Suomalaisen bluesin suurnimistä puhuttaessa olisi objektiivisestikin arvioiden väärin jättää Ismo Haavisto huomiotta. Itse pidän häntä omaan makuuni pohjautuen aivan genren, ja miksei koko roots-musiikkikenttämme yhtenä kirkkaimmista tähdistä.
Hyviä ja sitäkin parempia lättyjä on mieheltä putkahdellut vuodesta -98 lähtien. Niihin parempiin lukeutuu mm. tämänkertainen jutun aihe Winter Blues (2010).
Se on nelihenkisellä yhtyeellä toteutettu albumi, jonka 13 numerosta peräti kuusi on sooloja, siis Ismo Haavisto One Man Bandin tekosia.
Yleisesti ottaen voi sanoa, että bändillä svengaa ja rullaa. Biisit kulkevat liukkaasti kuin laskuvälineeksi ideoitu muovinen jätesäkki pulkkamäessä. Sooloesityksiin taas on päätynyt enemmän syvyyttä ja sielukkuutta. Tietenkään jaottelu ei mene yksi yhteen ja tasan noin, mutta pääpiirteissään joo.
Haavistolla on ollut tapana aika ajoin versioida vanhojaan uusiksi. Sen tarkemmin hänen tuotantoaan läpikäymättä muistuu mieleen erilaiset tulkinnat ainakin kappaleista Mean ol' accordion, Midnight man ja Down to the Otamo.
Aki Kaurismäki kelpuutti keskimmäisen elokuvaansa Toivon tuolla puolen. Vaikkei kyseessä olekaan sama veto, niin linkkaan sen riittävän samankaltaisena tähän, koska Winter Bluesia ei suoratoistoista löydy. Bändiversio pistettiin niin ikään loistavalle albumille The Blues Has Chosen Me (2018).
Itse asiassa elokuvan soundtrack on myös julkaistu...
Aivan mahtava!
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti