisiin liittyy, että toinen eli vajaat kolme vuotta, toinen yli 40. Melrosen tarina päättyi rumpali Jami Haapasen kuolemaan toissa keväänä.


Eräs ryhmää kuvaava piirre aina vuoteen -91 oli tuonaikaisen basistin, Repa Nurmen paukuttama pystymallin vehje. Ensilevyllä on lisäksi mukana vielä roimasti hillitöntä nuorta energiaa. Linkin takaa voit kuunnella miten vuosimallin -86 Melrose vyöryttää kappaleen Melrose albumilta Melrose.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


13 marraskuuta 2025

LEVYT - Hassisen Kone: Täältä Tullaan Venäjä

Elettiin 80-luvun alkua, kun tutustuin levyyn naapurin pojan kasetilta. Ennestään olivat radiosta tulleet tutuiksi ainakin Rappiolla ja Reippaina käymme rekkain alle. En innostunut kättelyssä satasella koko kolmitoistikosta, osasta kyllä.

Vuosikymmenen lopuilla ostin Koneen LP:t. Tuolta ajalta muistan, miten kerran jossain automankassa soi Älä syö liisteriä tai Viimeinen rock ennen aivokuolemaa ja kyydissä, ellei kuskina ollut naapurin tyttö totesi, että onpa kauhiaa. Ehken vielä siinäkään vaiheessa allekirjoittanut koko albumin mahtavuutta.

Nyt jo kauan loistavana pitämäni Täältä Tullaan Venäjä (1980) on eräänkin tovin odottanut vuoroaan Apulaissheriffin blogissa.


Kuten kuvista näkee, olen Hassisen Koneen osalta tätä nykyä boksimiehiä. PÄLPeistä luovuin ajat sitten.

Kunnellessani levyä noin miljoonatta kertaa huomasin mielenkiintoisen seikan kappaleen Jumalat jalassa lyriikoissa. Olenko tajunnut sen aina väärin vai väänsivätkö aivoni vain tällä kerralla yhden sanan vikaseen? Kysynkin, onko Sinisen enkelin makua sittenkin kielen sijaan pillissä.


Mielestäni on aikamoinen saavutus äärimmäisen tutulta nipulta rokkibiisejä pystyä vuosikymmeniä niihin tutustumisen jälkeen iskemään käytännössä liki joka kerta täysillä. Pantse Syrjän tuottama Täältä Tullaan Venäjä pystyy.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


11 marraskuuta 2025

LEVYT - Juice: Keskitysleirin Ruokavalio

Keskitysleirin Ruokavalio (1976) on aatoksissani yksinäinen ja ylivoimainen LP-helmi 70-luvun Leskis-tuotannossa. Bändi on Juice ja siinä musisoivat Safka Pekkonen, Petteri Salminen, Juuso Nordlund, Kaj Martin ja hän itse.


Joskus ennen oli Per Vers, Runoilija (1974) enemmän makuuni, mutta aika muuttuu, maku muuttuu ja muuttuu myös ymmärrys tai joku vastaava teoksia kohtaan. Sekä sitä edeltävä Juice Leskinen & Coitus Int (1973) että seuraava Juice Ja Mikko (1975) ovat liian hämyä. Kummastakaan en ole koskaan liiemmin innostunut.

Myöhemmistä Slamin kanssa taottu Tauko I (1978) sisältää muutaman huipun, vaan ei kanna kokonaisuutena. Livekiekko Tauko II (1979) toimii siinä mielessä paremmin, mutta kohokohtia uupuu. Lahtikaupungin Rullaluistelijat (1977) noteeraa pohjan. Kun sen biisilistaa katselee vuosien tauon jälkeen, ei yleensä tule mieleen ainuttakaan muistikuvaa teksti- tai melodiakuluista.


Kattauksesta löytyy Leskisen parhaimmistoon kuuluva Luonas kai olla saan. Täydellisyydestä sen suistaa vain lievästi onnahtava sanarytmitys 3. säkeistön ensimmäisellä rivillä:

kun yö saapuu ylle elämän valtatien

Levynä tämä on täysi- ja tasapainoinen. Hieno.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


08 marraskuuta 2025

LEVYT - Johnny Winter: Johnny Winter

Mietitäänpä valkoista bluesia 60-luvulla. Tällä linjauksella useimpien ajatukset kääntyvät varmaan Brittein saarilta ponnistaneisiin tekijöihin, joista monet sekoittivat soppaansa erinäisiä määriä rock and rollia.

Mutta mitenkäs Amerikka? Oli Paul Butterfield, Canned Heat, ynnä muita. Jos pitäisi tuntemistani albumeista valita kyseisellä rajauksella yksi, valintani olisi epäröimättä Texasin legendan kakkoslevy Johnny Winter (1969).


