LEVYT - Rockin' Paradox: Custom Made

Nyt, kun blogijutun perusrunko on kasassa (kuvat otettuna ja impattuna mukaan, tägäykset ja lopun juttuvinkkilinkit tehtynä), pistän levyn jälleen kerran soimaan ja kirjoitan lonkalta.

Aloitetaan.

On aina mukavaa, kun levyn kärkeen on onnistuttu sijoittamaan kappale, joka iskee kuulijaan. Meikäläiseen ainakin The work song iskee lujaa ja jos yhtään muistan kauan sitten tapahtunutta ensipyöritystä, iski alun alkaenkin. Jos levyä voisi kuunnella suoratoistosta, linkkaisin avausnumeron tähän.

Näin tuimasti lähtee käyntiin Rockin' Paradoxin neljäs ja allekirjoittaneesta paras albumi Custom Made (2010),

Rumpubassokitaratriona mennään, mutta jo toisella biisillä Rock the blues tonight soi piano, josta vastaa Mr. Breathless. Hän pimpauttelee myöhemmin toisellakin raidalla. Lisäksi soi kahteen otteeseen Juho Hurskaisen saksofoni ja kerran Marko Luhtalan huuliharppu.

Tähän väliin mainitsen ohimennen, että bändin albumeilla on yleensä ainakin yksi hölkkäbilly-country. Onko joka ainoalla, en lähde varmistamaan. Custom Madella sellainen tulee vastaan numerolla kolme, eli Hurts like hell.

One of these days edustaa avauksen tapaan tyypillisintä Rockin' Paradoxia, eli kulkevaa ja tyylitajuista rock and rollia sopivin rockabilly-kuorrutuksin. Yhtyeellä on tunnistettava sormenjälki, joka on pysynyt suhteellisen samana koko 2000-luvun, jolta ajalta on olemassa julkaistua tuotantoa. Sama ralli jatkuu rieskan nimikappaleen Custom made myötä.

Trio koostui tuolloin rumpali Kurre Avarosta, basisti Mikki Niinivaarasta, joka kantaa päävastuun vokaaliosastosta sekä kitaristi Harri Uljalasta, joka niin ikään laulaa. Samalla ryhmällä orkesterin tarina jo 90-luvun puolivälissä alkoi. Vasta kuluvan vuoden aikana nähtiin ensimmäinen henkilövaihdos, mutta ei siitä enempiä tähän tarinaan.

Ollaan muuten puolivälissä lättyä ja taas rytkytellään hieman country-henkisesti. Taustalla soi tällä hetkellä A date with fate, joka on yksi kattauksen neljästä cover-biisistä. 11 omaa ja 4 lainattua on aika tavallinen jako näitten levyillä, kun nyt pari muuta pistokokeen omaisesti tarkistin.

Niinivaaraa voi pitää pääasiallisena laulunkirjoittajana, koska hänen sormensa ovat pelissä jokaisella 11 omalla. Koko porukan nimiin on laitettu niistä kuusi, viisi yksin Niinivaaralle.

Paradox-musiikki on siinä määrin mukaansatempaavaa, ettei tekstipuoleen tule juurikaan kiinnitettyä huomiota. Lainaan tähän erään toisen bändin keulahahmoa, joka kerran totesi jotensakin sillä viisiin, että ei niitä sanoja kuitenkaan kukaan kuuntele. No kuitenkin, raita numero 10 on nimetty varsin filosofisesti You are only right until you are wrong.

Kun nyt asiasta tehden koetin parin laulun lyriikoita seurata, voin todeta, ettei siellä ihan mitä sattuu tuubaa töräytellä. Tarkempaa tekstianalyysiä odottavat joutuvat valitettavasti odottamaan pitkään. Sanotaan laveasti vaikka niin, jotta Bob Dylanin ja Remun välimaastossa tampataan.

Totuttuun tapaan kiekon punoo finaaliin instrumentaali. Green shadow kävisi vaikka jonkin elokuvan lopputekstien säestäjäksi. Tätäkään muistelemaani en lähde faktaksi osoittamaan, mutta väittäisin useimpien ellei kaikkien Rockin' Paradox -pitkäsoittojen päättyvän sanattomaan esitykseen.

Vaan nyt kiepsahti CD takaisin alkuun, joten päätän raporttini tähän.

Jutun 95-prosenttisen (5% oli päässä etukäteen) tajunnanvirran jatkeeksi sallittaneen lyhyt, harkittu loppulurautus.

Yhtyeen kuudesta pitkästä koostuva julkaisuhistoria on nimittäin jaettavissa kolmeen osaan. Ensin tuli kaksi plus EP omalla Padawax-merkillä, sitten kaksi Jungle Recordsilta ja viimeiset kaksi Moondogin Musicin kautta. Custom Made on se toinen Jungle-julkaisu. Alussa tituleerasin sitä pakan päällimmäiseksi mitä kokemaani laatuun tulee, mutta voin vilpittömin mielin kehua koko nippua. On milteipä harvinaisen tasokasta tekemistä läpi uran ja 25 vuoden.

Ehkä palaan myöhemmin johonkin muuhun. Tämän osalta panen perään Apulaissheriffin perinteisen aamenen.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Rockin' Paradox: Autumn Leaves Are Fallin' Down
• UUTUUSLEVYT - The Sideburns: We Hate The Disco - The Lost 1987 Rock'n'Roll Session
• LEVYT - Melrose: Melrose

UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Wishing Spoon

No nyt tuulee oikeasta suunnasta ja lujasti. Nimittäin, Dr. Helander & Third Ward lyö albumillaan Wishing Spoon (2025) pöytään sellaiset kortit, että rahapelissä voisi olla tuottoa tiedossa.

Jälki on sekä soundillisesti että svengaavudeltaan parempaa kuin heidän kaksi ja puoli vuotta aiemmin ilmestyneellä edellisellään. Soundit ovat jämäkät ja ilkeät, paikoin jopa äreät. Meininki on siellä täällä melko hård, saattaisi Tornionjoen länsipuolen asukki todeta.

Vai mitäpä tuumaatte vaikkapa kappaleesta Monkey on my back?

Jo levyn ennakkomainonnan aikaan huomioni kiinnittyi sen kanteen. Jotain tuttua, ajattelin, ja varsin pian tajusin mitä. Pikainen tarkistus osoitti, että aavistukseni viittauksesta erääseen toiseen orkesteriin osui oikeaan. Aivan en ulkomuistista löytänyt LP:tä, jonka etukannesta sain vihin, mutta bändin kyllä.

Varhaisen Dr. Feelgoodin tyylisen runttauksen suuntaan kallistuu myös jokunen biisi levyllä. Vai mitäpä tällä kertaa tuumaatte jo kertaalleen ylle linkkaamastani? Tai Freddie King -lainasta Son of Jose, jolla kuullaan erityisen maukasta, turhasta taidoilla briljeerauksesta vapaata saksofonin soittoa à la Panu Syrjänen.

Vielä täräyttävämmät fonit tuuttaa William Suvanne soolon muodossa tekstiltään tosipohjaiseen ralliin Morgantown. Ilkka Helander kertoi taannoin Roll FM:llä sanoituksen kertoman tapahtuneen hänelle jollain Amerikan reissulla. Jonkun piti kai olla lentokentällä saapuvien portilla vastassa, vaan eipä ollut.

Kiekko todistaa taas sen, että vaskipuhaltimet toimivat Apulaissheriffin toimiston yksijäsenisen henkilökunnan keskuudessa huuliharppua paremmin. Näin on, vaikka kyse on tyylilajista, johon munnari kuuluu kiinteämmin kuin torvet. Tai on käsittääkseni ainakin yleisemmin käytetty instrumentti.

Ja sitten. Ei niin paljon todisteita, etteikö poikkeus lymyilisi nurkan takana. Kolmesti kiekolla harputtava Jantso Jokelin näyttää kaapin paikan päätösraidalla Another song ja kajauttaa sellaisen soolon, että miltei kylmää värettä pukkaa.

Yksittäishavaintona nostan vielä avausnumeron Congratulations. Sillä toistuu muutamaan kertaan bassolla (vai kitaran matalilla kielillä?) soitettu noin 10 nuotin sarja (ks. esim. alk. ajassa 0:10), joka toi mieleeni Creamin Cat's squirrelin. Kappaleen alkuperäisesittäjäksi paljastui nettiselailun jälkeen Doctor Ross & The Orbits.

Siis jo toinen tohtoriviittaus.

Myönnän tajunneeni hävettävän myöhään, että se Feelgood-jutska oli ensimmäinen. Siis tajusin heti Feelgoodin, mutta en sitä, että Dr. Feelgood ja Dr. Helander.

Tässä kohtaa jätän jatkotutkimusvastuun niille, jotka tuntevat Dr. Johnin tai Dr. Hookin musiikkia, toisin kuin minä. Kerrottakoon kuitenkin, että mahdolliset Doctor's Order -viitteet ovat menneet allekirjoittaneelta ohi.

Palaan vielä kerran apinasta selässä kertovaan biisiin. Siinähän Helander jatkaa rivin verran syvä-äänistä saarnaansa soiton jo tauottua. Lopulta laulu katkaistaan kuin veitsellä leikaten. Oiva tehokeino harvakseltaan käytettynä, mistä tuli mieleen ehkä vuosi sitten kuuntelemani erään ennen hyvänä pitämäni artistin viimeisin albumi. Sillä tuon saman konstin käyttö on niin runsasta, että kuulijalla alkoi jo posket pullottamaan.

Kokonaisuutena herrat Helander, Esa Kuloniemi ja Leevi Leppänen ovat tällä kertaa nakutelleet kasaan sen verran ässäluokan kattauksen, että se nousee mukaan kärkikahinoihin vuoden julkaisuja pähkäiltäessä. Jäntevää jyystöä.

Lainaan mukaillen vuoden -99 elokuvassa Pitkä kuuma kesä seikkailleen yhtyeen, Kalle Päätalon keikkaspiikkiä: Mää oon Apulaissheriffi ja mää sanon jee!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Shining Pearls
• UUTUUSLEVYT - Tigerlily: Tigerlily
• LEVYT - Honey B & T-Bones: Walking Witness

LEVYT - Honey B & T-Bones: Walking Witness

Hiipuvan marraskuun 11. lyhyen levyjutun aiheena on Honey B & T-Bonesin 12. studioalbumi Walking Witness (2011).

Kakku sisältää järisyttävän tyylikästä soitantaa, paneutuneita ja ilmeisen harkittuja sovituksia monine yksityiskohtineen sekä vaikuttavaa vokalismia. Esa Kuloniemi loistaa kitaralla, Jaska Lukkarinen rummuin ja Aija Puurtinen paaluttaa bassolinjat kohdilleen, laulamisensa lisäksi.

Levy on keskimmäinen jostain syystä kolmen sarjaksi mieltämässäni jatkumossa, jonka avasi Alien Blues (2009) ja päätti Time Was (2016). Se on noista selkeästi paras. Oivalsin levyn hienouden vasta muuan vuosi sitten, kun jollain autoreissulla kuuntelin T-Bonesin tuotantoa pitemmän pätkän putkeen.

Levyllä on hyvin jännää, ellei suorastaan jännittävää musiikkia, joka ammentaa idästä ja lännestä, ehkä etelästäkin. Vaikutteita on sikäli runsaasti, että ne varmaan osin peittyvät sekoituksessa, jota tekee paikoin mieli luonnehtia avaruusmusaksi.

Yrittäessäni hakea mainituista lyhytjutuista vertailukohtaa, jota tämä eniten muistuttaisi, törmään seinään. Paljon ei ole yhteistä Haavistoon, Winteriin tai Hookeriin, vaikka blues bändin yhteydessä yleensä mainitaan. Myöskään Cash ei osu, vaikka levyllä versioidaan I walk the line. Päädyn valitsemaan Röyhkän siitä huolimatta, että sekin on tästä kaukana kuin Oulu Ylä-Lapista.

Hangaround muuten on mukaelma tai jatko-osa albumin Terrifying Stories From T-Bone Town (2005) kappaleesta Funky women. Linkin takana kuitenkin Dry, dry, dry, jonka kitaroinnista bongaan hieman Jimmy Pagea.

Tekstitalkoisiin osallistuivat asianosaisten lisäksi mm. Dr. Helander ja Paleface.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Ismo Haavisto Band: Winter Blues
• LEVYT - Johnny Cash: Boom Chicka Boom
• LEVYT - Kauko Röyhkä: Tyttöjen Ystävä
  

LEVYT - Ismo Haavisto Band: Winter Blues

Suomalaisen bluesin suurnimistä puhuttaessa olisi objektiivisestikin arvioiden väärin jättää Ismo Haavisto huomiotta. Itse pidän häntä omaan makuuni pohjautuen aivan genren, ja miksei koko roots-musiikkikenttämme yhtenä kirkkaimmista tähdistä.

Hyviä ja sitäkin parempia lättyjä on mieheltä putkahdellut vuodesta -98 lähtien. Niihin parempiin lukeutuu mm. tämänkertainen jutun aihe Winter Blues (2010).

Se on nelihenkisellä yhtyeellä toteutettu albumi, jonka 13 numerosta peräti kuusi on sooloja, siis Ismo Haavisto One Man Bandin tekosia.

Yleisesti ottaen voi sanoa, että bändillä svengaa ja rullaa. Biisit kulkevat liukkaasti kuin laskuvälineeksi ideoitu muovinen jätesäkki pulkkamäessä. Sooloesityksiin taas on päätynyt enemmän syvyyttä ja sielukkuutta. Tietenkään jaottelu ei mene yksi yhteen ja tasan noin, mutta pääpiirteissään joo.

Haavistolla on ollut tapana aika ajoin versioida vanhojaan uusiksi. Sen tarkemmin hänen tuotantoaan läpikäymättä muistuu mieleen erilaiset tulkinnat ainakin kappaleista Mean ol' accordion, Midnight man ja Down to the Otamo.

Aki Kaurismäki kelpuutti keskimmäisen elokuvaansa Toivon tuolla puolen. Vaikkei kyseessä olekaan sama veto, niin linkkaan sen riittävän samankaltaisena tähän, koska Winter Bluesia ei suoratoistoista löydy. Bändiversio pistettiin niin ikään loistavalle albumille The Blues Has Chosen Me (2018).

Itse asiassa elokuvan soundtrack on myös julkaistu...

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Ice Mo' & The Zydecoolers: Cool Zydeco
• LEVYT - Micke Björklöf & Blue Strip: Three Times Seven Is...
• LEVYT - Vanhaa Roinaa: Miten Syvälle Uskallat Sukeltaa

LEVYT - The Brian Setzer Orchestra: Vavoom!

Kai Brian Setzerin voi sanoa omaavan jonkinlaisen Midaksen kosketuksen. Sen verran paljon kultaa on nauhoille tallennettu, kun hänellä on ollut sormensa pelissä. Toiminnan aikaikkuna on jo pitkästi yli 40 vuoden mittainen.

Vuosituhannen vaihteen hujakoilla kosketus tuntuu olleen erityisen herkkä. Silloin plus miinus muutaman vuoden aikana Setzeriltä ilmestyi nippu vallan erinomaisia albumeita. Osa niistä oli sooloja (käytännössä triokokoonpanoin pakerrettuja), osa isomman orkesterin kera tehtyjä.

Apulaissheriffin tunnustuksen on jo saanut ensin mainitusta kategoriasta Ignition! (2001) ja nyt sen ottaa vastaan jälkimmäistä edustava Vavoom! (2000).

Kiekolla, kuten yleisemminkin Orchestransa kanssa Brian operoi swingin, rockabillyn ja jump bluesin maastoissa big bandin keinoin toteutettuna. Tällä kertaa ryhmä koostuu hänen itsensä lisäksi rumpalista, kahdesta basistista ja 13 puhaltajasta plus muutamasta vierailijasta.

Biisit ovat enimmäkseen omia, mutta seassa on totutusti maukkaita BSO-muottiin valettuja covereita.

Uskollisia japanilaisia fanejaan Setzer suosi vain japsipainokselle sisällytetyllä Bill Haleyn Rock-a-beatin' boogie -versiolla, joka on kuunneltavissa YouTubessa. Kaikkien nautittaviksi päätyivät mm. klassikot Mack the Knife, Caravan sekä nummismaisen tunnelimaista tunnelmaa tihkuva Gettin' in the mood.

Originaaleista kovimpia on billyjumppa '49 Mercury blues.

Positiivista ja mielialaa kohottavaa musiikkia.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Brian Setzer '68 Comeback Special: Ignition!
• LEVYT - M.A. Numminen: Aarteeni, Juokaamme Likööri
• UUTUUSLEVYT - Tower Of Power: Step Up

LEVYT - Kauko Röyhkä: Tyttöjen Ystävä

Levyn avaa klassikko. Tohdin jopa veikata sen sijoittuvan viiden tunnetuimman Röyhkä-laulun joukkoon. Tosiasiahan kuitenkin on, ettei yksi biisi kesää tee. Ei tee, vaikka se olisi Kevät, joka sinänsä on ajaton sekä isossa kuvassa että otsikostaan huolimatta suhteessa vuodenkiertoon.

Tässäkin tapauksessa 12 biisiä tekee levystä loistavan. Olen viime vuosina havahtunut siihen, että saattaisin kysyttäessä nostaa sen Röyhkän tuotannon aivan parhaaksi pitkäsoitoksi.

Levy on toinen kahdesta bändimielessä välikauden työstä. Nartusta oli pysynyt mukana Pekka Gröhn, joka soittaa kiekon bassot. Myöhemmin vakiintuneeseen ysärikokoonpanoon jäi levyn tekijöistä kitaristi Timo Vikkula. Rummuissa on Gabi Hakanen, toisessa kitarassa ja koskettimissa Martti Salminen.

Vierailijoista nostettakoon Costi Suhonen, joka duetoi Kaukon kanssa kappaleen Hän tuolta toiselta puolelta. Tulkoon niin ikään mainituksi viulisti Ufo Mustonen pitkällä päätösraidalla Älkää menkö ilman meitä.

Kannattaa toki kuunnella koko levy, vaikka laitan linkin taakse vain numeron, jolla rumpuja piiskaa Gröhn. Hän muuten rumpaloi alusta loppuun sen toisen välikausialbumin Kaksi Koiraa (1990). Menevä Sun puolella edustaa moni-ilmeistä kokonaisuutta yhtä hyvin tai huonosti kuin mikä tahansa muu valinta. Siksi koko levy.

Tuollainen levy on Tyttöjen Ystävä (1991).

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Kauko Röyhkä: Sinä Olet Tähti
• LEVYT - Kauko Röyhkä: Onnenpäivä
• BIISIT - Kauko Röyhkä & Narttu: Herra Presidentti

LEVYT - Johnny Cash: Boom Chicka Boom

Wikipedian väittämän mukaan Boom Chicka Boom (1990) olisi Johnny Cashin albumi numero 76. En tiedä kuinka lukemaan on päädytty. Luultavasti mukana on kokoelmia, liveä ja kaikenkarvaisia toisten kanssa tehtyjä yhteislevyjä. Miten vaan, niin se on niin mones albumi, että moni hengästyy jo ajatuksesta.

Merkittävänä pidän sitä, että se on mielestäni heittämällä miehen parhaita aikaansaannoksia. Tuota voi jo pitää saavutuksena, koska uraa oli sen ilmestyessä takana noin 36 vuotta. Kannattaa seisahtua ja uhrata asialle muutama ajatus.

Olen joskus paasannut Cashin Columbia-kauden studiotuotannon puolesta, kun hänet yleensä muistetaan Sun Recordsista, vankilaliveistä ja Rick Rubinista. Nyt aiheena oleva kiekko syntyi lyhyellä Mercury-kaudella, jonka aikaiset levytykset pakattiin vuonna 2020 kätevästi 7 CD:n boksiin.

LP:n nimi viittaa säestystapaan, jota Cash yhtyeineen käytti jo aivan uransa alussa 50-luvulla. Tuoltahan monien hänen kappaleittensa taustat tosiaan kuulostavat. Bumtsikkabumtsikka...

Lauluja väitetään aika usein tarinallisiksi silloinkin, kun ne eivät sitä ehkä ole. Minusta tarina on kertomus alkuineen ja loppuineen. Pelkkä asioitten kuvaus ei välttämättä täytä tarinan määritelmää.

