LEVYT - John Lee Hooker: Travelin'

Tähän väliin vanhempaa bluesia. John Lee Hookerin Travelin' (1960) kuuluu lajin klassikoihin, vaikka sitä painaakin eräs merkittävä heikkous.

Tiukkaan puolen tunnin kattaukseen on ahdettu 12 loistokappaletta.

On hidasta vääntöä, hiukkasen nopeampaa ja vielä vähän nopeampaa jyystöä. On paljon boogieta ja ainakin kerran mennään reilusti ränttätänttä-osastolle. Status Quo, ZZ Top ja Thororogoodin George tuhansien ja taas tuhansien muiden ohella kiittivät ja omaksuivat.

On kolmen hengen ryhmä taustalla. Jimmy Turner rummuissa, Sylvester Hickman bassossa ja luullakseni tunnetuimpana myös mm. Jimmy Reedin ja Buddy Guyn kanssa soittanut William "Lefty" Bates toisessa kitarassa. Itselläni heistä kenenkään nimi ei kilauttanut kelloa muistilokeroitten tienoilla.

On orgaanista musiikkia parhaimmillaan. On loistavaa.

Mestarin kepakko vangitsee otteeseensa. Se ei tapahdu tilulilu-hengessä. Rytmin ja pelkistetyn sielukkaan ilmaisun ystävä ei joudu kärsimään soittajan taidokkuuden esittelyllä, joka on turhan usein - ei aina - kyseisten elementtien vihollinen. Johnin kielien käsittelyssä on jotain perkussiivista. Olikohan se Nurmio, joka on kutsunut kitaraa lyömäsoittimeksi?

Johnin laulutyyli on niin ikään massasta erottuva. Se vivahtaa rapin suuntaan, vaikka musiikki itsessään on hip hopista kaukana. Ei olla toisessa läänissä, mutta eri pitäjässä kumminkin. Termi talking blues kuvannee ukon ääntelyä osuvasti.

Helminauhan kirkkain kivi on mielestäni tällä hetkellä I'll know tonight. Se on hieno esimerkki siitä kuinka kahden kuusikielisen keskinäisellä juttelulla saa isoja aikaan.

Tuo ensimmäinen näyte on levyllä harmittavan harvinainen esimerkki siitä, kun muusikkojen työn annettiin kuulua lopputuotteella kokonaisena. Päästään alussa mainitsemani heikkouden kimppuun. Käytän sen puimiseen ehkä turhankin rutkasti rivejä, mutta kun se niin kyrsii.

Tiedän yhden herrasmiehen, jonka mielestä biisin feidaus on syvältä ja merkki siitä, ettei keksitty miten päättää kappale. Terveisiä Rollikollegalle. Annan teeman viedä, vaikken samaa mieltä olekaan.

Feidauksen voi siis hoitaa asiallisesti. Se voi mielestäni kuulua biisiin ja olla näin ihan kelpo ratkaisu. Termihän tarkoittaa volyymin liu'uttamista pikkuhiljaa nollille raidan päättyessä. Puhutaan erittäin käytetystä tavasta.

Travelin' tuotettiin valitettavasti metrin mitalla, tarkemmin sanottuna kahden ja puolen minuutin (plus miinus jotain) sapluunalla. Käytettiin rutkasti feidauksia ja tehtiin se mitä brutaaleimmalla otteella.

Kiinnitin huomioni asiaan ensimmäisen kerran kesällä 2024 ajellessani Länsi-Lapista etelään päin. Sen jälkeenkin levyä on tullut pyöriteltyä joitain kertoja ajatuksena samalla "tutkia" asiaa. Musa vaan on aina vienyt keskittymisen aiheesta niin, että se on jäänyt. Nyt viimein onnistuin, kun kunnolla yritin. Tässä tulokset:

• tyly feidaus kesken laulun: 6 kpl (!!!)
• tyly feidaus kesken kitarasoolon: 1 kpl
• vähintään melko ikävä feidaus: 3 kpl
• feidaus alkaa tylysti kesken laulun, mutta se perutaan ennen äänentason putoamista nollaan ja tuleekin oikea loppu: 1 kpl (Run on, se ränttätänttä)
• ei feidausta: 1 kpl (I'll know tonight, se kirkkain helmi)

On suorastaan käsittämätöntä, miten tuohon päädyttiin. Puolet siivuista siis päättyy homman ajamiseen nauhalla alas kesken John Lee Hookerin laulamisen. On varsin ilmeistä, että kvartetin kekkerit jatkuivat pöytäkirjan ulkopuolella vielä tovin. Oliko sekunteja vai minuutteja, ei mitään käryä.

Veikkaan vastuullisten levy-yhtiötyyppien selvinneen rikoksestaan ilman rangaistuksia. Ehkä heillä oli pakkomielle saada puristettua lätty tuohon puoleen tuntiin. Pikkukiekkojen takia noin ei tehty, sillä ruotsalaisen Hooker-diskografian mukaan sinkuille päätyi albumisessioista vain kolme raitaa: No shoes, Solid sender sekä Dusty road.

Kyseessä toki saattoi olla varautuminen siihen, että minkä tahansa rallin voisi myöhemmin myydä osana seiskatuumaista. Vaan olisihan editoinnin voinut tehdä siinä kohtaa ja jättää LP:lle vain kokonaisia lauluja.

Niin paljon kuin toimintaa paheksunkin, eivät sen jäljet onneksi joka kerta levyyn palatessa ota pattiin. Toisinaan kuitenkin ottaa, ja lujasti.

Perhana!

Pistän tunteitten viilentämiseksi tähän vielä yhden kuuntelulinkin. Paletin hidastempoista laitaa edustakoon pääjehun sooloesitys I can't believe.

Omistan albumin osana Soul Jamin CD:tä, joka on tyyppiä 2 in 1 + bonukset. Julkaisun toinen puolisko on niin ikään erinomainen I'm John Lee Hooker (1959), joka päässee jutun aiheeksi joskus tulevaisuudessa. Alkujaan molemmat LP:t ilmestyivät asiallisena puljuna pitämäni Vee-Jay Recordsin kautta

Ryöpyttämästäni haittapuolestaan huolimatta Travelin' ansaitsee paikkansa Apulaissheriffin tunnustuksen saaneiden äänitteiden joukossa. Muusikoissa kun en näe syytä kokemaani ongelmaan.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - John Lee Hooker: It Serve You Right To Suffer
• YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #7 - Muddy Waters: Sings "Big Bill"
• UUTUUSLEVYT - Buddy Guy: Ain't Done With The Blues