Humble Pieksi ristitty kvartetti muodostui vuonna 1969 neljässä muussa bändissä vaikuttaneista tyypeistä.
Jerry Shirley oli soittanut rumpuja hieman aiemmin kuopatussa Apostolic Interventionissa. Basisti Greg Ridley tuli mukaan yhä aktiivisesta Spooky Toothista. Kitaristi-vokalisteista Peter Framptonin edellinen ryhmä The Herd hajosi pian tämän liityttyä Humble Piehin, Steve Marriotin Small Faces taas jatkoi Rod Stewartin ja Ronnie Woodin kanssa nimellä The Faces.
Muuan vuosi ja neljä albumia myöhemmin Dave Clempson korvasi Framptonin tämän lähdettyä teilleen. Uudella kokoonpanolla syntyi orkesterin mielestäni paras tuotos, sen seitsemäs studio-LP Thunderbox (1974).
Humble Pie aloitti soittamalla 60- ja 70-lukujen vaihteelle tyypillistä blues rockia, jossa voi aistia ainakin ripauksen psykedeliaa, toi hetkeksi mukaan folk-vaikutteita ja päätyi sitten suhteellisen puhdasverisen hard rockin paahtajaksi. Ei välttämättä maailman ainutlaatuisin kehityskulku.
Thunderboxia edeltänyt tupla Eat It sisälsi yhden puoliskon soul covereita mm. O.V. Wrightin ja Ray Charlesin laulukirjoista. Tähän linjaan yhtye pureutui seiskalevyllään vieläkin syvemmälle juuriaan silti unohtamatta. Vähin osin mentiin jopa funkin saralle.
Thunderbox avaa kulkevana hard rockina. Hyvät soundit, rempseänkarhea soitanta sekä Marriotin aavistuksen Robert Plantia, Janis Joplinia ja erään näkemäni kommentin mukaan jopa Bon Scottia muistuttava ääni toimivat loistavasti.
Alkujaan gospel-pumppu Violinairesin Groovin' with Jesus viskaa kehiin kiekon ensimmäiset funkit. Sovitus ei tuo alkuperäiseen verrattuna juurikaan uutta, vaan samoilla linjoilla mennään. Hyvin toimii edelleen.
Ann Peeblesin I can't stand the rain kolmantena saa rytmisesti hiukan kakkosraidan kaltaisen tulkinnan, mutta on ehkä sittenkin enemmän nojallaan souliin. Jerry Shirley vetää rumpujen lisäksi pianolla. Vieraileva Mel Collins puhaltaa tarkemmin määrittelemättömät torvet, kuten siellä täällä pitkin matkaa.
Anna (go to him) on sama biisi, jonka Beatleskin on levyttänyt. Marriotin sielukas ääni sopii tähän mainiosti, omana mielipiteenäni monena päivänä paremmin kuin Arthur Alexanderin tyystin toisenlainen alkuperäisesityksessä.
No way jatkaa rockin ja soulin rajamailla. Groovea riittää keskitien roketteja runsaammin. Hetkittäin meininki on varsin zeppeliäänistä.
Paketin funkein pala soi vinyylisittäin ajatellen A-puolen lopussa. Rally with Ali saa helposti sukat pyörimään jaloissa, mikäli kuulijan rytmikäsitys on yhtään funkia ymmärtävää sorttia. Yhä vaan toimii ja on toiminut koko ajan, vaikken sitä joka kappaleen yhteydessä erikseen olekaan toitottanut.
Don't worry be happy ei ole samanniminen Bobby McFerrinin ralli, joka ilmestyikin vasta kasarilla. Sen sijaan se on taas yksi tarttuvasti keinuva Humble Pien oma kappale. Sen kohdalla nousee joskus mieleen, onko kyseessä jo liian mones lähes samasta puusta veistetty numero albumilla.
Levyn toinen laina Ann Peeblesiltä (ja vieläpä samalta LP:ltä kuin edellinen) on svengaavasti vedetty Ninety-nine pounds. Toimii.
Every single day palauttaa bändin hard rockin maastoihin. Hyvä juttu, että välillä mennään taas tätä rataa.
Kymppiraidalla orkesteri sukeltaa versioimaan Chuck Berryä. No money down saa originaalia tunnistettavasti kunnioittavan, mutta kuitenkin omannäköisensä tulkinnan. Blues on läsnä.
Kyllä rock- tai varsinkin soul-lätyllä voi yksi balladikin olla. Asian hoitaa järjestykseen basisti Ridleyn laulama Drift away, joka on alkujaan myös Berryn, nimittäin Mike Berryn levytys vuodelta 1971. Tutunoloinen melodia, vaikkei esittäjän nimi kilisytä päässäni kellon kelloa.
Loppurutistus on tässä tapauksessa myös loppurymistely. Oh la-de-da ränttää ja tänttää oikein urakalla ja melkoisen eri malliin kuin Staple Singersillä. Rockilla maaliin ja vajaa kolme varttia täyteen.
Shirleyn pianonsoitosta vielä. Luin tiedon siitä Wikipediasta, mutta 2012 CD-painoksen kansissa ei asiaa mainita. Marriotin kontolle on kyllä merkitty koskettimet biisejä sen kummemmin erittelemättä.
Mutta mutta, Clempson mainitsee itsensä Pink Floydin David Gilmourin vierailleen studiolla nauhoitusten aikaan ja soittaneen yhden pianointron. Ainut sellaisen omaava kappale on juuri I can't stand the rain. Clem sanoo, ettei tiedä käytettiinkö pätkää vai ei. Asia jää osaltani selvittämättömien koriin.
Selvää sen sijaan on, että taustakuoroja laulaa oman porukan lisäksi trio The Blackberries. Heidän diskografiastaan löytyy joitain sinkkuja ja esiintymisiä eri artistien taustalla, joukossa Pien lisäksi mm. Diana Ross, Ringo Starr ja Steely Dan.
Lopuksi, mikäs on tuo thunderbox? No sehän on vanha lempinimi veskille, huussille, käymälälle. Etukannen avaimenreiästä pääsee sellaiseen tirkistelemään. CD-vihkosen sisäsivulta voi tarkastella näkymää ovi auki. Kuva alla, elleivät korkeammat voimat muka-moralismissaan toisin päätä.
Se on kiitti vaan ja thunder!
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