Boom Chicka Boomilla on enemmän kuin yksi aito tarinalaulu. Yksi niistä on hieno Monteagle Mountain. Toinen on Harley, joka sekin on hieno kuten koko kymmenen biisin pakettikin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Johnny Cash: Orange Blossom Special
• UUTUUSLEVYT - Jussi Syren And The Groundbreakers: New World In The Morning
• UUTUUSLEVYT - Vesa Snygg Sekä Satelliitti-yhtye: Kuu On Yllä Lammen
  

LEVYT - Melrose: Melrose

Melrose (1986) on kuin edellisessä jutussa pöyhäisemäni Hassisen Koneen kiekko: debyytti-LP, joka sisältää kaikin puolin valmista, virkeää ja jälkeen päinkin arvioiden persoonallista pörinää. Molempien yksikäsitteinen lokeroiminen johonkin tunnettuun genreen oli aikanaan mahdotonta.

Jos Kone oli ns. uutta aaltoa, voi Melrosen laskea Suomessa seuraavaan, joka niin ikään tuotti markkinoille kosolti kiinnostavia bändejä. Toisin kuin "uusi", nosti 80-luvun puolivälin hyöky pintaan useita englanniksi esiintyneitä, amerikkalaisen juurimusan eri genreistä ammentaneita tekijöitä.

Kone sai hyväksyntää punk-piireissä, vaikka sen kategorisointi punkiksi mennee melko iloisesti metsään. Melrose taas keräsi runsain mitoin fiftariyleisöä, vaikka 50's ja rockabilly olivatkin sille vain vaikutteita vaikutteitten joukossa.

Yhtyeet henkilöityivät vahvasti keulahahmoihinsa, Alankoon ja Tokelaan. Näin se meni, vaikka ne olivat mielestäni alusta asti nimenomaan yhtyeitä.

Sellainen pienen pieni ero vertailemiini aikainsa huipputulokkaisiin liittyy, että toinen eli vajaat kolme vuotta, toinen yli 40. Melrosen tarina päättyi rumpali Jami Haapasen kuolemaan toissa keväänä.

Eräs ryhmää kuvaava piirre aina vuoteen -91 oli tuonaikaisen basistin, Repa Nurmen paukuttama pystymallin vehje. Ensilevyllä on lisäksi mukana vielä roimasti hillitöntä nuorta energiaa. Linkin takaa voit kuunnella miten vuosimallin -86 Melrose vyöryttää kappaleen Melrose albumilta Melrose.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Clifters: Sexi On In
• LEVYT - Peer Günt: Don't Mess With The Countryboys
• LEVYT - Hassisen Kone: Täältä Tullaan Venäjä

LEVYT - Hassisen Kone: Täältä Tullaan Venäjä

Elettiin 80-luvun alkua, kun tutustuin levyyn naapurin pojan kasetilta. Ennestään olivat radiosta tulleet tutuiksi ainakin Rappiolla ja Reippaina käymme rekkain alle. En innostunut kättelyssä satasella koko kolmitoistikosta, osasta kyllä.

Vuosikymmenen lopuilla ostin Koneen LP:t. Tuolta ajalta muistan, miten kerran jossain automankassa soi Älä syö liisteriä tai Viimeinen rock ennen aivokuolemaa ja kyydissä, ellei kuskina ollut naapurin tyttö totesi, että onpa kauhiaa. Ehken vielä siinäkään vaiheessa allekirjoittanut koko albumin mahtavuutta.

Nyt jo kauan loistavana pitämäni Täältä Tullaan Venäjä (1980) on eräänkin tovin odottanut vuoroaan Apulaissheriffin blogissa.

Kuten kuvista näkee, olen Hassisen Koneen osalta tätä nykyä boksimiehiä. PÄLPeistä luovuin ajat sitten.

Kunnellessani levyä noin miljoonatta kertaa huomasin mielenkiintoisen seikan kappaleen Jumalat jalassa lyriikoissa. Olenko tajunnut sen aina väärin vai väänsivätkö aivoni vain tällä kerralla yhden sanan vikaseen? Kysynkin, onko Sinisen enkelin makua sittenkin kielen sijaan pillissä.

Mielestäni on aikamoinen saavutus äärimmäisen tutulta nipulta rokkibiisejä pystyä vuosikymmeniä niihin tutustumisen jälkeen iskemään käytännössä liki joka kerta täysillä. Pantse Syrjän tuottama Täältä Tullaan Venäjä pystyy.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Hassisen Kone: 40 Vuotta Myöhemmin - Ratinan Stadion 2022
• LEVYT - Juice: Keskitysleirin Ruokavalio
• SINGLEKOKOELMIA #8 - Se: Singlet

LEVYT - Juice: Keskitysleirin Ruokavalio

Keskitysleirin Ruokavalio (1976) on aatoksissani yksinäinen ja ylivoimainen LP-helmi 70-luvun Leskis-tuotannossa. Bändi on Juice ja siinä musisoivat Safka Pekkonen, Petteri Salminen, Juuso Nordlund, Kaj Martin ja hän itse.

Joskus ennen oli Per Vers, Runoilija (1974) enemmän makuuni, mutta aika muuttuu, maku muuttuu ja muuttuu myös ymmärrys tai joku vastaava teoksia kohtaan. Sekä sitä edeltävä Juice Leskinen & Coitus Int (1973) että seuraava Juice Ja Mikko (1975) ovat liian hämyä. Kummastakaan en ole koskaan liiemmin innostunut.

Myöhemmistä Slamin kanssa taottu Tauko I (1978) sisältää muutaman huipun, vaan ei kanna kokonaisuutena. Livekiekko Tauko II (1979) toimii siinä mielessä paremmin, mutta kohokohtia uupuu. Lahtikaupungin Rullaluistelijat (1977) noteeraa pohjan. Kun sen biisilistaa katselee vuosien tauon jälkeen, ei yleensä tule mieleen ainuttakaan muistikuvaa teksti- tai melodiakuluista.

Kattauksesta löytyy Leskisen parhaimmistoon kuuluva Luonas kai olla saan. Täydellisyydestä sen suistaa vain lievästi onnahtava sanarytmitys 3. säkeistön ensimmäisellä rivillä:

kun yö saapuu ylle elämän valtatien

Levynä tämä on täysi- ja tasapainoinen. Hieno.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Vanhempaa Vainiosta, Somerjoesta, Leskisestä
• LEVYT - Juice Leskinen: Minä
• LEVYT - The Doors: The Doors

LEVYT - Johnny Winter: Johnny Winter

Mietitäänpä valkoista bluesia 60-luvulla. Tällä linjauksella useimpien ajatukset kääntyvät varmaan Brittein saarilta ponnistaneisiin tekijöihin, joista monet sekoittivat soppaansa erinäisiä määriä rock and rollia.

Mutta mitenkäs Amerikka? Oli Paul Butterfield, Canned Heat, ynnä muita. Jos pitäisi tuntemistani albumeista valita kyseisellä rajauksella yksi, valintani olisi epäröimättä Texasin legendan kakkoslevy Johnny Winter (1969).

Winter oli juuri siirtynyt Columbialle, ison puulaakin leipiin ja tuonut mukanaan jo debyytillään The Progressive Blues Experiment (1968) soittaneet Tommy Shannonin ja "Uncle" John Turnerin.

Vierailijaosastolta ansaitsevat maininnan kappaleella Mean mistreater Shannonin bassossa korvaava Willie Dixon ja LP:llä muutoin Johnnyn itsensä hanskaamassa huuliharpussa Big Walter Horton. Siinäpä oiva kumarrus vaikutteitten suuntaan, mitä edustavat toki myös lainabiisit mm. Robert Johnsonilta ja B.B. Kingiltä.

Velipoika Edgarin instrumentteina ovat piano (I'll drown in my own tears) ja saksofoni (Good morning little school girl). Samoilla kahdella raidalla on mukana enemmänkin puhaltajia ja ensin mainitulla vielä kolmen naisen kuoro.

Järkälemäinen blues-levy, jonka voinee sanoa lopullisesti nostaneen taitavan kitaristilaulajan uran lentoon. Kaikkien aikojen valkoiseksi blues-artistiksi en keksi Winterin lisäksi muita ehdokkaita kuin Jimmie Vaughanin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Johnny Winter: Captured Live!
• LEVYT - Jimmie Vaughan Featuring Lou Ann Barton: Plays More Blues, Ballads & Favorites
• LEVYT - John Lee Hooker: I'm John Lee Hooker