UUTUUSLEVYT - Pääesiintyjät: Riimejä Ja Riitasointuja

Tehtäköön alkuun selväksi, etten ole missään tapauksessa hifisti. Palaan tähän tuonnempana.

Apulaissheriffin käsittelyyn pääsi tai joutui Pääesiintyjien kaikkiaan neljäs, 2010-luvun lopun uuden tulemisen jälkeen kolmas pitkä Riimejä Ja Riitasointuja (2025).

Orkesteri on lanseerannut musiikkiaan kuvaamaan varsin osuvan termin rillumareibilly. En ole aivan varma, mutta oletan määrittelyn tulleen käyttöön uuden tulemisen yhteydessä. Itse en nimittäin muista sitä 90-luvulla kuulleeni, jos nyt edes bändiin vielä silloin törmäsin.

Kappaleessa Rillumareitä tätä kuvaillaan mm. näin:

on siinä rockabillii

sekä heinälatoa

ei sen tenho koskaan

mihinkään katoa

siinä kuuluu rytmi menneen

vuosikymmenen

se mukaan kaikki tempaa

sitä kiellä en

Tyyli vaikuttaa viiden vuoden aikana lipuneen billyn kustannuksella enemmän rillumareihin, mitä voi tarkastella kahdelta kantilta. Se vie musiikkia kauemmas mieltymysteni polttopisteestä, mutta mahdollistaa suuremman suosion.

Olen ollut viestinnästä aistivinani, että suosio tosiaankin olisi noususuunnassa. Menestystä tuntuu tulleen tanssiyleisön keskuudessa, mikä on pelkästään hyvä juttu. Amerikkalaisjuurevamman tavaran ujuttautuminen - on sitä toki siellä ollutkin - suomalaisen perusiskelmän sekaan lavoille on ihan suotavaa.

Sanoituksissa kuulen pyrkimystä valoisuuteen, minkä tulkitsen tarkoitukselliseksi vastapainoksi osaa perinteistä tanssimusiikkia hallitsevalle melankolialle. Ja kai siinä huumoriakin on mukana, kun peräkkäin on pläjäytetty laulut Matkalla ja Tuntemattomaan. Viitataan Pelle Miljoonaan?

Vain yksi sydän saa toimia näytteenä ihan jo sen vuoksi, että toi mieleen Jimmy Nailin. Ei muuten, mutta kun tällä on biisi Only one heart.

Tässä kohtaa on syytä muistuttaa, että jo jutun aiheeksi pääseminen edellyttää levyltä jonkinmoista subjektiivisesti kokemaani hyvyyttä. Sellaista myös Riimejä Ja Riitasointuja sisältää.

Se ei kuitenkaan ole mielestäni mikään tykkialbumi. Etenkin Lättähatun Paluu (2020) saa täällä veren kiertämään selkeästi vilkkaammin. Itse asiassa nyt kuunneltuna se vaikuttaa kasvaneen hyllyssä kivasti korkoa.

Peruskvartettia (Vesa Haaja, Mika Jokinen, Pete Salomaa, Timo Järvinen) on täydennetty säästeliäästi siellä täällä eri instrumentein. Löytyy jousia, trumpettia, viulua, mandoliinia ja pianoa. Eniten vierailuaikaa saa Ismo Haavisto huuliharpun ja haitarin kanssa. Mainittakoon myös tämän veli Marko, joka vastaa yhden tekstin suomennoksesta.

Toden totta, osa biiseistä on käännöksiä. Näitä on tehtailtu ulkomaisista lauluista, mutta myös Francine-materiaalista. Yhtyehän oli basisti Salomaan ja kitaristi Jokisen 80-luvulla perustama rockabilly- ja rock and roll -ryhmä.

Sitten siihen hifistelyyn.

Korostettakoon, että uskaltaakseni kirjoittaa seuraavan kuuntelin useina päivinä, eri soittimilla ja sekä suoratoistoversioon että bändin aiempiin levyihin vertaillen. Minusta tuotannossa on jotain kysymysmerkkiä. Jokin siinä häiritsee. Mussutin samantapaisesta asiasta taannoin Kimmo Rauhamäen & Painavan Sanan tapauksessa ja on tuossa vielä kolmaskin tuore esimerkki.

Äänikuvassa on olevinaan ylimääräistä pöhinää. Onko se kaiun käytöstä johtuvaa, en osaa sanoa. Joka tapauksessa viiden vuoden takainen Pääesiintyjät on korvissani kirkkaamman ja puhtaamman kuuloinen.

Takaraivossa joku kuiskuttelee nykymusiikin tuotantopolitiikasta, jolla kavennetaan dynamiikkaa. Onko kyse siitä, en pysty arvaamaan. No ainakaan tässä ei onneksi ole toteutettu ns. puurotuotantoa, eli ei ole ahdettu nauhalle raitakaupalla nyanssit tappavaa höttöä.

Käytetty studio ja henkilökunta eivät ole matkan varrella vaihtuneet.

Onneksi ongelma ei ole fataali, enempikin hieman minua(ko vain?) kiusaava. Ja täytyy myös tunnustaa Pääesiintyjien olevan varmuudella toimivampi lavalla kuin levyllä. Näin tohdin väittää vailla livekokemusta.

Kaikesta huolimatta jatkoon.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Pääesiintyjät: Lättähatun Paluu
• UUTUUSLEVYT - Kimmo Rauhamäki & Painava Sana: Kivelle
• LEVYT - Jimmy Nail: Crocodile Shoes

YLEISTÄ - Roll FM, tammi-maaliskuu 2025

Roll FM on määräaikaisin toimiluvin operoiva, kauttaaltaan soittolistojen kahleista vapaa musiikkikanava radiossa.

Vuoden 2025 ensimmäinen Rollikausi oli FM-lähetysten osalta normaalisti kahden kuukauden mittainen. Sen perään jatkettiin vielä kolme viikkoa uusia jaksoja nettiradiona. Apulaissheriffi siis soi keskiviikon aamupäivissä peräti 12 kertaa.

Nettiradion ohjelmat tein otsikolla Blues Rules OK. Nyt kiinnostaisi tietää kuulijoitten mielipide, olisiko tuollainen blues show mieluisampi vai vähemmän toivottava kuin perinteinen laajemmalla, roots-musaan painottuvalla tyylilajikirjolla toteutettu. Tätä juttuahan voi kommentoida anonyyminä...

Ja kai se on tunnustettava, että jatko on tällä hetkellä harkinnassa. Mukavahan näitä ohjelmia on väsäillä, mutta vielä mukavampaa se olisi, jos saisi jotain vastikettakin tekemiselleen. Sponsoria tai sponsoreita siis haetaan.

Kauden erikoisuutena oli Päivän Pauli, joka tarkoitti Pauli Hanhiniemen laulamia biisejä, painotus harvinaisemmissa kappaleissa. Nämä on lihavoitu alla päiväkohtaisissa biisilistoissa.

Mixcloud-linkit jälkikäteen kuunneltaviksi laitettuihin jaksoihin löydät kyseisen ohjelman biisilistan alta.

Jutun lopun lukusuosituksissa pari linkkiä viisi vuotta sitten kirjoittamiini blogin käyttöohjeisiin. Vilkaisepa, jos haluat hyötyä vaikkapa hakutoiminnoista.

8.1.2025, Rokettirollia ja rytinäpluusia

• Creedence Clearwater Revival: Good golly miss Molly
• The Playmates: Giddy up a ding dong
• The Chimes With The Bumps Blackwell Band: Chop chop
• Little Richard: Ain't nothin' happenin'
• James Brown: Chonnie-on-chon
• Buddy Holly: Ready teddy
• Rauli Somerjoki: Vesioikeus-rock
• Peer Günt: Shotgun wedding
• Greedy Pig: Living on junkfood
• Tortilla Flat: Little miss monster
• Doctor's Order: Talkin' 'bout you (live)
• Hurriganes: Hot city (live)
• Kolmas Nainen: Vanhat äijät (live)
• Johnny Winter: Highway 61 revisited
• ZZ Top: Balinese
• April Wine: I like to rock

15.1.2025, Maalaispoikia ja -maisemia

• Neil Young: Get back to the country
• Parliament: Little ole country boy
• Fats Domino: Country boy
• Lynyrd Skynyrd: I'm a country boy
• Johnny Cash: Country boy (demo)
• Muddy Waters: Country boy
• Ismo Haavisto: Down to the Otamo
• Leevi And The Leavings: Pohjois-Karjala (Skandinavia mix)
• Maustetytöt: Taksilla Vaalaan
• Pauli Hanhiniemi: Maalaismaisema
• Jimmy Nail: Country boy
• Los Olvidados: Landelle päin
• John Cougar Mellencamp: Rain on the scarecrow

22.1.2025, Merta päin

• Mr Breathless: Sea cruise
• Led Zeppelin: The ocean
• Rolling Rust: The sea song
• Katriina Honkanen: Meren vaahtoa
• Jarno Sarjanen: Kitara ja meri
• Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Yö laivassa
• Isokynä Lindholm: Puhtaat laivat
• Jorma Kääriäinen & Agents: Laivat (live)
• Topi Sorsakoski & Agents: Yksinäinen merimies
• Laila Kinnunen: Merimies, kotimaasi on meri
• Olavi Virta: Tähti ja meripoika
• Kolmas Nainen: Iloisen merimiehen laulu
• Dublin City Ramblers: The Irish Rover
• Keystone Cops: East Sea shuffle
• Pedro's Heavy Gentlemen: Tähdet meren yllä
• Robert Gordon With Link Wray: Sea cruise

29.1.2025, Kulkupelejä 

• Backsliders: Motorcycle song
• The Cult: Born to be wild
• Jimi Hendrix: Ezy ryder
• Eppu Normaali: Mopolla tähtiin
• Lauri & Satu: Lautalla Tallinnaan
• The Commitments: Mustang Sally
• The Brian Setzer Orchestra: '49 Mercury blues
• Bo Diddley: Cadillac
• Janis Joplin: Mercedes Benz
• M.A. Numminen Ja Viisi Vierasta Miestä: Hauska linja-automatka
• Pauli Hanhiniemi: Bensaa suonissa
• Rauli "Badding" Somerjoki: Moottoreiden sinfonia
• Kari Peitsamo & Hirttämättömät: Truckdriver
• Sleepy LaBeef: Asphalt cowboy
• Rufus Thomas: The Memphis train
• Memphis Minnie: Chickasaw train blues (low down dirty thing)

Kuuntele ohjelma.

5.2.2025, Ennenkuulumatonta 3

• Bootsy's Rubber Band: Strecthin' out (in a rubber band)
• Cornell Dupree: Teasin'
• Sly And The Family Stone: Frisky
• Jr. Walker & The All Stars: Shotgun
• Charley Patton: High sheriff blues
• Henry Gray: Sonny Boy's cold chills
• Chris Kenner: Don't make no noise
• Eddie Bo: I'm wise
• The Allman Brothers Band: Every hungry woman
• Hehkumo: Siipeen jos sain
• Tamikrest: Tamiditin
• Kaipa: Folkia's first decision
• Focus: Sylvia
• Kaamos: When shall we know

12.2.2025, Eläimellistä menoa

• Ville Leppänen: Hirvi
• Don Huonot: Kärpänen I
• Marko Aho & Doctor's Order: Kultakuoriainen (live)
• Clifters: Kilpikonna
• Leevi And The Leavings: Kyyhkynen ja kyykäärme
• Jaakko Teppo: Yksinäinen ahven
• Esa Pakarinen: Pöllö kanatarhassa
• Kontravirtanen: Kupruileva elefantti
• Juliet Jonesin Sydän: Kissat
• Pentti Jones: Sorsat
• Juliet Jonesin Sydänystävät feat. Kari Jones: Laumaeläin
• Pauli Hanhiniemi & Mustang Rockers: Juokse sinä humma
• Robban: Juokse sinä humma
• Juice Leskinen: Jänis meni lankaan
• Don Huonot: Metsänelävien puolustusliitto

Kuuntele ohjelma.

19.2.2025, Omskakas

• Otis Redding: Shake
• Fat Chance: I'm shakin'
• Bukka White: Shake em' on down
• Slim Harpo: Shake your hips
• John Lee Hooker: Shake it baby
• Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Stop, shake, honey, go
• Mike Bell & The Belltones: Shake some action
• The Kokomo Kings: She's shaking up a storm
• Omar And The Howlers: Shake for me
• Mickey "Guitar" Baker And His House Rockers: Shake walkin'
• AC/DC: Shake a leg
• Kolmas Nainen: Rattlesnake shake
• The Paladins: Powershake
• Los Lobos: Shakin' shakin' shakes
• Bill Haley And His Comets: Shake, rattle and roll
• Timmy Thomas: Whole lotta shaking going on

26.2.2025, Versioita Suomesta

• Aku Ankkuli: Huomenta rock'n'roll
• Tehosekoitin: Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin
• Mari Rantasila: Lapsuuden loppu
• Kauko Röyhkä: TV
• Tuomari Nurmio: Vuokses sun
• Pelle Miljoona & The Farangs: Punainen planeetta
• Sielun Veljet: Hunajainen paholainen
• Sielun Veljet: Viiniä! malja marttyyreille
• Maija Vilkkumaa: Pohjois-Amerikka
• Pate Mustajärvi: Tällä tiellä
• Pauli Hanhiniemi: Klovni heittää veivin
• Heikki Silvennoinen: Ruisrock
• Lea Laven: Luonas kai olla saan
• Jonna Tervomaa: Rakkauden haudalla
• Aku Ankkuli: Danny go home

5.3.2025, Vuosi 2024

• Ninni Poijärvi: Ystävyys
• Jarmo Hynninen & Tuomas Metsberg: Leon & Buddy
• Marko Haavisto & Poutahaukat: Pyrkyrin palsta
• Huojuva Lato: Kalliit kilometrit (live)
• Neil Young With Crazy Horse: Farmer John (live)
• Mike Bell & The Belltones: Fussin' & fightin'
• Free Ride: Lights go out
• Blues Bizarre: Don't go blamin' on me
• The Gin Mill Trio: Lucky numbers
• Rick Estrin And The Nightcats: Time for me to go
• Funky Kingston feat. Pauli Hanhiniemi: Kasvimaa
• Funky Kingston feat. Polar Slim & Ahvonen:  Förattu fetsi
• J.Karjalainen: Minä, Vili ja Charlie
• Bobby Aro: Kapakka in the kaupunki
• Aija Puurtinen & Brooklynin Satu: Ameriikan kontinentti (live)

12.03.2025, Blues Rules OK - Jimmie Vaughan

• The Fabulous Thunderbirds: Scratch my back
• Slim Harpo: Midnight blues
• Lightning Slim: Miss Fannie Brown
• Magic Slim And The Teardrops: Stranded on the highway
• Slim Butler: Darkest night
• Stevie Ray Vaughan And Double Trouble: Couldn't stand the weather
• The Fabulous Thunderbirds: It takes a big man to cry
• Jimmie Vaughan: Positively meant to be
• Lazy Lester With Jimmie Vaughan: Gonna stick to you baby
• Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kurja matkamies maan
• M.A. Numminen: Nuoren aviomiehen on syytä muistaa
• Nite Time Jumpers: Nite time jump
• Mighty Four: Voodoo queen
• Jimmie Vaughan: I'm still in love with you

Kuuntele ohjelma.

19.03.2025, Blues Rules OK 2

• Baby Boy Varhama: Red River blues (live)
• Ismo Haavisto: Daddy's girl
• Bockhill Special: To whom this may concern
• Chicago Bar: Strange how I miss you
• Henry O: Got the blues, can't be satisfied
• Mississippi John Hurt: Candy man blues
• Robert Wilkins: Falling down blues
• Minnie Wallace: The old folks started it
• Modou Touré & Ramon Goose: Lolambe
• Alhousseini Anivolla: Kammo tarhanin
• Juice Leskinen Slam: Pilvee pilvee
• The Rolling Stones: Little red rooster
• Nina Simone: Nobody knows you when you're down and out
• JK2: Muddy roots

Kuuntele ohjelma.

26.3.2025, Blues Rules OK 3

• Blues Bizarre: Now you know how to play the blues
• Shemekia Copeland: Wine o'clock
• Etta James: W-O-M-A-N
• Etta James: I just want to make love to you
• Ike & Tina Turner: Please love me
• Leadbelly And The Golden Gate Quartet: Alabama bound
• Lynyrd Skynyrd: Mississippi kid
• Micke & Lefty: Mississippi
• Bluestone: Losing hand
• Kolmas Nainen: Kiitti jätkät
• Jethro Tull: It's breaking me up
• Albert King: Don't burn down the bridge ('cause you might wanna come back across)
• Million Dollar Tones: Sweet talkin' mama
• Buddy Johnson And His Orchestra: Rock on!

Kuuntele ohjelma.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• YLEISTÄ - Roll FM, syys-lokakuu 2024
• YLEISTÄ - Etsivä löytää
• YLEISTÄ - Etsivä osa II

LEVYT - Earth, Wind & Fire: I Am

En vielä tähän päivään mennessä ole tutustunut Earth, Wind & Firen koko 21 studiopitkän kokoiseen tuotantoon. Apulaissheriffin vaa'assa aiemmin puntaroitu LP numero #12 Powerlight (1983) sijoittuu janalla puolivälin paikkeille.

Sitä uudemmista hyllyssäni majailevat vain #14 Touch The World (1987) ja #19 Illumination (2005), jotka eivät ole biologiselle kovalevylleni jättäneet muistijälkeä erinomaisuudellaan, jos eivät kyllä surkeudellaankaan. Koska olen melko laiska tutustumaan musiikkiin suoratoistoitse, on bändin viimeisten 40 (!) vuoden aikainen tekeminen siis pääosin hämärän peitossa.

Varta vasten nyt kuuntelemani uusin, Holiday (2014) osoittautui joululevyksi, ja siitä kiinnijääminen tapahtui vasta kolmannen raidan kohdalla. Muutama biisilistasta paljastunut tuttu sesonkilaulu on EWF-mankelin läpikäytyään ihan eri tavaraa kuin originaalit. Kattauksen taso vaihtelee hulppeasta huonoon.

Jouluinen musa aurinkoisena kevätpäivänä ei itsessään ollut ongelma. Muistanpa jopa pyöritelleeni autossa Juice Leskinen Slamin joululättyä kesäkuussa Lapissa.

Powerlightista taaksepäin mentäessä on huomattavasti tutumpaa äänimaisemaa. Albumit #5 - #11 ovat hallussa ja vähintään suht' hyviksi todettuja kaikki. Aivan uran alku oli vielä viikko sitten minulle tallaamatonta tannerta.

Ennätin kuitenkin ennen Holidayta käydä kuulokkeitten kera yhtyeen debyytin Earth, Wind & Fire (1971) kimppuun. Sen perusteella Wikipedian vihjeet orkesterin jazzahtavasta menneisyydestä tuntuvat pitävän paikkansa. Mainiota jazzin ja funkin sekoitusta vaikuttaa EWF työstäneen tuolloin.

Jos pitäisi täydentää kokoelmia, päätyisin ehdottomasti mieluummin metsästämään ryhmän varhaista kuin myöhempää tuotantoa. Saatavuus vaan on ollut heikkoa.

Se niistä, poimin jutun varsinaiseksi aiheeksi tuosta omistamastani vuosien 1974 ja -81 välisestä julkaisuputkesta varmaankin parhaan. LP nro #9 on I Am (1979).

Mestariteos koostuu yhdeksästä siivusta, 37 ja puolesta minuutista.

In the stone. Täydellinen avaus. Kaikkinensa erittäin nautittavaa ja tunnistettavaa EWF-kädenjälkeä. Rytmisesti loisteliasta menoa, pääosissa funk, vaikutteita ties mistä. Sovituksellisesti aivan omaa luokkaansa. Jos en uskoisi, sanoisin että uskomattoman upeaa soittoa ja laulua. Tekisi mieleni nostaa bändin tavaramerkkibiisiksi.

Can't let go. Lisää samaa osastoa. Tuntuu merkilliseltä ajatella miten näin mahtava esitys voi olla tähän mennessä vasta lätkän toiseksi paras. Kukaan muu ei tietääkseni ole tehnyt samanlaista musiikkia kuin nämä. Jos on, tahtoisin tietää.

After the love has gone. "Pakollinen" balladi, joita I Am ei onneksi sisällä liikaa. Kertosäkeeseen on sävelletty erityisen hienoa melodian kuljetusta. Vokalistien suoritus on taas luokkaa 'tähän ei moni pysty'.

Sitten tulee saumaton siirtymä seuraavaan raitaan. Älkää, toistan älkää kuunnelko ilmaisessa suoratoistossa. Jos missä, niin tässä paikassa mainokset pilaavat tunnelman 100-prosenttisesti.

Let your feelings show. Takaisin alun meininkiin. Sovituksessa kuuluu Afrikka. Al McKayn huima kitarakomppaus on vain yksi elementti viimeisen päälle rakennetussa instrumentaatiossa. Hän muuten tulisi jäämään pois kelkasta pari vuotta myöhemmin. Torvet toimii, kuten torvien tulee toimia.

Boogie wonderland. Se tunnetuin pala kakusta. Hitti isolla H:lla. Parasta discoa maailmassa, koska ei ole puhtaasti ja ainoastaan discoa. Rytmi uppoaa sisuksiin ja innostaa jopa tällaisen sahapukin ja hakkuupölkyn tasoisen tanssin taitajankin valtaisiin suorituksiin - mielikuvissaan. Ylimaallisen järisyttävät naistaustalaulut hoitelee lauluyhtye The Emotions.

Sivuhuomiona, joululevyllä Winter wonderland on puettu niin Boogie wonderlandin näköiseen kaapuun, että odotin koko ajan, milloin sekaan rävähtää tuttu kertosäe.

Star. No tulihan sieltä välipalakin. Tosin välipala voi I Amin asteikolla olla, ja tässä tapauksessa onkin vain luokkaa erittäin hyvä. Jos ei muuta keksi, niin voi vaikka tarkkailla Verdine Whiten bassotusta. Mitä enemmän Earth, Wind & Fireä kuulen, sitä enemmän alan vakuuttua hänen olevan yksi parhaista soittimensa taitajista.

Wait. Levyn toinen, sielukkuutta pursuileva balladi. Nousee kokonaisuutena hieman sen ensimmäisen yläpuolelle. Joillain on tuo peruskaurakin priimaa.

Rock that!. Mahtipontisuutta tihkuen käyntiin lähtevä instrumentaali, joka uhkaa alussa valahtaa keskinkertaisuuteen, mutta jaksaa sittenkin pitää laadun riittävän korkeana. Puhallinsektio vauhdissa jälleen.

You and I. Keskitempoista R&B:tä, jollainen vaatii minulle toimiakseen jotain esittäjiltään. EWF:ltä sitä jotain löytyy, vaikka tämä onkin albumin heikointa kolmannesta.

Loistava levy, jonka A-puoli eli neljä ensimmäistä kappaletta on tyylilajinsa kiistatonta eliittiä. Se vaan, jotta nämä tosiaan tekivät tuohon aikaan niin omanlaistaan materiaalia, ettei hyviä vertailukohtia tiedossani ole.

Isona otsikkona I Amin määrittelee funk, mutta persoonallinen sellainen. Sinällään funk on kuten vaikkapa rock: sitä on monenlaista. The Meters ja Sly And The Family Stone muotoilivat sitä tapaansa, samoin James Brown ja Parliament. Kaikki eri tyylillä.

Funkin lisäksi seoksessa on soulia, discoa, Karibiaa ja Afrikkaa. Ainakin. Kun muusikoitten kyvykkyys on huippua ja tuotanto timanttista, ei jälki voi jäädä välttävän tai edes tyydyttävän tasolle. Kiitettäväksi nouse vängälläkin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Earth, Wind & Fire: Powerlight
• LEVYT - James Brown: Hot Pants
• LEVYT - Parliament: Mothership Connection

LEVYT - Jimmie Vaughan Featuring Lou Ann Barton: Plays More Blues, Ballads & Favorites

Otetaan toinen osa kahden peräkkäisen Jimmie Vaughan -albumin sarjaa käsittelyyn pika-aikataululla heti ensimmäisen jälkeen. Tässä tapauksessa kakkonen on nimittäin kovempi kuin ykkönen, joka sekin on timanginen.

Molemmilla kiekoilla laulava Lou Ann Barton pääsi featuring-tähdeksi, kun vuosi edellisen jälkeen ilmestyi Plays More Blues, Ballads & Favorites (2011).

Kuten näkyy, seuraajan visuaalinen ilme ei poikkea edeltäjästään muuten kuin värimaailmaltaan. Ja tietenkin se merkittävämpi ero on, että sivuroolissa muutaman laulun esittävä laulajatar sai nimensä ja kuvansa etukanteen.

Se oli mielenkiintoinen ratkaisu Jimmieltä, tai kuka ikinä päätöksen tekikään. Barton, joka ykkösosalla esiintyy viidellä raidalla, vokalisoi tällä kertaa vain kolmella. En tietenkään kritisoi. Kunhan hiukan kummastelen, miksei jo silloin, vaan vasta nyt.

Kokoonpano ei ole muuttunut. Samat musikantit ovat vauhdissa taas. Torvet soivat yhtä vaille joka biisillä. Koskettimia sen sijaan kuullaan vähemmän, sillä Bill Willis ja Mike Flanigan Hammondeineen sulostuttavat äänikuvaa vain yhdesti per ukko.

Levy on enemmän blues kuin tyylirikkaampi edeltäjänsä. Tämä ei tarkoita sitä, että valittu materiaali olisi kaavittu pelkästään blues-laarista. Kysehän on aina sovituksista. Esimerkiksi käy paketin avaaja, originaalista aika poikkeavasti tulkittu, country-mies Webb Piercen I ain't never.

Jimmie onkin sanonut, että kun hän puhuu countrysta tai bluesista, ovat ne hänelle sama asia. "I want to bring it together; it comes from the same place."

Ei tuota niin vaikea ole ymmärtää. Miettikääpä vaikka millaisia versioita joku Eläkeläiset tekee ties mistä. Yhtyeen käsittelyssä vääntyy humpaksi niin The Doorsin Light my fire kuin Guns N' Rosesin Welcome to the jungle. Erot americanan eri genrejen välillä ovat todennäköisesti pienempiä kuin noissa esimerkeissä.

En käy tällä kertaa listaamaan biisien alkuperäisesittäjälitaniaa kokonaan, koska en vähällä selvittelyllä saanut kaikkia jäljitettyä. Mukana on jälleen tuttuja nimiä kuten Ray Charles ja Jimmy Reed (taas) sekä oudompia. Käsi ylös, ken tuntee orkesterit Jivin' Gene And The Jokers ja Big Sambo And The House Wreckers.

Sattumoisin epäselviksi jääneiden joukossa on kaksi kaksikon Howard Biggs & Joe Thomas kirjoittamaa palaa. Parivaljakko vaikuttaa tehneen enemmänkin yhteistyötä, ymmärtääkseni enimmäkseen doo wop- ja jazz-rintamilla. 

Pikanttina yksityiskohtana laulujen nimistä voisi mainita, että levyltä löytyy Oh oh oh, kun edeltäjälle pistettiin Roll, roll, roll sekä Why, why, why.

Huomasin Discogs-sivustoa tutkaillessani, että Proper Recordsin julkaisemalla albumilla oli alkujaan 16 kappaletta. Minulla on tullut vahingossa hommattua Shout Factoryn kahta numeroa lyhempi painos. Samalla tapaa vajaa versio saman yhtiön toimesta on julkaistu myös ykkösosasta, josta sentään omistan kokonaisen.

Miksi ihmeessä tehdään tuollaisia ratkaisuja, kun kyse ei ole edes tallennusformaatin kapasiteetista?

Nämähän on niitä juttuja, joita ei välttämättä koskaan edes huomaa. Ja kun sitten huomaa, rupiaa ottamaan pattiin. Täytynee nyt vaan yrittää jotenkin tulla toimeen näillä eväillä.

Paalutin jo jutun kärkeen tämän blues-, balladi- ja suosikkisarjan kakkososan peittoavan ykkösen minun maailmassani. Olen joitain kertoja (3-4) kuunnellut levyt perätysten, aina samaan ajatukseen päätyen.

Koska tykkään siitä miten musiikki vie muistoissa paikkoihin, kerron missä luultavasti suoritin peräkkäin soiton ensimmäistä kertaa. Kuten melko tavallista, se tapahtui autoillessa.

Kävin pari kolme vuotta sitten keväällä Saariselällä hiihtämässä pidennetyn viikonlopun ajan. Yhden päivälenkin jälkeen oli kivasti aikaa, joten kipaisin alkuillasta Ivaloon pizzalle ja sen perään piipahdin vielä Inarissa muuten vaan. Niinpä Jimmie bluesin, balladien ja suosikkien kimpussa nostaa aina mieleeni tuon seudun kirkkaan keväiset maisemat.

Julistetaan loppuun vielä kakkososallekin perinteinen tuomio. Mukaillen erästä taannoista telkkariohjelmaa, jossa julkkikset kävivät toistensa luona syömässä ja antoivat illan isännälle tai emännälle pisteitä nopan avulla: tunnelmasta 6. Ja ruoalle myös.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Jimmie Vaughan: Plays Blues, Ballads & Favorites
• LEVYT - Albert Collins: Love Can Be Found Anywhere (Even In A Guitar)
• LEVYT - Lightnin' Hopkins: Blues In My Bottle

LEVYT - Jimmie Vaughan: Plays Blues, Ballads & Favorites

Enemmän tai vähemmän tahattomasti syntyneitä vääristymiä kannattanee silloin tällöin oikaista. Tämä lyhyehkö juttu pyrkii sellaiseen.

Tein näet vastikään Roll FM:lle blues-sisältöisen Apulaissheriffi-jakson, jonka pääosaa veti loistava Jimmie Vaughan. Suunnaltani nauttimaansa arvostukseen nähden hänet on kuitenkin voinut bongata blogissa suhteellisen harvoin.

Kuraa ei Jimmien jäljiltä saa kaivettua. Parhaasta päästä kohtalaisen vähälukuista soolotuotantoa on Plays Blues, Ballads & Favorites (2010).

Lätyllä on yksi oma kappale, jazzahtava instrumentaali Comin' & goin'. Muuten se sisältää nimensä mukaisesti - ainakin minä luen sen niin - tulkintoja vanhoista.

Alkuperäisesittäjissä on paitsi kaikkien tietämiä myös niukemmin tunnettuja tapauksia. Vielä tänä päivänä liki puolet on minulle osastoa 'koskaan kuullutkaan'. Mukana on porukkaa bluesin, rock & rollin, rockabillyn, countryn ja jazzin saroilta:

• Billie "The Kid" Emerson
• Jimmy Reed
• Don & Dewey
• Al Costello
• Johnny Ace
• Rosco Gordon
• Charlie Rich
• The Cats & The Fiddle
• Roy Milton
• Guitar Jr.
• Little Richard
• Doug Sahm
• Jacques Butler
• Billy Walker

Originaalilevytykset tehtiin haarukassa 1940-72, pääasiassa 50-luvulla ja ovat suurelta osin varsin vähän coveroituja. Roll, roll roll löytyy myös The Fabulous Thunderbirdsin LP:ltä Butt Rockin' (1981).

Vanhempi Vaughan edustaa minulle tyylitajun ja tyylikkyyden huippua soittajana ja esiintyjänä. Tämänkin albumin sovitukset ovat niin nannaa että!

Rumpali George Rains ja basisti Ronnie James pohjustavat. Kakkoskitaran hoitaa seitsemästi Billy Pitman, kahdesti Derek O'Brien. Bill Willis tuo Hammond B3:llaan lujasti lisäarvoa noin puoleen biiseistä, Mike Flanigan yhteen. Miltei joka siivulla ovat mukana fonistit Greg Picollo ja Kas Kasenoff, siellä täällä trumpetisti Ephraim Owens.

Ykköskitaran ja kertaalleen huuliharpun lisäksi Jimmie täyttää vokalistin paikan, useimmiten yksin. Viidessä laulussa mikrofonin takana on upea Lou Ann Barton. Noista kaksi hän vetää soolona.

Päätöskappaleen Funny how time slips away laulaa päätyönsä ohessa urkuri Willis. On mielenkiintoista, että biisin kirjoittaja Willie Nelson oli vasta noin seitsemäs sen levylle asti saattanut artisti.

Albumihan sai pian julkaisunsa jälkeen jatkoa, eikä meno hyytynyt lainkaan, päinvastoin. Palaan asiaan pikimmiten. Ykkösosan tiimoilta päätän tähän.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - The Fabulous Thunderbirds: Butt Rockin'
• LEVYT - Jimmie Vaughan: Out There

UUTUUSLEVYT - Blues Bizarre: Blues Bizarre

"Zeppelin, Hendrix, Tolonen, Black Crowes, Kingston Wall. Aika kovia nimiä tulee Blues Bizarren ykköslevyä kuunnellessa mieleen. Lisäksi vielä joitain, joista ei saa kiinni mikä se oli."

Lainasin itseäni viikon takaa Facebookista. En ole vieläkään saanut päähäni mitä ne jotkut muut ovat.

Lisäksi ottaa hieman päähän, kun en saa kiinni siitä langasta, joka kertoisi ketä laulajaa Sylvi Saarekas on muistuttavinaan. Ehkä solistia jostain 70-luvun kotimaisesta progepumpusta, jonka levy minulla oli, vaan ei ole enää. No tuo ei ole niin tärkeää, että alkaisin hakuammunnalla tietoa kaivaa. Tärkeää on se, että Saarekkaan laulaminen miellyttää minua kovasti.

Olen sivukorvalla seurannut epäsäännöllisesti Voice of Finlandia. Parikin kertaa olen tällä kaudella törmännyt valmentajien kommentteihin, joissa harmitellaan, kun laulu ei lähtenyt ns. nextille levelille, vaikkapa kertsissä. Minkä takia kaikkien pitäisi tavoitella ilmaisussaan freddiemercuriutta tai arethafranklinisyyttä?

Saarekkaan pidätelty, paikoin hieman lakoninen tyyli istuu minusta Blues Bizarren pirtaan kuin ananas pizzaan, eli loistavasti. Ymmärrän joittenkin karsastavan kyseistä hedelmää kyseisen ruokalajin kanssa.

Saarekas soittaa myös kitaraa. Samoin tekee hänen kanssaan yhdessä (osin kumpikin erikseen) biiseistä vastaava Marko Karppi. Nikolas Rissanen bassottaa ja Leevi Heikkilä rumpaloi.

Bändin ensimmäinen albumi on Blues Bizarre (2024).

Yhtyeen sivujen mukaan johtokaksikko tapasi toisensa opiskellessaan Pop & Jazz Konservatoriolla. Blues-ihmisiä kun olivat, ottivat ja perustivat bändin kahden samassa opinahjossa puurtavan kaverin kanssa.

Kyynikko saattaisi ajatella noista lähtökohdista syntyvän taidokasta, mutta kasvotonta tiluttelua, vanhan kunnon Klaus Järvisen hengessä työstettyä ammattimuusikkomusaa. Vaan kun ei. Syntyi taidokasta, samalla moni-ilmeistä ja tajuisaa tavaraa. Syntyi mielestäni yksi viime vuoden parhaista äänitteistä, monena päivänä jopa paras.

Lainaan vielä itseäni mainitsemastani lähteestä: "Periaatteessa blues-bändi, mutta käytännössä paljon enemmän." Enemmyyden voi päätellä alussa antamistani verrokkiesimerkeistä.

Välillä mennään hidasta bluesia, välillä shufflea, välillä rockaavasti. Näitten juttu on varsin progressiivista ja aika ajoin peräti psykedeelistä. Eikä koko matkaa edes ajeta blues-vaihteella.

Peruslähtökohdat - osaaminen ja näkemys - ovat kunnossa. Uskon tuohon päälle tuottajana, äänittäjänä ja miksaajana toimineen Leevi Leppäsen panoksen olleen lopputuloksen kannalta varsin merkittävän. Soundit toimivat kympillä ja jälki on briljanttia. Hän myös heittää perkussiota biisiin The dawn.

Samaa tekee parilla muulla raidalla Santeri Saari. Yksi eittämättömiä huippukohtia levyllä on toinen näistä, Poor boy. Meikäläisen aivot vääntävät kuunnellessa tuon joka kerta muotoon 'awful boy'. Heh.

Kolmas kvartetin ulkopuolinen albumilla esiintyvä on Pope Puolitaival, jonka huilusta hyötyy Good memories.

Nauhoituksia tehtiin syksystä -22 alkaen ja valmista tuli lopputalvesta -24. Koko tuota aikaa ei sentään aktiivisesti kilkuteltu pitkäsoittoa kasaan, mutta ajanjakso oli toki pitkä. Kuuluuko se lopputuotteessa, en tiedä.

Seuraaja on jo työn alla ja veikkaan, tai vähintäänkin toivon sen putkahtavan kauppoihin ripeämmin. Tätä nimittäin janoaa lisää.

Toisena näytteenä suosittelen raitaa The dawn, joka on pääasiallinen, vaan ei ainut Kingston Wallin mieleeni tuova mäjäys kiekolla. Kokekaa erityisesti se vimma, johon orkesteri itsensä piiskaa Saarekkaan kitarasoolon myötä ajassa 3:41. Älkää hypätkö suoraan sinne. Antakaa homman kehkeytyä. On huimaa.

Blues Bizarre puhaltaa siinä määrin yhteen hiileen ryhmänä, ettei tee mieli nostaa ketään yli toisten. Nyt on kuitenkin sillä lailla, jotta hyvistä bassolooloista pääsee nauttimaan kovin harvakseltaan. En siis malta olla kehumatta Rissasen suoritusta päätöskappaleella Small steps, kun tämä paahtaa tovin kaksin Heikkilän kanssa.

Loppukaneettina vielä, että näin mahtavaa jälkeä voi saada aikaan vain, kun kuosissa on teknisen taidon ohella kohta muut asiat. Uskon porukan tuntevan juuret, joista heidän puunsa on kasvanut ja myös arvostavan niitä.

Viisi tähteä. 

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #5 - Lazy Moose: When Trouble Was Born
• LEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Meat Grindin' Business
• UUTUUSLEVYT - Rick Estrin And The Nightcats: The Hits Keep Coming

UUTUUSLEVYT - Rick Estrin And The Nightcats: The Hits Keep Coming

Apulaissheriffin toimistolla on tiettyjä periaatteita ja säännön tapaisia liittyen mm. blogin pitämiseen. Yksi sellainen on ollut, että kirjoitan levystä uutuuslevynä, jos olen sen saanut käsiini puolen vuoden sisällä julkaisusta.

Sääntöjen noudattamista ei onneksi valvo kukaan, joten voin halutessani venyttää tai rikkoa niitä tai olla muuten vaan moisista rasitteista välittämättä. Nyt pamahti paikka sellaiselle toiminnalle, sillä käsittelyn alla oleva tapaus on yksi kovimmista viime vuonna tulleista, mutta ilmestyi jo keväällä. Sovitaan, että vajaa yhdeksän kuukautta pyöristyy puoleen vuoteen.

Ei sillä, että olisi pakko, mutta puolustelen kuitenkin viivettä. Tilausprosessi nimittäin alkoi jo syksyllä. Matkaan vaan tuli erinäisiä mutkia, joitten vuoksi sain CD:n vasta muuan viikko tästä hetkestä taaksepäin.

Kitaravelho Charles Batyn luotsaama Little Charlie And The Nightcats vaikutti länsirannikon blues-ympyröissä aina 70-luvun puolivälistä alkaen. Vuonna 2008 Baty irrottautui yhtyeestä jäädäkseen ainakin osittain eläkkeelle soittohommista.

Laulusolisti ja huuliharpisti Rick Estrin jatkoi saagaa yhdessä muutaman muun Yökissan kanssa. Charlien paikan kitaristin tontilla peri Kid Andersen, tekijämiehiä hänkin.

Seuraavat 10 vuotta Rick Estrin And The Nightcats tiputteli albumeita parin kolmen vuoden välein, yksi niistä live. Neljännen studiolätyn Contemporary (2019) jälkeinen levytystauko venähti hieman totuttua pitemmäksi. Jatkoa saatiin siis vasta männä toukokuussa, jolloin Estrinin ja kumppanien verstaalta putkahti The Hits Keep Coming (2024).

Monesti on hyvä merkki, kun musiikkia ei osaa sijoittaa aukottoman selkeästi mihinkään laariin. Näin on laita tämän kanssa. Se taas on aina hyvä merkki, kun ei kategorisointi saati yksittäisten biisien puiminen tunnu mielekkäältä. Tämäkin pätee nyt.

The Hit Keeps Coming sisältää bluesia ja blues rockia monissa muodoissaan ja väliin höystettynä eksoottisemmilla rytmeillä kuten swingillä. Tuo riittäköön kuvailemaan pakettia, johon ihastuin välittömästi ja ehdoitta kuunneltuani sen kertaalleen läpi.

Nyt levy on jo hiukan tutumpi, eikä sen hehku ole himmennyt. Puhutaan totta vie eräästä mielestäni parhaista vuosimallin -24 pitkäsoitoista. Top3:ssa ollaan kevyesti.

Tässä kohtaa on hyvä antaa vähän perspektiiviä luokitukselle. En nimittäin tunne taaskaan kuin parisenkymmentä viime vuonna julkaistua albumia, kun pudotetaan kaiken maailman kokoelmat ynnä muut vanhaa tavaraa sisältävät pois. Määrä tuppaa lisääntymään ajan saatossa, mutta tämä on tilanne nyt.

Estrin on solistin roolissaan mitä persoonallisin ja mitä mainioimmalla tavalla sitä. Harputus sujuu myös tippaakaan rasittamatta soittimen ei-suurimpiin faneihin kuuluvaa meikäläistä. Itse asiassa pidän hänen soitostaan melko lailla.

Andersen jatkaa yhä kitarassa ja jo Little Charlien loppuaikoina bassotellut Lorenzo Farrell hoitaa urut. Rumpuja takoo tuorein jäsen, alle 10 vuotta remmissä ollut Derrick Martin. Bassovastuu on jaettu Andersenin, Farrellin ja yhden vierailevan niekan kesken.

Vieraslistan mielenkiintoisimmat nimet ovat äänillään mukana olevat Charlie Musselwhite ja Boopsy Callinz, joka ilmeisesti on Bootsy Collinsia imitoiva rumpali Martin. Heitä kuullaan funkylla päätösraidalla Whatever happened to Dobie Strange?. On muuten mehukasta mäiskettä ja mukavaa äänijonglörointia.

Jo Little Charlien aikoihin bändi oli ainakin kansitaiteen osalta visuaalisesti varsin silmää hivelevää tasoa. Sitä se on edelleen.

Otsikon hitit eivät tässä tapauksessa viittaa menestyskappaleisiin. Sen sijaan puhe on etenkin blues-miehille tyypillisestä elämää hankaloittavien tai ankeuttavien iskujen ottamisesta. Tuntuu tavallaan ajankohtaiselta, kun otin vastikään fyysistä hittiä otsaani kymmenen tikin ja aivotärskäyksen edestä.

Tekisi mieleni kirjoittaa lopuksi että aivan mahtava, mutta jääköön vielä. On tämä joka tapauksessa loistavaa korva- ja silmäkarkkia.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - The Fabulous Thunderbirds: Struck Down
• LEVYT - The Kokomo Kings: Too Good To Stay Away From

UUTUUSLEVYT - Kimmo Rauhamäki & Painava Sana: Kivelle

Kuten tiedetään, kuuluu Vesa-Matti Loirin laajaan diskografiaan kaikenlaisen muun seassa myös sävellettyjä Eino Leinon runoja, peräti neljän kiekon verran. Hieman vähemmän tunnettuja ovat hänen kera Perko-Pyysalo Poppoon levyttämänsä albumi Uuno Kailasta ja Olli Ahvenlahden kanssa syntynyt LP, jolle sanat tulivat Herman Hessen romaanista.

Maamme musiikin lähihistoriasta löytyy enemmänkin esimerkkejä sävelletystä runoudesta. Leinoa ovat musiikin keinoin tulkinneet monet muutkin kuin Loiri. Maria Ylipää lauloi levylle L. Onervaa, Tapani Kansa Lauri Viitaa, ja niin edelleen.

Vaan onko klassista runoutta koskaan väännetty Suomessa rockin muotoon? Varmasti on, ainakin yksittäisiä kappaleita. Pitkäsoiton mittaisia tapauksia ei nyt tule mieleen, enkä laiskanvikkelällä haulla löytänyt netistäkään yhtään.

Paitsi tietenkin tämä jutun aihe, Kimmo Rauhamäki & Painava Sana ja viime vuoden lopulla ilmestynyt Kivelle (2024).

Ei kyseessä olevaa ryhmää vallan big bandiksi voi nimittää, mutta aika isoksi bändiksi nyt kuitenkin:

• Kimmo Rauhamäki, laulu + akustinen kitara + huuliharppu + stemmat
• Markus Pirkkalainen, laulu + akustinen kitara + stemmat
• Jari "Jeff" Pekkilä, sähkökitara + mandoliini
• Kimmo Strömberg, basso + stemmat + kaljakori
• Pasi Pekkarinen, lyömäsoittimet + sähistimet
• Mikko Nislin, koskettimet + haitari
• Oliver Koivunen, ukulele + munniharppu

Epäilen Koivusen olevan levyllä vierailijana, koska kuvansa ei etukanteen asti päässyt ja häntä erikseen sisäsivulla kiitetään. Lisäksi Seppo Ojala lukee kattauksen päätteeksi kirjoittamansa Kivelle-runon.

Sävellykset ovat Rauhamäen käsialaa ja sovitukset koko yhtyeen. Koko homman pointtina ovat Aleksis Kiven tekstit. Niitä Rauhamäki Painavine Sanoineen on äänitteelle taltioinut 11 kappaleen verran.

Idea on erinomainen. Toteutuskin toimii tiettyyn pisteeseen saakka. En nimittäin löydä sävellyksistä moitteen sijaa ja sovitukset palvelevat asiaansa mainiosti. Jos koko paketin tyylilaji pitäisi tiivistää yhteen, se olisi folk rock.

Välillä mennään jykevämmin rokaten. Osastolle sijoittuvat mm. jo vuosia sitten kokoelmalla Maaseutumusiikkia Vol.III (2022) mukana ollut Juomalaulu / Avatkame aitoamme sekä Freud Marx Engels & Jungin aikoinaan Paranoidin melodiaan istuttama Metsämiehen laulu. Toisen puolen toteutusta muodostavat rauhaisammat, folkimmat palat kuten Keinu ja Unelma.

Muutama biisi nosti ajatuksiini mielleyhtymiä toisiin, tunnetumpiin tekijöihin. Sydämeni laulu kuulostaa sovituksellisesti hyvinkin grandslamiselta, ehkä ylipäätään tikanmäkiseltä. Tornin kello taas sisältää yhdessä osassaan (ajasta 1:30 alkaen) melodiakulun, joka taustalauluineen on minusta jotenkin absoluuttisnollapisteinen.

Juomalaulu / Avatkame aitoamme on sanoituksellinen poikkeus Kivi-sääntöön. Sen kahdesta lähteestä koottu teksti näet on puoliksi peräisin Kalevalan sisarteoksesta Kantelettaresta. Vain Juomalaulu-osuus on Kiveä.

Summa summarum, pidän kaikesta siitä mitä tähän mennessä olen käsitellyt. Ajatuksen kanssa tehtyä, tarpeeksi monipuolista musiikkia.

Mutta sitten on jotain, joka kinnaa. Jokin tuntuu olevan kuin aivastus joka vihjaa itsestään, muttei ota pärskähtääkseen, tai kuin romakka hard rock niin, että nupit jäävät koilliseen. Se on kuin pihan putsaus lumesta kolalla, jonka pohjaan on jäätynyt luiston hävittävä kerros hyhmää. Paikoin olen myös havaitsevinani ylimääräistä taustasuhinaa.

Kun en ole studiotekniikan kanssa sinut, tyydyn arvailemaan. Kenties syy subjektiivisesti kokemaani lopputuloksen laimeuteen on masteroinnissa? Ehkä äänityksessäkin olisi petrattavaa?

Mikäli tätä pitäisi arvostella jollain tapaa "määrällisesti", päätyisin varmaan antamaan kaksi tähtinippua: sisällölle neljä, tekniselle toteutukselle kaksi.

Livenä orkesteri materiaaleineen näkyy YouTubesta löytämäni perusteella pelittävän oivasti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Eri Esittäjiä: Maaseutumusiikkia Vol.III
• LEVYT - Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani Palaa Rikospaikalle
• LEVYT - Absoluuttinen Nollapiste: Nimi Muutettu

UUTUUSLEVYT - Tigerlily: Tigerlily

1971, 72, 73, 74, 74, 75, 75, 76, 77, 78, 78,

80, 80, 80, 81, 81, 82, 83, 84, 87, 88, 89,

90, 91, 92, 92, 93, 94, 96, 97, 98, 98, 99,

00, 01, 03, 04, 05, 06, 06, 07, 08, 08, 09, 09,

10, 12, 12, 12, 13, 15, 15, 16, 17, 17, 18, 19,

20, 21, 21, 22, 22, 23, 2024, ...

Nuo ovat vuosilukuja, kunhan pistää kunkin luvun eteen vielä vuosisadan ilmaisevat numerot silloin, kun ne puuttuvat. Lukusarja kuvaa yhdellä tavalla omistamiani Dave Lindholmin ja hänen bändiensä levyjä. Aika aukotonta tekemistä jo hyvän aikaa.

Ja huomio, noissa on vain kaksi kokoelmaa, nekin sisältäen tavaraa, jota on aiemmilta LP:iltä turha etsiä.

Aukkojakin on. Vanha & Uusi Romanssi ilmestyi kaikkien lähteitten mukaan jo 1979. Mutta kun CD-painokseni väittää -80, näkyy se tuossa noin. Aukkoa siis ilmeisesti ei tässä olekaan.

80-luvulla, Daven ollessa tuotteliaimmillaan tuli ulos peräti viisi albumia, joita en omista. Ymmärtääkseni noista vain yhtä on olemassa CD:nä eli formaatissa, jossa musiikkini nykyään on liki 100-prosenttisesti. Kumma, kun ei mikään uudelleenjulkaisuja harjoittava levy-yhtiö ole näihin tarttunut:

• Kuutamolla (1983)
• Moderni Hiljainen Musiikki (1985)
• Dave's 12 Bar: In The Night (1986)
• Dave's 12 Bar: First Second (1987)

Bluesoundsin Here Come The Golden Heartsista (1982) löytyy CD-versio, vaan ei allekirjoittaneelta. Haussa on.

1995 taitaa olla Ferrisin (1971) jälkeen ensimmäinen vuosi, jolloin Lindholmilta ei putkahtanut mitään pitkään soivaa. Tai sitten se oli -94, riippuen siitä kummalle puolen vuodenvaihdetta Canpaza Gypsysin debyytin julkaisuajankohta osui. Kahta tietoa on tästäkin.

2002 on aukko vain hyllyssäni. Silloin Dave oli mukana SF-Bluesin ensilevyllä, jota en ole hankkinut. Vielä.

2011 livautettiin kauppoihin isompi boksi, johon en ole investoinut.

2014 on käsittääkseni myös oikeasti aukko. En pidä kovin pahana, jos silloin vähän yli kuusikymppinen taiteilija piti välivuoden julkaisutoiminnassa. Tommi Liimatta muuten murjaisi jossain yhteydessä vitsin tapaisen nykyartisteista, jotka ilmoittavat julkisuudessa, että oli superrankka vuosi, kun tuli julkaistua kolme biisiä. Heh. 

Miten yllä oleva liittyy jutun aiheeseen, kysyy joku.

No. Minusta tuolla on itseisarvoista merkitystä. Minusta on kohtalaisen runsaasti arvostusta ansaitsevaa, kun joku painaa hommia tuohon malliin. Peitsamokin veti ihan hyvin reilut 40 vuotta, mutta lopetti siihen. Ei siinä, sen hänelle suo.

Lindholmin tekemisille kokonaisuutena annan arvoa myös taiteellisessa mielessä. Tai siis, enhän minä taiteellisuudesta piittaa, vaan siitä miten itse koen hänen musiikkinsa. Ei kaikki tuo ole, eikä voikaan olla minusta erinomaista, mutta eipä sieltä rimanalituksiakaan juuri löydy.

Siellä joku meinaa mainita Simo Frangenin tai Jarmo Saitajoen kanssa tehdyt levyt. Saa mainita, mutta kyllä minä niitäkin pystyn kuuntelemaan.

Muistan miten Pekka Laine heitti aika rehellistä tekstiä kerran ollessaan Klassikkokäräjillä arvostelemassa biisejä. Soittivat Bowieta ja Laine totesi miehen olevan nero, mutta tehneen valtavat määrät paskaa musiikkia. Lainaus ei ole suora, koska en muista sanottua tarkasti.

Olen samaa mieltä. Lindholmia taas en pidä nerona, mutta ei hän mielestäni kovin paljon kovin paskaakaan ole tehnyt. Monipuolisuus ja muuntautumiset eivät ehkä ihan yllä Bowien, mutta Neil Youngin tasolle nyt sentään. Youngia ja Davea yhdistää myös se, että kumpikin on käsitykseni mukaan tehnyt aina koko lailla pelkästään sitä mitä huvittaa, kaikista ulkoisista vaateista täysin piittaamatta.

Edelleen jää auki mitä tekemistä kaikella tällä vuodatuksella on Tigerlilyn melko uuden levyn Tigerlily (2024) kanssa.

Ajatukseni lähtivät tuolle laukalle, kun varsin hain netistä arvioita parin kuukauden ikäisestä uutuudesta. Kaksi löysin. Kaksi (2)!

Aika niukalti, kun ajattelee kenestä on kyse. Olen melko varma, että Emsalö on lähetellyt medioille arvostelukappaleita. Silti vain kaikki Davet ansiokkaasti läpikäynyt rockdata.org sekä tietääkseni niin ikään harrastepohjalta (tästä en ole varma) toimiva Desibeli.net ovat vaivautuneet.

Onkohan pitkäikäinen, runsas ja tinkimätön julkaisutoiminta rajoite oikeitten medioitten edustajille? Muistellaanko vain Ainoa ja Sirkusta, Bluesoundsia ja Pen Leetä?

Noin se on mennyt. Toisaalta, ei kai se haittaakaan. Veikkaan Lindholmin vähät välittävän siitä mitä hänen tuotoksistaan sanotaan. Taitaa hänellä olla jo seuraava kuvio työn alla silloin, kun edellinen päätyy kauppojen valikoimaan.

Niin tämä Tigerlily.

Oivallista muusia on taas saatu aikaiseksi. Seassa on sattumina lymyäviä koukkuja, joihin kuulija tarttuu, kun aika on tarttumiseen sopiva. Meno on kenties raskainta Lindholmia koskaan. Paikoin kynnetään käytännössä miltei heavy rockin sarkaa.

Olen kuunnellut paketin läpi puolisen tusinaa kertaa. Joskus on tuntunut ihan kivalta, kerran pari huomattavan paljon paremmalta. Voi hyvinkin olla, että tämä nousee myöhemmin huipputapaukseksi. Siten kävi kohdallani pikku hiljaa Dave Lindholm Lightsin ensilevylle, joka näki päivänvalon 2021.

Tigerlily vääntää triona, jossa maestron kanssa hääräävät Lightsinkin basistina toiminut Mikko Löytty ja rumpali Gilbert Kuppusami. Jälkimmäinen oli mukana D:n Jakoilan kanssa työstämällä albumilla Vol. II (2022).

Löytty tekee taas yksinkertaisen vakuuttavaa jälkeä. Gilbert K saa toimia solistina biisillä Magic sticks. Yllätykseni oli melkoinen, kun yhytin tiedon, jonka mukaan hän osallistui taannoin Voice of Finlandiin ja taisi jotenkuten menestyäkin. Niin no, miksipä ei.

Dave on siis painanut hommia jo seitsemällä vuosikymmenellä, kun tulkitsee aloittamisen tapahtuneen jo 60-luvulla. Hän tullee painamaaan loppuun asti, jos vain kitara pysyy näpeissä. Ja jos ei, niin mennee sen jälkeen triangeli- tai palikkalinjalla.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Antero Jakoila & Dave Lindholm: Vol. II
• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Dave Lindholm Lights
• LEVYT - Bluesounds: Black