Olen pitänyt tapanani aika ajoin blogata myös kertomakirjallisuudesta. Edellisen kerran kävi näin noin vuosi sitten, jolloin aiheeksi nousi Jussi Siirilän viimeisin. Hänellähän on pohjoista taustaa kuten tämänkertaisellakin kirjailijalla.
Nimittäin, kahlasin tuossa toissa viikonloppuna läpi Jari Tervon tuotannon. Tai siis viime joulunahan sen tein. Tai joulun pyhinä aloitin ja tammikuulla lopetin.
Ettei jäisi väyrystelyn määrästä kiinni, tunnustan vielä lukeneeni vain hänen Rovaniemelle sijoittuvat kirjansa. Tai siis ne kirjat, jotka sijoittuvat sinne edes osaksi, ellei kokonaan. Tai suurimman osan niistä, koska esim. lapsuus- ja nuoruusmuistelot jäivät pois tarkastelusta.
Kuva kertoo mitä. Välissä kallellaan olevan jätin talvisavotassa väliin.
En enää muista tarkkaan, ottiko urakka kolme viikkoa vai vähän yli tai alle. Joka tapauksessa näinä aikoina on meikäläiseltä kohtalainen saavutus tempaista huiviin seitsemän romaania ja kolme novellikokoelmaa alle kuukaudessa.
Jotta tuo on mahdollista, on muodon oltava kohdillaan ja kielen vietävä mukanaan. Tervon tapauksessa näin on, eli kieli kolahtaa. Näin on ollut vähintään vuodesta 1992 lähtien, olipa kyseessä romaani, novelli, tv-sarjan käsikirjoitus, kolumni tai vaikkapa sanomalehden lyhyissä pätkissä päivittäin etenevä jatkokertomus. Kaikkiin mainittuihin olen törmännyt viimeksi kuluneen 30 vuoden aikana, ehkä vielä pakinaan.
Runous minuun ei pure, joten ne olen Tervonkin tuotannosta jättänyt muitten pureskeltavaksi. Välihuomiona kerrottakoon, että väkisin olen joskus puurtanut Leinon ja Kiven runoja. Ei toimi täällä, kuten eivät ehkä yllättäen edes laulun sanat painettuna tekstinä.
Yleisesti ottaen kuulunen lukijana vähemmistöön siinä mielessä, että muoto merkitsee yleensä sisältöä enemmän. Sama kyllä pätee musiikkiinkin, jos sisällöllä tarkoitetaan laulujen sanomaa ja muodolla sitä miten se toimitetaan esittäjältä kuulijalle.
Vaan aiheenahan ovat nyt nuo kymmenen opusta.
Pohjan hovi (WSOY, 1992)
Muistaakseni tutustumiseni Jari Tervoon kirjoittajana alkoi 90-luvun lopulla tästä hänen ensimmäisestä romaanistaan. Se iski heti kuin Korkeajännityksen miljoona volttia. Se toimi, kun ahmin sen uudestaan vuosien päästä, ja taas nyt kolmannellakin kerralla, kun taukoa edelliskertaan oli pitemmästi.
Pohjan hovin tyyli on varsin omanlaistaan. Toisiin se osuu, toisiin ei. Joku sanoi kerran Tervon kirjoittavan niin vittumaisesti, ettei vaan pysty. Valalle en mene liittyikö kommentti tähän teokseen, mutta passaisi kyllä. Kerronta on tajunnanvirtaista pötköä ja kertojana toimii milloin kukakin, väliin vieläpä monitasoisesti. Lukija saa olla tarkkana pysyäkseen jyvällä kuka kulloinkin on äänessä.
Sisällöstä joku toinen totesi, että siinähän vaan ajetaan Rovaniemen ja Sodankylän väliä, ryypätään ja puhutaan paskaa. No periaatteessa juu, mutta sekin riittää (ks. muoto vs. sisältö). Paitsi että on tällä toki juonenkin tapainen plus joukko sivujuonteita.
Pohjan hovi on joka kerta riemastuttanut minua ja kutkuttanut huumorintajuani. Sen parissa tuntuu, että myhäilyttää melkein koko ajan ja lopunkin aikaa melkein myhäilyttää.
Saa jäädä hyllyyn.
Poliisin poika (WSOY, 1993)
Toinen romaani hyödyntää näkökulmatekniikkaa eli silläkin on useita kertojia. Jokainen puhuu tavallaan, siis tekstin tyyli muuttuu luvusta toiseen. Näkökulmat tietysti myös limittyvät. Samaa kohtausta saatetaan sivuta monen silmin.
Tämänkin luin nyt kolmanteen kertaan, eikä tekniikkavalinta näköjään enää miellytä samaan tapaan kuin aiemmin. Vaikea laji.
Hyvää luettavaa Poliisin poika yhä on, vaikka kärsikin vertailusta Pohjan hoviin. Teoksen pohjalta on tehty mainio tv-elokuva.
Siat ja naudat (WSOY, 1994)
Tervon ensimmäinen novellikokoelma osoittaa, että häneltä käy myös lyhyempi proosa. Omemmillaan hän kuitenkin on pitemmän muodon parissa.
Miljöönä ei joka tarinassa ole Rovaniemi, vaan kauimmillaan käydään Irakissa saakka.
Pyhiesi yhteyteen (WSOY, 1995)
Kolmas romaani jatkaa näkökulmateknikalla. Tällä kertaa joka luvulla on eri kertoja. Näin ääneen pääsee yli 30 erilaista henkilöä, mikä tekee kakusta maukkaamman kuin se ehkä muuten olisi ollut. Toisaalta lukijalta edellytetään tämän vuoksi erityistä tarkkaavaisuutta ja hyvää muistia.
Muisti on oiva apu kaikkien Tervon kirjoitusten kanssa. Hän kun ei juuri alleviivaa ja spedetä asioita. Yksittäinen sivulause jossain saattaa olla avain johonkin myöhempään. Jos ei yhteys joka kerta olekaan juonen kannalta merkittävä, on sellaisen bongaaminen vähintään lukijaa palkitsevaa.
Muistista on hyötyä myös teosten välillä. Samoja henkilöitä kun vilahtelee eri opusten sivuilla. Tässä mielessä isomman satsin lukeminen lyhyeen aikaan on varsin kannatettavaa. Saman havaitsin hiljattain myös Joni Skiftesvikin kohdalla.
Pyhiesi yhteyteen sovitettiin elokuvaksi nimellä Rikos ja rakkaus.
Tuulikaappimaa (WSOY, 1997)
Tällä kertaa näkökulmia on kaksi, kun rovaniemeläiset veljekset kuvailevat kokemaansa vuoronperään. Tervon kotikaupungista poiketaan Sodankylänkin taakse, aina Ivaloon asti.
Alku on uusiksi kirjoitettu, mutta vain vähäisesti muokattu, tapahtumiltaan muuttumaton novelli Sioista ja naudoista. Taisi olla nimeltään Kaukoa viedään, mistä en ole täysin saletissa, koska olen harventanut hyllyä. Myös DVD on saanut lähteä kiertoon. Tästäkin kun on elokuvaversio, jonka käsikirjoitus muuten poikkeaa aika lailla alkuteoksesta, vaikka raami sieltä otettiinkin.
Taksirengin rakkaus (WSOY, 1998)
Toinen novellikokoelma päättyy miniromaanin pituiseen tarinaan Miljoona etunojapunnerrusta. Se on niin mehevä pihvi, että olisi melkein ollut julkaisemisen arvoinen itsenäisenä. Tulihan mm. Veijo Mereltä aikanaan hyvinkin lyhyitä proosakirjoja, muistaakseni.
Vaikuttaa siltä, että Tervon novellitaidot olivat muutamassa vuodessa hioutuneet. Ainakin minuun myöhempi kokoelma upposi paremmin kuin Siat ja naudat. Arvio kehityksestä tosin perustuu ajatukseen, että yksittäiset jutut olisi synnytetty lähellä niteitten julkaisua.
Niin ikään herkullisia kertomuksia ovat juonellisia yllätyksiä tarjoavat Pohjois-Suomen ekonomikillan puhaltaja ja Mahtihäitten valmistelut. Molemmat omaavat kamerakerronnallista potentiaalia ja jälkimmäinen onkin jo TV-sarjana toteutettu. Jännä miten muistini asetti sen päärooliin jo Poliisin pojassa sekä Rikoksessa ja rakkaudessa näytelleen Kai Lehtisen. Tarkistuksen mukaan kyseessä oli kuitenkin Timo Torikka. Älkää luottako muistiinne!
Miljoona etunojapunnerrusta sen sijaan perustuu niin paljon päähenkilön päänsisäiseen maailmaan, että sen filmaaminen voisi olla vaikeaa. Ainakaan en odottaisi lopputulokselta liikoja. Novelli loppuu, kun päähenkilö alkaa suorituksiaan laskien punnertamaan.
Minun sukuni tarina (WSOY, 1999)
Ollaan pääkaupunkiseudulla ja kertomuksen minä muistuttaa osin Jari Tervoa. Rovaniemellä käydään sen verran, että paikka blogijutussa on oikeutettu. Kemijärvelläkin pyörähdetään.
Henkilögalleriassa saavat toinen toistaan pienempiä sivuosia valitut vanhat tutut. Sivuilla vierailevat lain ja virkavallan edustajana Torsti Rautapää, vastapuolelta Räikkösen Topi sekä välimaastosta Rauski, joka taisi esiintyä Taksirengin rakkaudessa, mitä en kierrätyksellisistä syistä pysty nyt varmistamaan. Koko tuotanto huomioiden, Tervo viittaa samojen tyyppien lisäksi toisinaan yksittäisiin toisten teosten tapahtumiin.
Minun sukuni tarina on tasokas ja monitasoinen paketti. Ensimmäistä se on, jos minulta kysytään, toista täysin kiistatta. Sanoisin kaltaisensa romaanin luomisen olevan työtä, johon harva kykenee ja harvempi siinä onnistuu. Tervo sekä että.
Tämäkin kuuluu niihin, jotka saavat hyllypaikkansa kamarissani pitää. Saa, vaikka metreittäin minulta on kymmenen vuoden aikana kirjallisuutta päätynyt enimmäkseen SPR:n konttimyymälään seuraavia omistajiaan odottamaan. Luulen palaavani tarinaan tulevaisuudessa popsiakseni sen jo neljänteen kertaan.
Suomemme heimo (WSOY, 2001)
Feodoroff. Pohjan hovissa kohtuu isossa roolissa ollut ja sen jälkeen monesti sivuilla pistäytynyt Lapin äijä vierailee tälläkin. Hykerryttävä henkilö on hän ja potentiaalisesti mitä mehukkain sivuosa filmiin sopivan ja kyvykkään näyttelijän esitettäväksi. Tuulikaappimaan Kaukokin piipahtaa.
Takuu-Tervoa, jossa toisen uusintakierrokseni merkittävin huomio liittyy paikkoihin Rollossa. Havaitsin viimeistään tämän kohdalla miten erilainen kokemus syntyy, kun miljööt ovat edes jossain määrin tuttuja. En näet juurikaan tuntenut Lapin pääkaupunkia saati maata siitä pohjoiseen, kun näitä ensimmäistä ja toista kertaa luin.
Rautapää (WSOY, 2002)
Maantiedon tuntemus saa edellistäkin enemmän huomiota Rautapäässä, jossa matkataan Oulusta Nordkappiin. Tehtiin sama reissu kesällä 2014, ja aikeeni oli tarttua taas teokseen pian sen jälkeen, kun tiesin missä mennään.
Pianpa tartuin, kun kymmenen ja puolen vuoden päästä. Tapaus kuvaa harrastuspyrkimyksiäni varsin osuvasti. Ei ole kerran eikä kahdesti, kun vaikkapa "suunnittelemani" juttu putkahtaa blogiin muutama vuosi "myöhässä". Tämä sentään vain kahdeksisen kuukautta siitä, kun oli tarkoitus. On sinällään aika järjetöntä, että putkahti juuri nyt, kun en ole läppärin läheisyydessä, vaan näppäilen vaivalloisesti etusormella luurin kosketusnäyttöä.
No mutta hieman perspektiiviä! Moni on tuottanut paljon pitempiä tekstejä pikkasen työläämmät korjaustyökalut tarjoavalla kirjoituskoneella, jopa sulkakynällä.
Rautapää on suoraa jatkoa aiemmin kehumaani novelliin ja alkaa taksirengin saatua miljoona punnerrustaan täyteen. Nautittavuudessa se ei alkuosalle pärjää.
Siperian tango (WSOY, 2003)
Kyseessä on valitut novellit 1993-2003, siis samoja kuin kahdella 90-luvulla ilmestyneellä kokoelmalla plus muutama uusi. Rovaniemi on kuvioissa niukasti, mutta onpa kuitenkin. Välityön tuntua.
Summa summarum
Kymmenikön helmet ovat eittämättä Pohjan hovi ja Minun sukuni tarina. Ne pidän ja toistaiseksi olen pitänyt myös muut pitkät. Kiertoon on novellien lisäksi lähtenyt myös Kallellaan (WSOY, 2000), joka on tunnetusti päiväkirja Jarin ensimmäisestä isävuodesta.
Näitten jälkeen kirjailija siirtyi muihin aiheisiin. Onnistumisia hän on saavuttanut niissäkin liki poikkeuksetta. Viimeisimpäänsä en ole vielä kajonnut, enkä Ukko-koirakirjoihin.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
