Tämän tullessa ulos on 17. syyskuuta 2026. Kyseessä on varmasti ensimmäinen kerta, kun ajoitin blogin levyjutun päivän tarkkuudella tiettyyn ajankohtaan. Tämä siksi, että edellinen LEVYT-sarjan rap-albumia käsitellyt kirjoitus ilmestyi tasan kuusi vuotta sitten.
Ei siinä muuten mitään, mutta kun muistan silloin ajatelleeni kirjoittavani tuota pikaa mielestäni parhaasta genren kiekosta. Kuusi vuotta on siis uusi 'tuota pikaa'.
Vuonna 2020 ja itse asiassa jo paljon aiemminkin parhaaksi mieltämäni rap-levy on sitä yhä tänäkin päivänä. Se on Public Enemyn It Takes A Nation of Millions To Hold Us Back (1988).
Public Enemy ja etenkin tämä sen kakkoslätty oli meikäläiselle kova sana jo kasarin ja ysärin taitteessa. Kun sinitarrasin levynkansia opiskelijakämpän seinään Välkkylässä noin vuonna 1990, olivat PE edustettuna kolmella. Kertoo jotain, koska seinälle ei noussut kymmentäkään kantta. Cult, Kolmas Nainen...
Vielä nyt, lähes 40 vuotta ensikuulemisen jälkeen Nation Of Millions herättää ajatuksia todennäköisesti enemmän kuin USAn, UK:n ja Suomen Top40-listat kokonaisuudessaan. Ei sillä, että tietäisin mitä niissä luuraa.
Kokoonpanon debyytti Yo! Bum Rush The Show (1987) ei koskaan noussut kovin korkealle papereissani. Jälki sillä on jotenkin raakaa ja monotonista. Liian suoraviivaista mättöä ilman potkua tai groovea. Ei syki kunnolla.
Kakkosella löytyykin sitten kaikkea tuota. On potkua ja sykettä, grooveakin. On suorastaan rajua menoa. Taaksepäin katsoen voi nyt todeta tämän olleen rapille jotakuinkin samaa mitä punk oli rockille 70-luvun lopulla. En hirveän mielelläni käyttäisi sanaa kokonaisvaltainen, mutta sitähän Nation Of Millions on. Lausunto pitää sisällään äänimaiseman ja sanoman.
Sanomapuoli kiinnosti allekirjoittanutta silloin joskus huomattavasti enemmän kuin nykyään. Yhtye toimi mustan Amerikan äänenkannattajana valkoista ylivaltaa vastaan sekä ylipäätään ihmisen äänenkannattajana median, teollisuuden ja vastaavien vaikuttajien valtaa vastaan.
Räppäri Chuck D oli paras mahdollinen sanoman esilletuoja. En heti keksi kenellä muulla olisi yhtä vakuuttava ääni ja esitystapa viestin perillemenoa ajatellen. Jos Chuck riimittelee pallon olevan kolmionmuotoinen, niin sehän on.
Sitä voi aina pähkäillä kuinka tosissaan viestin kanssa oltiin. Oliko mukana kenties myös kaupallista ajatteliua. Sori vaan kaikki tiedostavat tyypit, ei isommin kiinnosta. Viesti meni perille, ja tuli silloin tännekin kielitaidon rajoissa. Ja kyllähän minä itse asiassa uskon, että tosissaan olivat.
Vuonna 2026 ei sanoma tunnu kuunnellessa enää yhtä tärkeältä, vaikka siellä puhtaasti tekstinä onkin paljon ajankohtaista. Musiikki vie. Ja siihen kuuluvana asiana viestin esillepano. Laulamisen, tässä tapauksessa räppäyksen vakuuttavuus jyrää, oli sisältö mitä vaan. Tuo muuten kuvaa aika hyvin omaa nykysuhtautumistani musiikkiin.
Niin se musiikkipuoli tässä. Onko sitä? Vastaus on kyllä. Se vaan sattui olemaan jotain ihan muuta kuin mihin oli totuttu.
Hip hop ja rap noihin aikoihin toi uutena juttuna sämpläyksen. Oli sitä harrastettu ennenkin, mutta hip hop nosti sen valtavirtaan. Nation Of Millionsilla homma vietiin kuitenkin aivan toisiin sfääreihin. Opin tämän vastikään, kun satuin löytämään Hank Shockleen haastattelun viime vuosikymmeneltä.
The Quietus -verkkojulkaisun juttu vuodelta 2015 on erittäin kiinnostava. Se avasi silmäni yhdelle puolelle sitä miksi liki 40 vuotta sitten ilmestynyt musiikkiteos täräytti silloin ja täryyttää vieläkin. Lainaukset jatkossa Quietuksesta.
Todetaan ensin, että PE:n muodostivat Chuck D:n (Carl Ryder) ohella Flavor Flav, DJ Terminator X sekä, sanoisinko, agitaattori Professor Griff joukkoineen. Lisäksi, ja tämä on tärkeää, joukkoon kuului tuotantoryhmä Bomb Squad, jossa Hank Shockleen lisäksi ainakin Eric "Vietnam" Sadler. Rick Rubin hääri taustalla levy-yhtiö Def Jamin leivissä tittelillä executive producer.
Kokonaisuuden kannalta tärkeä Flavor Flav on luku sinällään.
Having Flavor was a challenge. Because he was the first rapper who was a non-rapper. He was a hype man. At first no one understood the concept of having someone on the mic who didn’t really rap any lyrics.
Bomb Squadin tavaramerkiksi tuli paljolti juuri tämän albumin myötä wall of noise. Termi viittaa Phil Spectorin wall of soundiin (joka sivumennen sanoen pilasi Ike & Tina Turnerin LP:n River Deep - Mountain High (1966)).
Juuri wall of noisen ymmärtäminen on se mikä Shocklee-haastattelussa säväytti.
Sitä ei ollut tullut ajateltua näinä vuosina, että Bomb Squadin tuotantotekniikka ei ollut pelkkää satunnaisten samplejen käyttöä ja luuppausta biisien taustalle. Itse asiassa luuppausta ei juurikaan käytetty, vaan heidän meluseiniään voi pitää jopa sävellyksinä.
Jos termi sävellys tuntuu liian pahalta musiikkiteoreetikoille, niin olkoon ne sen sijaan vaikka harkittuja koosteita mitä erilaisempia ääniä. Sampleja (tietty), scratchingiä (siis levyjen raapimista), huudahduksia, naurahduksia, melua (kyllä). Siellä täällä jotain rumpukoneesta, ehkä syntetisaattoristakin.
Lyhyesti sanottuna melkein mitä tahansa ääniä, jotka on harkituin ajoituksin pistetty vaivaa säästämättä tiettyyn järjestykseen. Ja miksattu kakku kasaan.
On ‘Rebel Without A Pause’, Flavor was playing fill beats by hand. Because sequencing is wack to me. Because everything happens predictably at the same point. That’s not how a band plays. So samples have to perform like they are a band. So having Flavor play the beats by hand, gave it the soul that it needed to have.
Moni sanoo, että ei ole musiikkia tuo kun ihmisetkin siihen päälle puhua pulputtaa, eivätkä laula. On se. Kannattaa ajatella uudestaan, jos tosiasian kieltää. Tykätä ei tietenkään tarvi.
Suosittelen vahvasti lukemaan The Quietuksen jutun, jos kiinnostaa.
Kattauksen sisältö on tunnin mittainen. Intro (Countdown to Armageddon), 12 normikappaletta ja kolme välisoittoa (Show 'em whatcha got, Mind terrorist ja Security of the first world).
Heti kaksi ensimmäistä biisiä on sellaisia pommeja, että harvalla kiekolla. Bring the noise toimii alustavana nyrkiniskuna naamaan ja Don't believe the hype hieman keveämpänä kuljailuna, mutta sellaisenakin painavana.
Juuri Don't believe the hype taisi minut aikanaan yhtyeen pariin houkutella ja on niitä biisejä, jotka osuivat kerralla. Sen sijaan vaikkapa joku She watch channel zero?! lukeutuu niihin, jotka vaativat aikaa, mutta saattavat yhä saada ihon kananlihalle.
Samaa, hitaamman lämpenemisen aikaansaanutta sarjaa edustaa Prophets of rage, jonka koukkuna (yhtenä sellaisena) iskee mielihyväkeskukseen rivien lopun toistamiset, joita ennakkoluulottomasti musiikkiin suhtautuva voi pitää vaikka kuoron osuutena.
Sampleista Hank Shocklee toteaa, ettei edes muista mitä kaikkea tuli käytettyä. Esimerkkinä maukkaasta, kontekstiin kuin tukka päähän sopivasta lainojen käytöstä käyköön kappaleen Party for your right to fight lopussa vain kahdesti soiva "Don't give up the fight", joka tulee Bob Marleylta (Get up, stand up).
Tuo päätösraidan nimihän on muunnelma niin ikään Def Jamille levyttäneen Beastie Boysin hitistä (You gotta) Fight for your right (to party!). Sanajärjestyksen muutoksen ohessa muutettiin myös sanoma bändin filosofian mukaiseksi. Sitähän se oli myös originaalin kohdalla. Beastiet oli party-bändi ja PE taisteli.
En malta olla mainitsematta sitäkään, että Night of the living baseheads on toistaiseksi ainut rap, jonka olen soittanut Roll FM:llä. OK, joku Nurmiolta myös.
Rap jäi osaltani käytännössä 90-luvun puoliväliä edeltävälle ajalle mitä uusien tuulien haisteluun tulee. Ei vaan ole enää kiinnostanut. Sama pätee myös Public Enemyyn. Tuorein hyllystä löytyvä CD heiltä on Muse Sick-N-Hour Mess Age (1994).
On helppo sanoa, että hypätään kyydistä, kun joku tulee suosituksi. Vaan ehkä se onkin niin, että sama syy johtaa sekä suosituksi tulemiseen että kyydistä hyppäämiseen.
When hip hop became mainstream, it lost its alternative edge. It’s not as daring as it once was. It’s kind of a pop music culture.
Mutta vanhat suosikit pysyvät. Lisätään täten LP:n saamien lukuisten tunnustusten ja tittelien joukkoon vielä yksi, itselleni se merkittävin kaikista.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #4 - Ice Cube: Kill At Will
- LEVYT - Eric B. & Rakim: Follow The Leader
- LEVYT - The Cult: Electric