Winter oli juuri siirtynyt Columbialle, ison puulaakin leipiin ja tuonut mukanaan jo debyytillään The Progressive Blues Experiment (1968) soittaneet Tommy Shannonin ja "Uncle" John Turnerin.

Vierailijaosastolta ansaitsevat maininnan kappaleella Mean mistreater Shannonin bassossa korvaava Willie Dixon ja LP:llä muutoin Johnnyn itsensä hanskaamassa huuliharpussa Big Walter Horton. Siinäpä oiva kumarrus vaikutteitten suuntaan, mitä edustavat toki myös lainabiisit mm. Robert Johnsonilta ja B.B. Kingiltä.

Velipoika Edgarin instrumentteina ovat piano (I'll drown in my own tears) ja saksofoni (Good morning little school girl). Samoilla kahdella raidalla on mukana enemmänkin puhaltajia ja ensin mainitulla vielä kolmen naisen kuoro.


Järkälemäinen blues-levy, jonka voinee sanoa lopullisesti nostaneen taitavan kitaristilaulajan uran lentoon. Kaikkien aikojen valkoiseksi blues-artistiksi en keksi Winterin lisäksi muita ehdokkaita kuin Jimmie Vaughanin.

Aivan mahtava!

06 marraskuuta 2025

LEVYT - The Doors: The Doors

Orkesteri on meikäläiselle niitä tapauksia, että osa levyistään on loistavia ja osa taas jotain aivan muuta. Debyytti The Doors (1967) lukeutuu ensin mainittuihin.

Kappalelistaa tutkaillessaan voi jokainen edes vähän 60-luvun musiikkia tai sanotaanko klassista rockia ylipäätään tunteva bongata kahdesta neljään ajatonta klassikkoa. Numerot 1 ja 6 ovat sitä täysin kiistatta, 11 kuuluu joukkoon ehkä tarkastelijasta riippuen ja 5 on selkeä rajatapaus, mutta minusta klassikko sekin.


Kaikkinensa kattaus on yllättävänkin monipuolinen, kun sillä silmällä katsoo. Psykedeelistä vääntöä, aikansa rockia paikoin blues-höystein varustettuna, Beatlesin ja vastaavien luullakseni inspiroimaa popahtavampaa kamaa, taidemusiikkia, jamaikalaiseen vivahtavaa rytmiikkaa.

Varsin väkevä näyttö ensimmäiseksi albumiksi. Nauhoitusten aikaan jätkät olivat 20-27 vuoden ikäisiä. Kai siinä on ikähaarukka, jolloin koko rock-musiikin historia huomioiden on syntynyt keskimäärin vaikuttavinta ja vakuuttavinta tavaraa. Melko mahdoton noita suureita on mitata, joten kyseessä on henkilökohtainen mielipide.

Pistettäköön esimerkkibiisiksi Take it as it comes, jolla voi havaita useampia kuin yhden ylle listaamistani tyyleistä.


Voisin kirjoittaa loppukaneettina, että The Doors oli vallankumouksellinen levy ja aikaansa edellä. Ilmeisimpien bändien ja laulajien lisäksi tunnen kuitenkin aikansa musaa sen verran suppeasti, jotta en ala moista lausumaan. Pysyttäydyn siis vakioluonnehdinnassani.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



04 marraskuuta 2025

LEVYT - John Lee Hooker: I'm John Lee Hooker

Boogien kuninkaan noin toinen LP I'm John Lee Hooker (1959) sisältää 12 raitaa, joista pääosa julkaistiin singleinä vuosina 1955-58.

Viidestä saman vuoden nauhoituksestakin muutama ennätti ilmestyä pikkukiekkoina ennen albumia. Niistä neljä on versioita 40- ja 50-lukujen originaaleista. Loistavasti toimivat klassikot Hobo blues, Boogie chillun, I'm in the mood sekä Crawlin' king snake uusinakin tulkintoina.


Albumi on kokonaisuudessaan aivan erinomainen ja muodostaa levyn Travelin' (1960) kanssa mitä maittavimman 2in1-CD:n, jollaiseksi Soul Jam Records ne vuonna 2011 paketoi.

Vanhemmista äänityksistä voisi nostaa kaikista varhaisimman eli kappaleen Time is marching. Studiohommelit sitä varten tehtiin 19.10.1955 ja huuliharppua soittaa itse Jimmy Reed. Ylipäätään jos biisien soittajatiedot kiinnostavat, kannattaa tukeutua Thomas Jarlvikin Hooker-sivustoon.


Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: