LEVYT - The Kokomo Kings: Too Good To Stay Away From

Tuli uusi ennätys kahden blogijutun välisessä ajassa. Edellisen kerran vääntäydyin näissä merkeissä näppäimistölle yli kuukausi sitten, eikä tämä nytkään kovin sujuvasti mennyt. Ei vaan ole huvittanut.

Yhtenä pontimena toimi tässä kohtaa ajatus siitä mitä kirjoitin joulukuussa 2022 The Kokomo Kingsistä. Totesin tuolloin langenneeni bändin pauloihin välittömästi siihen törmättyäni ja muka tietäväni, että sen tapauksessa ei tarvi antaa vuosien kulua nähdäkseen tuleeko musiikista pitemmän päälle pitämään.

Kyllä tiesin ja nyt nostan jalustalle porukan kakkoslätkän Too Good To Stay Away From (2017).

Olen ollut käsityksessä, että yhtyeen tuotanto neljine albumeineen on paitsi varsin tasaisen kovaa tasoa myös suhteellisen samankaltaista. Tämä mielessä panin nyt pyöritellen kaksi ensimmäistä peräkkäin. Niiden osalta pysyn käsityksessäni.

Se on jännä miten tällainen kohtalaisen niukasti tyylillistä variaatiota sisältävä materiaali jaksaa kuuntelukerrasta toiseen ilahduttaa, viehättää ja mikä kenties parasta, kohottaa tunnelmaa. Olen kuitenkin eri yhteyksissä useammin kuin muutamaan kertaan maininnut monipuolisuuden joittenkin levyjen vahvuutena.

Toisaalta eipä tuo ihmekään ole. Konkretisoin asiaa ruokalajilla, jota olen kerran aiemminkin (Erykah Badun yhteydessä) käyttänyt havaintomateriaalina, joskin hieman toisella tavalla.

Omatekoinen makaronilaatikko ketsupilla on käytännössä joka kerta hyvää, vaikka se tehdään aina samalla tavalla. Reseptissä saattaa eri kokkauksilla olla hienoista vaihtelua (kuten Kokomo-biiseissäkin), mutta peruskaava pitää. Ja se toimii.

Makaronilaatikko on havaintomateriaalina silläkin tavoin herkullista, että sitä voi soveltaa myös genretutkailuun. Eihän minulle kaikki tällainen musa maistu, kuten ei erikoisesti eineslootakaan. Nälkä sillä lähtee, mutta nautinto on vähäistä.

Kokomo Kingsin laatikossa ei ole pätkääkään puolivalmisteen makua. Päinvastoin, ihan kuin käytetty sipuli olisi takapihalla kasvatettua ja munat oman kanalan iloisen vapaana telmivien lintusten pullauttamia. Ihan on siinä hilkulla, etteikö jauheliha tule läheisen pienteurastamon epäteolliselta tuotantolinjalta.

Todettakoon eines-bluesiakin maailmalla tuotettavan jatkuvasti ja runsaasti.

Jutun aihe lukeutuu albumeihin, joista en muista ainuttakaan kertaa, että edes jonkun yksittäisen kappaleen kohdalla olisi tehnyt mieli kelata eteenpäin tai hypätä yli. Yksinkertaisesti, tämä on liian hyvää moiseen. Nimi pitää, vaikka nimikappale Too good to stay away from muusta kertookin.

Ja vielä, kuullun lisäksi Kokomo Kingsillä pelittää myös nähty. Kansitaide osuu meikäläisen silmään mitä parhaiten, vaikka pelailen CD-formaatissa. Ilmeisesti kuva-, teksti- ja värimaailman suunnittelussa on huomioitu pienemmänkin koon vaatimukset.

Tämäkin kiekko on nauhoitettu T-Rec Studiolla. Paikasta en löytänyt sen enempää tietoa kuin Discogsin tarjoaman. Kyseinen sivusto ei tiedä siellä äänitetyn juuri muitten tuotoksia, mikä viittaa omaan studioon. Elävän rouhea äänijälki on yksi bändin valttikorteista.

Debyytin jälkeen orkesterin laulajaksi tuli kitaraakin soittava Martin Abrahamsson. Alkuperäisvokalisti Harmonica Sam luikauttaa ja harputtaa kolmella raidalla. Taisin panna asian merkille vasta nyt ja todeta äänieron ensimmäistä kertaa. Aivan kuin bändisoundikin olisi noilla kolmella hiukan erilainen kuin levyllä muuten.

Muu kokoonpano on ennallaan. Ronni Busack Boysen jatkaa kitarassa, Daniel Winerö rummuissa ja lauluntekijä Magnus Lanshammar bassossa, paikoin kitarassa.

Sanoituksista voi edelleen löytää viimeksikin esille nostamaani omanlaistansa huumoria. Eniten minua Kunkkujen kakkosella myhäilyttää kaikin puolin osastoa 5/5 edustava I can't go home looking like this.

it was the wrong woman

but how could I know

she looked like my wive

and the lights were low

Noin selittelee tekemisiään humppareissulla joron jäljille ajautunut kertoja. On kerrassaan hersyvää tekstiä.

Yhtyeen neljän pitkän ilmestymisvuodet 2013, -17, -19 ja -21 voisivat antaa olettaa uuttakin heiltä pian saatavan. Edellisestä on kuitenkin jo vierähtänyt tovi. Huomaan nyt Spotifyssä kolmekin itselleni vielä outoa digisinkkua toissa vuodelta.

Mahdollisia tulevia julkaisuja odotellessa päätän kirjoituksen perinteisellä tyylillä.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - The Kokomo Kings: Artificial Natural
• LEVYT - Erykah Badu: Baduizm
• UUTUUSLEVYT - The Gin Mill Trio: Rock 'Em Blues!

UUTUUSLEVYT - Rolling Rust: Rough Road

Hoksasin itsessäni erikoisen muutoksen mitä tulee musiikin osuvuuteen kuuntelukertojen myötä. Tämä siis on pitempiaikainen juttu, moneen kertaan viime vuosina havaitsemani, ei pelkkä yksittäistapaus.

Sitä oli kauan elänyt sen mukaan, että ennestään outo levy vaatii yleensä muutaman pyörittelyn ennen kuin sen mahdollinen hienous aukeaa. Helmet olivat harvemmin tuntuneet helmiltä heti tutustumiskierroksella. Niinhän pokerissakin saattaa käsi korttien vaihdolla parantua.

Nykyään käy monesti niin, että heti kättelyssä näyttää kouraan mäjähtävän täyskäsi, joka tarkemmin katsottaessa osoittautuu kolmosiksi tai kahdeksi pariksi. Värisuora väriksi tai suoraksi. Toki siihenkin voi vaihto vaikuttaa.

Rolling Rustin kakkospitkän olin sen ensimmäisen kerran kuunneltuani valmis sijoittamaan koko vuoden kolmen kärkeen. Se vaikutti suurin piirtein kolmen kurkon ja kahden akan täyskädeltä. Olin aika vaikuttunut, hieman yllättynytkin, miten lujasti bändi oli petrannut sitten yli kolmen vuoden takaisen oivallisen debyyttinsä.

Rough Road (2024) on raffimpi ja rockimpi kuin Mind Your Head (2021). Se on kuitenkin hyvin kaukana rymylevystä. Yhtye ei mene ränttätänttää, mikä ei sinällään olisi rikollista. Se ei myöskään sorru kasvottomaan radiorokkiin, mitä tekona voisi periaatteessa jo oikeusasteissa käsitelläkin.

Enemmän tämä on rockia kuin rokkia, vaan ei pelkkää sitä itseään. Rolling Rustin rockissa on sävyjä. Mieti joku americanan tyylilaji ja luultavasti albumilta löytyy sen kaikuja, enemmän tai vähemmän. Suomipojat ja -tyttö työstävät sangen epäsuomalaista ja vaikeasti kategorisoitavaa tavaraa. Pahuksen persoonallistakin se on.

Ja se potkii. Se potkii jo siksi, että ollaan niin kaukana tuotteesta. Äänitaidetta.

Mieleeni nousi etäisesti Robert Plant ja Alison Krauss, joitten viimeisintä yritin taannoin yleisen kehuskelun innoittamana ottaa haltuun. Ei onnistunut silloin, ei onnistunut nytkään, kun taas koetin. Koko tunteroista en jaksanut tällä erää suoratoistattaa. Minulle heidän tuotoksena kuulostaa melko tylsältä.

Suosin mielelläni suomalaista. Ehkä siis on kaltaiseni musiikin harrastelijan kannalta siunaus, ettei Härmässä ole resursseja (?) tehdä yhtä siistiä ja siloteltua kuin maailmalla. Ehkä valtaosa hankkimistani uusista levyistä on tuostakin syystä kotimaisia. Kas kun teknisesti liian hyvä kääntyy itseään vastaan. Eläköön roso. Eläköön oikea, sydämellä ja sielulla tehty musa. Siihen ei tekoäly pysty.

Biiseistä ensimmäisen maininnan ansaitsee kolmantena soiva, keinuvarytminen Scarred. Katriina Honkasen harkitun flegmaattisehko tulkinta ja äärimmäisen tyylikkäästi sovitettu tausta toimivat mitä mellevimmin.

Honkanen vastaa harmoniatkin huomioiden lähes kaikista kiekon lauluosuuksista sekä soittaa erilaisia koskettimia ja siellä täällä kitaraa. Ilkka Tenhusen kontolla on sähköisiä ja akustisia kitaroita. Isoin instrumenttivastuu lankeaa Janne Louhivuorelle: rumpuja ja perkussioita, lähes kaikki bassot, koskettimia ja huuliharppua, banjoa ja luonnollisesti kitaraa.

Muutamien raitojen rumpalina toimii taas Vilho Louhivuori.

Tekstit tulevat totutusti täysin Honkaselta. Myös valtaosa sävellyksistä on hänen luomiaan. Parin laulun (Love ja Invisible) tutunoloisen melodian kohdalla mietin, onko kyseessä englanninnos jostain vanhasta vai säveltäjälle ominainen käsiala.

The sea song tuo yhden niukasti annostellun kitarasoundin osalta mieleen Led Zeppelin III:n ja varsinkin taustalauluillaan The Beatlesin. Nimikappaleen banjo on niitä pikkujuttuja, joilla timantteja hiotaan. Paljon hyvää löytyy.

Paketin lopettava Naked and skinned kaikessa yllättävyydessään kruunaa hienon kokonaisuuden.

Kokemani yhtäläisyys Plant & Kraussiin oli ehkä ankka, kenties vaikkapa tuon päätöskappaleen hitaista osista kummunnut. Joka tapauksessa se oli esimerkki mielleyhtymistä, jollaisia koen musiikissa taajaan, mistä ja mihin milloinkin. Omalla laillaan ne rikastavat kokemusta, sillä minua harvemmin haittaa sekään, kun joku vaikuttaisi peräti kopioivan toista. Usein moiset yhteydet lienevät kaiken lisäksi vain minun kuulemiani.

En muuten valinnut vahingossa alun täyskäden komponenteiksi kunkkuja ja rouvia. Rolling Rustin koostumus kun myötäilee tuota. Honkanen, Tenhunen ja Louhivuori ovat sen luokan kokeneita muusikoita, että jokaisen lukijan on myös syytä ymmärtää heittämäni suomipojittelun ja -tytöttelyn sisältävän tasan 0% vähättelyä.

Pokerista puheen ollen, kyllä Rough Road täyskädestä käy. Olkoon se kolmen kolmosen ja kahden ässän sellainen.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Rolling Rust: Mind Your Head
• BIISIT - Katriina Honkanen: Valo Lentää
• BIISIT - Pedro's Heavy Gentlemen: Palvova varjosi

KIRJAT - Pauli Hanhiniemi: Paulin Kolmas Nainen

Jäin miettimään mitä se fanitus on, kun tiesin jo etukäteen viihtyväni tämän kirjan parissa, ihan sama mitä se sisältää.

Kai se tarkoittaa sitä, että hyväksyy ja uskoo kyseenalaistamatta kaiken fanittamansa tyypin tai ryhmän tekemän ja sanoman. Tykkää lujasti ja täysin epäröimättä kaikesta tämän tai näitten tekemästä ja tuottamasta.

Tarkemmin sanottuna fani taitaakin vain esittää hyväksyvänsä, uskovansa  ja tykkäävänsä. Saattaa ollakin niin, ettei fani itse asiassa fanita tyypin tekemisiä kuten musiikkia, kirjoja tai muuta taidetta, vaan itse tyyppiä. Tai ryhmää, jos kyseessä on bändi, urheilujoukkue tai joku muu porukka.

Fanitus on siis lähtökohtaisesti lasten ja nuorten hommaa. Aikuisethan osaavat jo ajatella omin aivoin, jolloin tuollainen ei ole mahdollista. Paitsi, että kyllä se tuntuu tänä päivänä olevan. Ei tosin niinkään taiteen ja kulttuurin, vaan ismien ja politiikan parissa. Ja se on surullista.

Apulaissheriffi poistui vastikään X:stä, tuosta somesta, jossa sokeaa aatefanitusta näkee nykyisin ehkä kaikkein eniten. Sekin painoi, mutta tärkein lähdön syy oli, että X vei enemmän aikaa kuin antoi hyvää takaisin. Kuten kuukausi sitten toisessa kirjajutussa vihjasin, ovat viestintälaitteet ja some aiheuttaneet vaikeuksia oikean lukemisen kanssa.

Kyseiseltä somealustalta vapautunut aika ei silti yksin selitä sitä miksi tämä vei minua lukijana. Ei myöskään fanitus, koska en uskoakseni ole moista harrastanut sitten 80-luvun alun ja Crazy Cavanin.

Paulin Kolmas Nainen (Docendo, 2024) vei, koska aihe on isosti kiinnostava ja koska aiheen esillepano on tehty tavalla, joka osuu maaliinsa.

Mainittujen kahden syyn perusteella saatoin siis ennakoida pitäväni kirjasta. Ei toki niin, että "ihan sama mitä se sisältää". Pystyin kuitenkin riittävällä varmuudella arvaamaan sisällön olevan kuranttia. Hanhiniemen kun tiesin osaavan kynäillä muutakin kuin laulutekstejä.

Paulin Kolmas Nainen on Paulin kolmas muistelmateos. Näin voinee sanoa, vaikka Kerran elettyä (Docendo, 2016) olikin tavallaan laajennettu painos esikoisesta Soitto on sanoja (Aamulehti, 2005).

Jos haluaa ajatella nuo kaksi yhtenä, on Paulin Kolmas Nainen siltikin Paulin kolmas kirjallinen julkaisu. Häneltä nimittäin on ilmestynyt myös romaani Kaukopuhelu (Docendo, 2019).

Muistelu vie ensin Ford Transitin kyytiin ja syksyyn 1984, jolloin Kolmas Nainen on matkalla Rockin SM-kisojen finaaliin Helsinkiin. Lyhyen väläyksen jälkeen palataan puolenkymmentä vuotta taakse päin, aikaan ennen yhtyettä.

Siitä edetään kronologisesti läpi 80-luvun. Nuorten miesten törmäilyjä bändikuvioissa. Rasa, josta kehkeytyy Kolmas Nainen. Mainitut SM-kisat. EMIlle tehdyt levytykset. Keikkareissuja Suomessa ja Virossa sekä turismia Ranskassa ja Amerikan länsirannikolla.

Ihan lopuksi lukijalle tarjoillaan hetki, jolloin syntyy yksi suomirokin suurimmista klassikoista Tästä asti aikaa. Kappaleen yksittäisiin riveihin johtaneita tuokiokuvia on tullut ilmi pitkin matkaa. Nimensä mukaisesti se pistää nippuun sen mitä on siihen mennessä tapahtunut.

Kirja loppuu, mutta jäljellä on vielä 60 sivua otsikolla Työkirja. Irralliselta tuntuva osa on päiväkirjamuotoista kerrontaa kuluneelta vuodelta. Erikoinen ratkaisu, kun muistelmat päättyivät vuoteen 1989.

En välty ajatukselta, että Hanhiniemellä olisi ollut tarve pistää paperille ja julki ajatuksia, joita järjesti hänen lähipiirissään parin kuukauden ajan turhankin uutterasti häärinyt viikatemies.

Vuodenvaihteessa meni ensin äiti. Jo ennen hänen hautajaisiaan lähti soittokaveri Perunateatterista, Hehkumosta ja Retkueesta, Juppo Paavola. Vajaa kuukausi siitä poistui tästä ajasta muistelmien perusteella tärkein ystävä, Kolmannen Naisen kitaristi Timo Löyvä.

Tuota taustaa vasten luulen ymmärtäväni Työkirjan tarkoituksen. Hanhiniemi kertoo surutyön viivästymisestä kavereittensa osalta. Josko kirjoittaminen ja aika ovat auttaneet sen työstämisessä, toivoa sopii.

Kirja siis vei. Panin merkille kellon olleen 14:55, kun käänsin viimeisen sivun. Ostokuitissa oli aika 14:27, edellisenä päivänä.

Pistän loppuun jokusen itseäni koskettaneen irtohavainnon.

En ollut aiemmin hoksannut, mutta kun Pauli sitä teroitti, tuntuu asia itsestään selvältä. Kolmannen Naisen debyyttialbumin sanoitusten teema nimittäin. Levyhän on miltei täynnä ajatuksia siitä, miten kertoja hamuaa pois totunnaisesta ja ympäristön ehkä asettamista raameista. Ajatuksia ulkopuolisuudesta ja oman pään mukaan menemisestä.

Kerran Sievissä, matkalla Ylivieskaan jää keikkabussi kiinni suon läpi kulkevan tien penkkaan ja avun tarjonnut kuorma-autoilija toivoo viinapulloa palkkioksi. Sellaista ei tuolloin tarjolla ollut, mutta Paulin kertoman mukaan jatkossa aina oli.

Mietin, olinko paikalla keikalla, jonne tarinassa oltiin menossa. Tuo kai kuitenkin tapahtui vuonna 1986, ja me käytiin pikkupitäjästä vajaan tunnin ajon päässä ravintola Vieskassa ällistelemässä huippukuntoista yhtyettä muistaakseni kesällä -88. Taisin olla intistä keuhkokuumeen jälkeisellä toipumislomalla.

Samoilta seuduilta tulee toinenkin pointti. Keski-Pohjanmaan teitä aikoinaan paljonkin pesäpallon perässä matkanneena sanoisin, että jos Lestijärveltä etelän suuntaan ajaessaan eksyy Kaustiselle, ei varmaankaan ole kääntynyt vahingossa oikean sijasta vasempaan, vaan päinvastoin.

Kerrottakoon vielä, että kirjassa mainitaan myös Make ja Amazon, joista riitti innoitusta eräälle hienoimmista Kolmas Nainen -biiseistä Maken kanssa.

Hyvä kirja. Oikein hyvä.

P.S. Terveiset ex-X-kavereille, ketkä tämän lukee.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Jake Nyman: Monen vuoden jälkeen - Radiomiehen muistelmat
• LEVYT - Kolmas Nainen: Kolmas Nainen

LEVYT - Lightnin' Hopkins: Blues In My Bottle

Toisinaan kirjoitan lyhyesti. Mukana voi olla laiskuuttakin, mutta juuri tässä tapauksessa tekee mieleni korostaa jutun aiheena olevan äänitteen vähäeleisyyttä.

Pikakäsittelyn saa Lightnin' Hopkinsin Blues In My Bottle (1961).

Levyä varten Lightnin' veti heinäkuussa -61 Houstonissa kahdet sessiot, aseinaan pelkästään akustinen kitara ja oma ääni. Syntyi yksi versio aiheesta maailman parasta musiikkia.

Hallussani olevalla Ace Recordsin 2in1-painoksella on pieni kauneusvirhe. CD:n tilan loputtua kesken jättivät yhden kappaleen (Death bells) rannalle.

Näyte olkoon Buddy Brown's blues.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Lightnin' Hopkins: Country Blues
• LEVYT - Muddy Waters: Folk Singer

UUTUUSLEVYT - Micke Bjorklof & Blue Strip: Outtakes

Micke Bjorklof & Blue Stripin Outtakes (2024) sisältää yhtyeen viimeiseltä viideltä studiolevyltä ylitse jäänyttä materiaalia. Kokoelmalla kuultavan musiikin äänitysten aikaikkuna ulottuu toissa vuodesta vuoteen 2002 saakka.

Björklöfin mukaan biisit tehtiin valmiiksi, mutta jäivät eri syistä aikanaan julkaisematta. Joskushan tällaiset myöhemmin maailmalle pukattavat ylijäämänumerot voivat olla vähemmän hiottuja ja tuotettuja kuin levyille päässeet, tai jopa biiseinä tekijöittensä mielestä "huonompia".

Mutta Outtakes on oiva paketti ja maistuu itse asiassa bändin edellistä albumia paremmin. Jo kesällä saatu ensinäyte On vacation lupasi hyvää. Ensimmäisen pyörittelyn perusteella se kiekon keulilla ja kaikki puolivälin jälkeinen osuivat varsin tarkasti makuhermooni.

Otin asiakseni vertailla yhdeksikköä teoksiin, joilta kappaleet jätettiin ulos.

Colors Of Jealousy (2023). Yllätyin ja toisaalta en yllättynyt, miten tuo viimeisin osoittautui vuosituhannen vähiten itseäni riemastuttavaksi, vaan ei toki heikoksi Blue Strip -levyksi. Runnin' shoes tuotannoltaan linjan mukaisena olisi sillä ehkä keskitasoa parempi raita.

Ain't Bad Yet (2015). En muistanutkaan kuinka kova tämä on. Mainittu On vacation olisi herkullisesti renkuttavassa juurevuudessaan sopinut mainiosti mukaan. Sen sijaan Way to go on lupaavasta alkukitaroinnistaan huolimatta minusta juuri sellainen raita, jonka julkaisu oli syytäkin säästää myöhempään.

After The Flood (2013). Enkä muistanut kuinka kova tämäkin on. Heal you olisi ollut heikoimmasta päästä kattausta ja oli mielestäni oikein jättää se pois. Dontcha know taas passaisi mihin tahansa kuin mustikat vaniljajogurttiin, eli täydellisesti. Numerolla 5 se käynnistää Outtakesin loistavan loppurypistyksen.

Whole 'Nutha Thang (2007). Tämä alkujaan Bluelight Recordsin kautta tullut ihan ok albumi ilmestyi 2021 yllättäen uudestaan saksalaisen Ruf Recordsin toimesta. Bedtime bomber rullaavana menopalana olisi nostanut tasoa. Minulle menee aina jakeluun, kun sekoitetaan funkysti potkivaa soppaa näin toimivalla tavalla.

Three Times Seven Is... (2002). Kuten parin uudemman kohdalla, en muistanut miten kova... Lienee aika ottaa joku kolmesta tarkempaan käsittelyyn.

Vanhimmat rallit sijoittuvat CD:n loppuun. Silver moon on aivan mahtavaa (siitä nauhoitettiin täysin toisenlainen, hitaampi versio Whole 'Nutha Thangille), Keep in mind oikein hyvää ja miltei instrumentaali Spooky ride erinomaista "ylijäämää". Ja kyllähän nämä, kuten kaikki muutkin kuulostavat valmiiksi asti tehdyiltä. Että sikäli Micken lausunto piti minkä lupasi.

Kannattiko tuupata markkinoille?

Totta ihmeessä kannatti. Pistettäessä viivalle viiden viimeisimmän studiopitkän kanssa se asettuu tämän hetken tuntumani mukaan sijalle 4. Ylipäätään tervehdin vastaavia julkaisuja aina ilolla.

Loppukevennyksenä tunnustan toisen pilkunviilaustaipumustani kuvaavan jutun. Yhden kerroin Jake Nymanin kirjan repostelun yhteydessä.

Yritän käyttää Björklöfin sukunimessä ö-kirjaimia, kun kirjoitan henkilöstä. Levyjen kohdalla pyrin valitsemaan joko o:n tai ö:n sen mukaan miten nimi on kulloinkin kansiin painettu. Näköjään pisteet tiputettiin öitten päältä ennen After The Floodia.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Micke Bjorklof & Blue Strip: Colors Of Jealousy
• UUTUUSLEVYT - Wentus Blues Band: From The Barrell
• KIRJAT - Jake Nyman: Monen vuoden jälkeen - Radiomiehen muistelmat

KIRJAT - Jake Nyman: Monen vuoden jälkeen - Radiomiehen muistelmat

Tämä oli paras lukemani kirja pitkään aikaan.

Kerrottakoon alkuun, ettei Jake Nyman ole suosikkijuontajani radiossa. Toki hän kuuluu kärkijoukkoon, niihin muutamiin hyviä musiikkiohjelmia pitkän aikaa tehneisiin, jotka rankkaan korkealle. En kuitenkaan fanita.

Olen jo jonkin aikaa pitänyt Nymania ellei nyt aivan ylimielisenä, niin ainakin perin itsetietoisena. Miehenä, jolla on voimakkaita mielipiteitä ja luja usko omaan tekemiseensä ja siihen, että on oikeassa tai oikealla asialla. Tämä kuva sai vahvistusta hänen omakätisten muistelmiensa myötä.

Toisaalta teos paljasti Nymanista myös varsin itsekriittisen puolen. Samoin sivuilta välittyi hänen hykerryttävän kuivakka huumorintajunsa, jollainen on sivumennen sanoen voinut olla muovaamassa saamaani, ei niin positiivista kuvaa.

Jossain kohtaa Nyman kertoo, ettei harrasta sarkasmia. Älkää ampuko tulkitsijaa, jos olen väärässä, mutta minusta juuri tuossa lausunnossa sitä on yllin kyllin.

Monen vuoden jälkeen - Radiomiehen muistelmat (Gummerus, 2023) päätyi hyllyyni jo viime lumien aikaan tai heti kohta niiden mentyä. Kuukausia vuoroaan odotettuaan se pääsi vihdoin luettavaksi eräänä viikonlopun aamuna. Seuraavaan iltapäivään mennessä homma oli purkissa.

Kohdallani on merkittävää 2020-luvulla, kun kirja vie kuten ennen vanhaan, eikä jää viikkokausiksi roikkumaan. Älylait... korjaan viestintälaitteiden uhri olen tässä asiassa epäilemättä tuhansien suomalaisten tavoin. Mitään tai ketään muuta en syytä kuin itseäni. 

Tavalliseen tapaani siirryin kansipaperien silmäilyn jälkeen lopun liitteisiin. Ilmeisesti henkilö- ja bändihakemisto on kasattu koneellisesti tai avustajan toimesta. En nimittäin helpolla usko, että pedanttisen oloinen kirjailija olisi laittanut sinne riviä J. Karjalaisen Mustat Lasit.

Pilkunviilaustahan moiseen takertuminen on, vaan minkäpä itselleni mahdan. Nyman muuten kertoo Onnenpäivä-ohjelmansa nimen usein muuttuneen mediassa muotoon Onnenpäivät.

Huomautin asiasta kerran eräälle toimittajalle, joka vastasi ettei hän näe suurta eroa siinä, kirjoitetaanko nimi yksikössä vai monikossa, samaa asiaahan molemmat tarkoittavat. No eivät kyllä tarkoita, minä sanoin ja lisäsin nokkavasti, että se selviää parhaiten suomi-englanti-suomi-sanakirjan avulla. Sen mukaan onnenpäivä on "lucky day" kun taas onnenpäivät kääntyy muotoon "happy days". Eikös siinä ole aika iso ero?

On. Liitän tämän lainauksen aihetodisteeksi hakemistotapaukseen. Se on J. Karjalainen Ja Mustat Lasit.

Muistelu etenee aikajärjestyksessä, mitä aina pidän oikeana ratkaisuna. Lapsuudesta lähdetään, ja sehän osoittautuu olleen kova. Suhde vanhempiin ei ollut Pieni talo preerialla -tyylistä. Jatkossa tämä johti mielenterveysongelmiin, joilla Nyman ei retostele, vaan tuo ne esiin tolkullisesti. Piste siitäkin.

Taustat on hyvä tietää, mutta omakohtaisesti kiinnostavin osuus sijoittuu 1970- ja 80-lukujen taitteeseen, jolloin syntyi maailmaani syvästi vaikuttanut Rockradio.

Tiistaiaamujen herättäjä ja silloin ennen kouluun pyöräilyä päiväjärjestykseen kuulunut Rokkivekkari oli ollut olemassa jo aiemmin, samoin Kovan päivän ilta ja muutamat muut.

Vaan Rockradio se oli jotain. Kolmena päivänä viikossa parituntinen asiaa. Show'n alkuperäisporukan muodostivat Nyman, Heimo "Holle" Holopainen ja Hector. Jos joku olisi kysynyt minulta tätä ennen ko. kohdan lukemista, olisin vastannut Nyman, Holle, Jukka Haarma ja Tero Liete, jonka nimeän suosikkijuontajakseni, mikäli on pakko joku mainita.

Ei voi kaikkea muistaa. Enkä muistanut myöskään kuunnelmasarjaa Olipa kerran Beatles, jossa pääosia vetivät Holle, P-P Petelius, Jussi Niemi ja Kari Peitsamo! Jos yhden asian saisi radiohistoriaan liittyen toivoa, niin tuon julkaisemisen fyysisessä formaatissa.

Rockradion alkutaipaleelle osuu John Lennonin kuolema. Nyman harmittelee oikeutetusti uutisen osakseen saamaa nuivaa suhtautumista ja moittii mm. Erkki Toivasta asian tiimoilta. Oikeutetusti.

Toisaalta toisaalla hän osoittaa oman ylenkatsovuutensa vaikkapa Suosikki-lehteä kohtaan. Lehteä, joka oli tällä iällä ymmärtämästäni pölhökepeydestään huolimatta Rockradion kanssa rinnakkainen suuren merkityksen saanut alkuvaiheen juttu mitä musaharrastukseeni tulee.

Onneksi - ja tätä pidän lopulta tärkeimpänä - Nyman työtään kuvaillessaan näkee ja tunnustaa yllä kerrottujen asioiden ristiriidan.

Kannattaa myös ryhtyä musiikin sekakäyttäjäksi eli suhtautua uteliaasti ja ennakkoluulottomasti kaikkiin tyylilajeihin, olkoonkin että se voi välillä olla vaikeaa, joskus jopa ylitsepääsemättömän vaikeaa. Minulle ainakin, sillä en ole lainkaan niin avarakatseinen kuin haluaisin olla.

Arvostan. Kuten myös seuraavaa oma-arviota.

Meissä ihmisissä on monenlaisia puolia. Minäkin olen yhtä aikaa sekä helppo että vaikea luonne. Minusta on helppo pitää ja vaikea olla pitämättä. No, leikki sikseen, kyllä minäkin osaan olla ilkeä ja veemäinen - tai olen ainakin osannut.

Vastaavia tunnustuksia on viljelty pitkin matkaa enemmänkin. Mikäs sen hienompaa kuin omien heikkouksiensa myöntäminen. Juuri tämä ihmisyyteen liittyvä aspekti tekee kirjan kiistattomien historia-arvojen lisäksi siitä niin hienon. Jos tämä olisi blogin levyjuttu, se päättyisi sanoihin aivan mahtava.

Mitä vielä? Radiomafiaa lukuisine laadukkaine ohjelmineen (sekä Jaken että muiden), levymyyntilistojen epätieteellisyyden ja jopa subjektiivisuuden valotusta, YleQ-kanavaa, josta en tiennyt yhtään mitään, koska en sen elinvuosina 2003-06 radiota juuri kuunnellut eikä se toisaalta Oulussa kuulunutkaan.

Monenlaista mielenkiintoista asiaa mahtuu reiluun 300 sivuun. Nostan vielä niin ikään itselleni uutena tulleen tiedon Timo Kanervan mittavasta roolista radio-ohjelmien tekemisessä pitkältä ajalta. Olin mieltänyt hänet vain Soundi-pomona.

Anekdoottina tulkoon mainituksi yhden Kersantti Pippuri -jakson ennenaikainen keskeytys vuonna 2007. Ylimääräinen uutislähetys. Mitä ihmettä on tapahtunut? Täytyy olla jotain vakavaa.

Eero Heinäluoma ei lähde kamppailemaan SDP:n puheenjohtajuudesta.

Luit ihan oikein. Tuolla perusteella jäi osa nauhoitetusta musiikkiohjelmasta kuulematta 17 vuotta sitten. Jotta osattiin sitä jo ennen nykytelevision ylivoimaisesti parhaan ja valtavan suositun keskusteluohjelman, Arto Nybergin yllätyslakkauttamistakin pistää asioita tärkeysjärjestykseen.

Minulla ei ollut Rocktieto 1:n ja 2:n lisäksi aiempia luettuja Nymanilta. Sarjan kolmas osa ilmestyi joitain vuosia noitten jälkeen, mikä selittää sen puuttumisen pikkupitäjän kirjastosta silloin, kun noita lainailin. Muistelmien perusteella voin todeta radiotoimittajan osaavan myös kirjoittaa. Hämmästyttävää kyllä, en lukiessani kuullut Jaken ääntä päässäni kuin ajoittain.

Tulkoon vielä julki, että viimeisen luvun kertomus jo toisen (!) lapsen kuolemasta pisti hieman itkettämään. Tapaus tuskin oli vaikuttamatta siihen millainen työn alla olleesta teoksesta tuli.

Kuten jutun avasin, parasta lukemista aikoihin. Maksimimäärä tähtiä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Jussi Niemi: Kootut naamakirjat Vol.1 remix
• KIRJAT - Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.II
• YLEISTÄ - Roll FM, syys-lokakuu 2024

YLEISTÄ - Roll FM, syys-lokakuu 2024

Päivää Apulaissheriffin toimistolta.

Takana on viides täysimittainen lähetyskausi maan mainioimmalla musakanavalla Roll FM:llä. Jaksoja tuli syksyn mittaan ulos yhdeksän. Kaikkiaan niitä on nyt kasassa 46. Tarkistamatta prikulleen tarkkaa lukua sanoisin, että ohjelmistani on vajaan kahden vuoden aikana valahtanut radioaalloille luokkaa 670 eri kappaletta ja laskentatavasta riippuen jonkin verran alle 400 eri esittäjää.

Kotimaisten osuus on ollut noin 55%. Eniten osumia ovat saaneet eri bändeineen J.Karjalainen (29), Kari Peitsamo (18) ja Dave Lindholm (10), ulkomaisista AC/DC (5) ja Fabulous Thunderbirds (5). 

Kerrataanpa periaatteet, joilla näitä rakentelen.

Maailmassa on ääretön määrä musiikkia. Mikään ei ole absoluuttisen hyvää tai huonoa, vaan hyvyyden määrittelee kukin itse. Tämä mielessä olen päätynyt valitsemaan omasta mielestäni hyvää.

Periaatetta voisi perustella vaikka sillä, että se on ainut itseäni innostava tapa tätä harrastuspohjalta tehdä. Toivottavasti innostuneisuus kuuluu lopputuloksessa, joka tuskin ainakaan parantuisi, jos alkaisin hampaat irvessä tuutata eetteriin mielestäni huonoa musiikkia.

Lähes 100% soitetusta tavarasta tulee omilta levyiltäni. Poikkeuksia muistan äkkipäätä vain viisi biisiä.

Tyylilajikirjo asettuu suurelta osin, muttei kauttaaltaan juuriosastolle. Tämä meinaa bluesia, rhythm & bluesia, rock & rollia, rockabillyä, roots rockia, hard rockia, soulia, funkia, countrya, suomirokkia, jazzia, tangoa, jne. Ja niin edelleen. Ei mitään rajaa, mitä voi tulla, kunhan menee itselle jakeluun.

Tiukkaa musaa ja löysää puhetta.

Joka jaksolla on joku teema, paitsi silloin kun se puuttuu. Teema vie ohjelma-ajasta osan tai kaiken.

Ohjelmat eivät ole - tai ainakin niiden on tarkoitus olla muutakin kuin - pelkästään biisejä jonossa ja puhetta välissä. Myös kappalejärjestyksellä on olevinaan väliä, milloin milläkin tavalla. Itse huomaan, muut ehkä.

Lopuksi vielä iso kiitos palautteesta, jota olen maltillisissa määrin saanut niin Rollilootassa, Facebookissa ja X:ssä kuin täällä blogin kommenteissa. Enemmänkin ottaisin ilolla vastaan. Negatiivinenkin palaute on hyvää. Mieluummin sitä kuin ei palautetta lain.

Kun kausi päättyy, voi taas hyvällä omatunnolla nostaa jalat pöydälle (ei sillä, etteikö muulloinkin).

Biisilistat perinteiseen tapaan tuossa tiedoksi, pöytäkirjaan ja historian lehdille. Mixcloud-palveluun ladattujen jaksojen kuuntelulinkit löydät kyseisen jakson biisien perästä.

Ensi kertaan!

4.9.2024, Carl Perkins

• Hurriganes: Blue suede shoes
• Good Stuff: Honey don't
• Rockin' 8-Balls: Forever yours
• The Slippers: Turn around
• Rock Boys & Agents: Blue suede shoes (live)
• The Beatles: Everybody's trying to be my baby
• Charlie Feathers: Gone, gone, gone
• Matchbox: Matchbox
• The Brian Setzer Orchestra: Your true love
• Mac Curtis: Restless
• Carl Perkins: Because you're mine
• The Rolling Stones: Lady Jane
• Jethro Tull: Bourée
• J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Sinisten tähtien alla

11.9.2024, Maria Hänninen

• Juha Vainio: Kaiken yllä aarnikotka liitää
• Freud Marx Engels & Jung: Jotkut päivät on kultaa
• Topi Sorsakoski: Tom Dooley
• Tuomari Nurmio: Taiteellinen testamentti
• Dave, Lady & Canpaza Gypsys: Cuts no ice
• Dave Lindholm: Needless to say (live)
• Johnny Spence & Doctor's Order: Meet me with your hi-heels on
• Mount Mary feat. Corky Laing: Now you gotta cry alone
• Nora Jean Wallace: I'm a blues woman
• Etta James: Ninety nine and a half (won't do)
• Lucky Peterson: I'm free
• Will Batts: Country woman

Kuuntele jakso Mixcloudissa.

18.9.2024, Ulkomaalaisvahvistuksia

• Wentus Blues Band feat. Omar Dykes: Bessie Mae
• T. Sameli Rajala: Buzz me baby (waiting on your call)
• Doobie Twisters Featuring Woody Garrett: That's why
• Houserockers Featuring Jimmie Bluesman Lawson: 'Cause jealousy
• Slim Butler: Everything you need
• Erja Lyytinen: Why a woman plays the blues
• Dr. Helander: Country boy
• Wentus Blues Band feat. Carey Bell: I'm leaving you
• Eddie Boyd: Five long years
• Tasavallan Presidentti: Tis me tis you
• Pekka Pohjola: Varjojen varaslähtö
• Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Luokse punapuiden
• The Gin Mill Trio: Flatfoot Sam
• The Gin Mill Trio: Butterfly

25.9.2024, J.Karjalainen special 2

• J.Karjalainen Electric Sauna: Mä voin
• J.Karjalainen Electric Sauna: Aulaava Anki
• J.Karjalainen Electric Sauna: Mä jäin kiinni asfalttiin
• J.Karjalainen Electric Sauna: Kaikki pallot ilmassa
• J.Karjalainen Electric Sauna: Sekopää
• J.Karjalainen: Piupali paupali
• J.Karjalainen Ja Veli-Matti Järvenpää: Tanssit kiipillä
• J.Karjalainen, V-M Järvenpää, Mitja Tuurala, Tommi Viksten feat. Marjo Leinonen: Hopeinen veitsi
• J.Karjalainen: Kurkien äänet
• J.Karjalainen: Se mies oli Tommy Ramone
• J.Karjalainen: Luulei
• J.Karjalainen: Nuku hyvin, Angelique

2.10.2024, Willie Dixon

• Led Zeppelin: Bring it on home
• Muddy Waters: You need love
• Bad Sign: You need love (live)
• Dr. Feelgood: You'll be mine
• Howlin' Wolf: Down in the bottom
• Omar Dykes: Wang dang doodle
• The Fabulous Thunderbirds: Diddy wah diddy
• Ike & Tina Turner: My babe
• The Slippers: My babe
• Sonny Boy Williamson: Polly put the kettle on
• Magic Sam: Everything gonna be alright
• Otis Rush: You know my love
• Greedy Pig: Secondhand Blues
• Free Ride: I'm alright
• John Lee Hooker: You gotta shake it up and go

Kuuntele jakso Mixcloudissa.

9.10.2024, Soulia ja sen suuntaista

• Sam Cooke: Nobody knows you when you're down and out
• Arthur Conley: I'm gonna forget about you
• Jimmy Hughes: Time will bring you back
• Booker T. & The MG's: Jellybread
• Barbara Perry: Say you need it
• Maxine Brown: Oh no, not my baby
• Ivory Joe Hunter: I can make you happy
• Earth, Wind & Fire: Something special
• Grandmaster Flash & The Furious Five: Dreamin'
• Stevie Wonder: Pastime paradise
• Clarence Carter: She ain't gonna do right
• Wilson Pickett: Mercy, mercy
• Z.Z. Hill: Think people
• Aretha Franklin: At last
• Marjo Leinonen & Bublicans: Little Suzie

16.10.2024, Heikki & Pekka

• Tuomari Nurmio: Oi täysikuu
• Hearthill: Lucky
• Gyan Dookie & Telecaster Combo: Be careful
• The Hangovers: Temperature
• Kauko Röyhkä & Narttu: Eno ja hänen omatuntonsa
• Anssi Kela: Give my love to Rose
• Vesa-Matti Loiri: Hyvää elämää
• Micke & Lefty Featuring Chef: Good ol' train
• Pate Mustajärvi: Veljeni Anton
• Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaivopuistosta Ivaloon
• Kari Peitsamon Skootteri: House of blue lights
• The Rainmakers: Kisses from St. Louis
• Vesku Jokinen: Metsämökin tonttu
• Eddie Cochran: Somethin' else
• Absoluuttinen Nollapiste: Irene Kaktus

23.10.2024, Ennenkuulumatonta 2

• Blind Willie McTell: Hillbilly Willie's blues
• Henry Thomas: Charmin' Betsy
• Hanna Hush: Fyi
• The Federators: Gunnin' for the dog
• Al Vance: Every woman I know (is crazy about an automobile)
• Million Dollar Tones: Oh why
• Rockpile: Play that fast thing (one more time)
• Kontra: Sankarit salapoliiseina
• Harri & The Mulefukkers: Karjaa Karjalaan
• Tommi Liimatta: Karjan vauhkoontuminen
• The Hauli Bros feat. Heikki Salo: Kun mä nykäsen mällit
• Fleetwood Mac: Second hand news
• Folkswagen: Jerunda
• Zook: Boneshaker
• Black River Bluesman: Trouble
• Vaavi: Kotiin

Kuuntele jakso Mixcloudissa.

30.10.2024, Kaikenlaista

• King Floyd: Groove me
• Jimmie Vaughan: Two wings
• Henry O. & Swing Gang: Siperian juna
• Los Lobos: Corrido #1
• Don Huonot: Seireeni
• Juice Leskinen Coitus Int: Leidi leidi
• John Fogerty: The old man down the road (live)
• The Fabulous Thunderbirds: That's cold
• Micke Bjorklof & Blue Strip: Bedtime bomber
• Topi Sorsakoski: Pahan kukka
• Vanhaa Roinaa: Kuopio
• Bluesounds: C.C. less
• Shoebox Revue: Rough lover
• Honey B. And The T-Bones: Tough lover
• Kari Peitsamo: Hello, kottarainen
• H.K. Karjalainen & Austin Mailer: Oulusta etelään
• Tiny Tones: Katie

Kuuntele jakso Mixcloudissa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• YLEISTÄ - Roll FM, touko-kesäkuu 2024
• YLEISTÄ - V eli 5 vee
  

UUTUUSLEVYT - Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Live In Spain

Live In Spain (2024) toi mieleeni pikkupitäjän ainoan kapakan 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa. Oli siellä toki keskustassa pubikin muutaman vuoden ajan juuri noihin aikoihin, mutta tuo vanha ravintola on ollut kylän laitamilla niin kauan kuin minulla muistia piisaa. Ja on edelleen. Sanottakoon sitä Saareksi.

Musiikkipuolesta vastasivat tiskijukat, joista kaksi muistan oikein hyvin. Tulipa tuutista mitä vaan, niin joka kerta ainakin muutama numero Hurriganesilta, pääosin Roadrunnerilta (1974). Livekeikkaa en muista tuolloin siellä todistaneeni.

Nyt tiedän paikan olleen jo vuosia myös konserttien järjestäjänä, ainakin kesäaikaan ulkolavalla. Pekka Tiilikainen & Beatmakers olisi mielikuvissani juuri sopiva esiintyjä sinne. Saisivat 60-luvulla syntyneet sekä vähän vanhemmat ja nuoremmat ravintoa nostalgian nälkäänsä.

Live In Spainiä ei äänitetty pikkupitäjässä, vaan Fuengirolan Kukko-baarissa. Sielläkin taitaa olla riittämiin samanlaisen nostalgian nälkäisiä.

Albumilla on 12 raitaa, joista kaksi Hurriganesin laulukirjan cover-osastolta. Sekä I will stay että Tallahassee Lassie soivat muinoin Saaressa satoja, ellei tuhansia kertoja. Kaksi omaa biisiä tulee viimekesäiseltä pitkäsoitolta Sellainen Maailma (2024).

Loput Espanjan setistä äänitteelle asti päätyneet ovat lainoja eri osoitteista. Eddie Cochrania, Johnny Cashia, Renegadesia, ynnä muita. Rokkia painotetaan enemmän kuin bändin studiolevyillä.

Hyvää tavaraa, ilman muuta. Kohdallani tähän pätee kuitenkin sama mitä kirjoitin Huojuvan Ladon taannoisen liven esittelevässä jutussa: "Musiikkia, josta ei meikäläisen maulla varustettu voi olla tykkäämättä, mutta joka ei nouse mielessäni viimeisen päälle huipuksi."

Tässä tapauksessa arvioon vaikuttaa se, että koen soundimaailman vähän tunkkaisena ja kenties liian kaikuisana. En tiedä, johtuuko tämä äänityksestä vai kuuloaististani, joka on todistetusti eritoten ylätaajuksilla varsin rajoittunut. Heinäsirkkojahan ei ole ollut olemassa pitkään aikaan.

Toisaalta en epäile pätkääkään, ettenkö olisi pitänyt tästä enemmän paikan päällä. Levykin kuulostaa auton pauhussa sujuvammalta kuin kuulokkein.

Upottavimmin osuvat instrumentaalina vedetyt, alkujaan lauletut siivut Johnny Guitar ja Let it be me. Kaikista parhaiten toimii noista ensimmäinen, Agentsinkin nimellä Surujen kitara levyttämä kappale, joka venytetään 5-minuuttiseksi. Kitarassa Eki Sutela.

Live In Spainin ansioksi lasken vielä sen, että vasta Tiilikaisen artikuloimana tajusin Cochranin läpeensä tutun Twenty flight rockin kertojan väsymisen:

up on the twelveth

I'm starting to drag

fifteenth floor

I'm ready to sag

get to the top

I'm too tired to rock

Yli 45 vuotta meni ennen kuin vaivauduin nuokin sanat selvittämään. Sellaista on rock and roll.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Sellainen Maailma
• UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Elävänä Osulassa
• LEVYT - Hurriganes: Roadrunner

LEVYT - Los Lobos: How Will The Wolf Survive?

Pistää ihan mietityttämään millaisessa maailmassa elämme, kun siinä Popedakin porskuttaa ilman ainuttakaan alkuperäisukkoa. Eihän tuollaisen pitäisi olla edes mahdollista. No, onneksi meillä on Los Lobos, joka painaa yhä samassa kokoonpanossa kuin aina.

Ja tähän seis. Ei ole maailma täydellinen noiltakaan osin, vaikka puolitotuus tarinana huokuttelisikin.

Orkesteri perustettiin puoli vuosisataa sitten, ja kyllä, nykyisestä viidestä kaiffarista neljä oli remmissä käytännössä alusta saakka. Mutta kun Steve Berlin loikkasi Lobosiin Blastersin riveistä vasta kasarin alussa ja bändin alkutaipaleella kokoonpanoon kuului Wikipedian mukaan pari lyhytaikaista jäsentä, niin ei käy.

Ei käy, vaikka levytetyn tuotannon osalta voidaan puhua vain ajasta ennen ja jälkeen Berlinin liittymisen. Yritetään nyt pitäytyä totuudessa tässä nykyisin monella tapaa omituisessa maailmassa. Enkä nyt viittaa Popeda-keisiin.

Joka tapauksessa, yli neljä vuosikymmentä samassa koostumuksessa toiminut viisikko kuulostaa jo lähtökohtaisesti mahtavalta asialta, ja onkin sitä allekirjoittaneelle. Miten susi on selviytynyt?

How Will The Wolf Survive? (1984) arvuutteli Los Lobos toisella pitkäsoitollaan miltei tasan 40 vuotta tästä hetkestä taakse päin.

Vaikka pohdinta ilmeisesti liittyi yhtyeen mahdollisuuksiin jenkkien musabisneksen hornankattilassa, on sitä helppo tulkita muinkin tavoin. Pinnistelemättä tulee mieleen susien, tai pikemminkin ylipäätään luonnon selviäminen ihmisen pyörityksessä. Tulkitsemista voi jatkaa minkä tahansa pärjäämisellä missä tahansa tilanteessa.

Apulaissheriffin pääkopassa mainitut vatvonnat jäävät - kuten tavallista - musiikin varjoon. Ja sitähän albumi tarjoaa oikein urakalla. Nimittäin hienoa musiikkia.

Kuvitteellisen vastauksen kiekon otsikon kysymykselle tarjonnut seuraaja By The light Of The Moon (1987) oli ensimmäisiä vinyylimuodossa hankkimiani levyjä. Eiköhän tuo 20 ensimmäisen joukossa ollut.

Erinomaista sisältöä on silläkin, mutta näitten kohdalla ei eka oma jäänyt ykköseksi vanhemman minän ajatuksiin. Kallistun susikantisen kannalle, kun Lobosin parasta mietin.

Huomatkaa miten sujuvasti jätin jo toistamiseen määräisen artikkelin pois. Puhutaan pienistä jutuista, mutta eikö olekin vaivatonta sivuuttaa 'The' esimerkiksi Blastersista puhuttaessa, mutta hankala unohtaa 'Los' mistään? Sijoittuuko yhtye aakkosjärjestyksessä ennen Long Rydersia vai sen jälkeen? Kuuluuko Los Olvidados L:n vai O:n kohdalle?

Susien viehätys perustuu vähintään 80-prosenttisesti kahden kulttuurin yhdistämiseen. He sekoittavat soppaansa americanaa ja texmexiä. Repusta löytyy biisitasolla esimerkkejä molemmista. Eräällä tapaa komeimmissa maisemissa liikutaan kuitenkin silloin, kun esitys itsessään sisältää raaka-aineita molemmista.

Tuo mielessä nostan lätyltä linkin takaa kuunneltavaksi asti vain yhden näytteen. Our last nite voisi olla edustavin otos, jos Los Lobosin koko tuotanto pitäisi tiivistää yhteen kappaleeseen.

Tiedostan toki tehtävän mahdottomuuden. Tämä porukka saa mahdutettua jo tähän himpun verran päälle puolituntiseen yksitoistikkoon eri tyylisuuntia niin rikkaasti, että vain harva kykenee samaan koko urallaan.

Espanjaksi lauletut, loistavat Corrido #1 ja Serenata nortena sekä I got to let you know ovat eniten Meksikoa. Keskimmäisen kylmänviileät tahtilajimuutokset kaksi- ja kolmijakoisen välillä saavat melkein jo yksin aikaan ihokarvaefektejä.

Oma tuntemukseni texmex-osaston genrejen suhteen on käytännössä edelleen nolla. Seison vieläkin hämmentyneenä vauhdinottoradan päässä vailla askelmerkkiä, josta lähteä pinkomaan kohti hiekkalaatikkoa. Tahtoa periaatteessa olisi.

Avaus Don't worry baby ja paketin ainut cover I got loaded eniten rhythm & bluesiin ja rock & rolliin nojaavina taisivat olla aikoinaan ne nopeimmin omaksuttavat rallit levyllä. Ne on helppo mieltää normikuluttajien sisäänheittäjinä Lobosin iloiseen genresekoituksen.

Toisaalta sellaiseksi saattoi olla rakennettu myös Will the wolf survive? (enää ei kysytä miten selviää, vaan että selviääkö lainkaan). Niin kaukana aikansa valtavirrasta kuin bändi tallasikin, oli päätössiivu varmasti sitä lähimpänä. Kappale on kiekon tylsin ja tavallisin olematta tylsä tai tavallinen.

A matter of timen voisi luokitella countryksi. Hieno keskitempoinen balladihan se on, ja countryyn sekoittuu jälleen jotain muuta, minkä määrittely jää minulta tekemättä.

Lil' king of everything kolmeen laskettavana instrumentaalina nostaa taas ajatuksen, ettei kaikki sellainen varmasti ole valssia. Pähkäilen myös, onko biisi kunnianosoitus sen ainoan lainaraidan alkuperäisesittäjälle, louisianalaiselle Lil' Bobille.

Minua on muuten pitkään mietityttänyt, että lainattu I got loaded sopisi mitä parhaiten rempseän käännösversion kohteeksi. Kai tuohon joku saisi väsättyä sellaiset suomenkieliset sanat, että lopputulos menisi keikkojen loppuvaiheissa kansaan kuin häkä.

Tämänkertaiset kansitekstitutkailut paljastivat, jotta yhtenä toimijana studiossa hääräili nimeltään vahvasti suomalaistaustaiselta (?) kuulostava Charlie (oikeasti Christina) Paakkari. Tämän CV:stä löytyy Discogsin mukaan teknisiä työtehtäviä Beat Farmersin, J.J. Calen, Pat Benatarin, Bonnie Raittin, Dave Edmundsin ja kymmenien muitten äänitteillä.

Loppuun totean vielä, että Los Lobosin viimeaikaisemmat aikaansaannokset kärsivät Meksikon perinteen jättämisestä enemmän taka-alalle tai jopa pois. En tosin tunne heidän koko tuotantoaan.

Onneksi 80-luvun puolivälissä tuli timangia.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #5 - Los Lobos: ...And A Time To Dance
• LEVYT - The Beat Farmers: Van Go

LEVYT - James Brown: Hot Pants

LP, jolla on vain viisi raitaa ja niistäkin kaksi tuollaisia studiojamittelulta kuulostavia, joutavalla juttelulla ladattuja täytepaloja. Billboardin R&B-listan ykköseksi asti noussut sinkkuhittikin piti nauhoittaa uusiksi. Ei ole noilla eväillä mitään saumaa olla kummoinen. Vaan kun on.

Kyseessä on James Brownin noin vähän yli 30. studioalbumi Hot Pants (1971).

Herran singlepäästöjä taas kerran tutkaillen päädyn ajatukseen, että hänen huippukautensa ajoittui haarukkaan 1967-75, Cold sweatistä Get up offa that thingiin. Käsittämättömän hienon 4CD-boksin Star Time (1991) tapauksessa tämä tarkoittaa pätkää noin kakkoskiekon puolivälistä miltei neljännen loppuun.

Kuten on tullut todettua, Brownin musiikki loisti pääasiassa nimenomaan pikkulevyillä. Isot olivat vaihtelevasti vähän mitä milloinkin. Niitä vain tuli yksinkertaisesti liikaa: Wikipedian mukaan mainittujen yhdeksän vuoden aikana peräti 27.

27! Melkoinen taikuri pitäisi olla, jotta pystyisi pitämään tason katossa tuollaisella tahdilla. Siihen ei kyennyt edes Mr. Dynamite.

Olen aiemmin ruotinut hienon Paybackin (1973). Mestariteosten ilmestymisten välissä vierähti 2 vuotta ja 4 kuukautta, mutta siinäkin ajassa ehti tulla ulos neljä muuta pitkään soivaa. Niistä kahdella on sekaisin mahtavinta dynamiittiä ja vähemmän mahtavaa materiaalia, kolmas lähentelee hyllykuriositeettia, neljättä en omista.

Mitä LP-julkaisuihin tulee, Brown siirtyi kesällä -71 pitkän King-kauden jälkeen Polydorille. Väliin oli mahtunut lyhyt kausi Smash Recordsilla. Seiskatuumaisia hän oli pistänyt maailmalle omillakin levymerkeillään.

Yhtiökuvioihin liittyy eräs pikku koijaus tai miksi sitä nyt haluaakin kutsua. Lätyn etukannessa nimittäin seisoo teksti "CONTAINS THE ORIGINAL HIT SINGLE", mikä ei tarkkaan ottaen pidä kutiaan. Puhutaan nimiraidasta.

Brown levytti sinkun saman vuoden toukokuussa ja julkaisi sen omalla People-merkillään. King jakeli niin, että lakkariin tupsahti listaykköspaikka. Koska miestä nyt sitoi uusi Polydor-sopimus, piti kappale nauhoittaa LP:lle uusiksi, mikä tapahtui heinäkuussa.

Niin kovaa kamaa kuin toinen versio onkin, pidän alkuperäistä juuri tänään parempana. Tämä on kuitenkin nyanssitason juttuja tyyliin 10 vastaan 10-. Enkä vanno, että järjestys olisi sama, jos joskus toistaisin esitysten kuuntelun perätysten. Tässä se albumiversio: Hot pants (she got to use what she got to get what she wants). Siinäpä muuten aika muheva lisätarkennus biisin lyhyeen nimeen.

Paketin kaksi ensimmäistä siivua on takuutavaraa. Sekä Blues & pants että Can't stand it saisivat kenet tahansa alan tekijän ylpeäksi, mikäli vastaavia olisi omassa repertuaarissa. Jampalle ne olivat tuolloin normisuorituksia, mikä oli aikamoista.

Escape-ism kaksine osineen on se jutun alussa mainitsemani studioleikittelyn oloinen tuotos. Kuten jakamisesta kahteen osaan saattaa päätellä, julkaistiin tämäkin kappale pikkukiekolla.

Erään tarinan mukaan biisi syntyi muitten odotellessa Bobby Byrdiä studiolle. Alkuperäinen Famous Flames -mies oli väliin ollut pari vuotta erossa Brownista ja palannut tämän kanssa yhteen vuonna 1970. Tarinan todenmukaisuudesta en tiedä, mutta kyllähän tuo ajantapolta kuulostaa.

Vaan ei se sitä huonoksi tee. Kun on rytmi hallussa ja tiukka bändi takana, toimii melkein vaikka mikä. Tässä tapauksessa James heittää taustan päälle ilmeisen improvisoitua läppää. Juttelee orkesterin kanssa.

Molemmankokoisille vinyyleille päätyi jamista reilun kolmen ja reilun neljän minuutin otteet. Koko otto oli liki 20-minuuttinen ja on sisällytetty editoimattomana ainakin omistamalleni vuoden 2021 CD-painokselle. Sanoisin, että sen kuuntelu kokonaan ei ole ihan joka päiväksi suositeltavaa ajanvietettä.

Jos kappaleen syntyhistoria meni kuten kerrotaan, kuvaa se hyvin mielikuvaa, joka minulle on syntynyt Brownin tavasta lähestyä LP-tuotantoja. Niitä piti saattaa markkinoille mahdollisimman paljon mitä erilaisimmin tavoin työstetyillä sisällöillä. Tutut hitit syötiksi ja sekaan sitä sun tätä. Seurauksena monentasoista huttua.

Onneksi mukana on täysosumia ja onneksi on olemassa kokoelmia.

On syytä korostaa, että ollakseen kanssani samaa mieltä Hot Pantsista ja Brownin katalogista ylipäätään, pitää musiikkimaun olla suopea funkia kohtaan. Vaikka Jamesia kuinka nimitettiin soulin kummisedäksi, oli hän minulle nimenomaan funk-äijä. Sillä saralla Hot Pants kuuluu parhaaseen A-ryhmään.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - James Brown: The Payback
• LEVYT - Earth, Wind & Fire: Powerlight
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #4 - Ice Cube: Kill At Will