Ensimmäinen ajatteluttava seikka teosta lukiessani tuli vastaan heti sen alkumetreillä. En ollut päässyt reilua kahtakymmentä sivua etukannesta, kun juutuin aprikoimaan asiaa, jota olen kyllä aiemminkin pähkäillyt. Totuutta.
Tietokirjallisuuden yhtenä ajatuksena on kai totuuden kertominen lukijalle. Jos tämä on liian lammasmaisesti vastaanottavainen hyväksyen kaiken tekstin annettuna ja paikkansa pitävänä, ollaan metsässä. Toki moniin asioihin saattaa päteä yksi absoluuttinen totuus, mutta useimpiin mielestäni ei.
On kuitenkin varmaa (?!), että myös ns. yhden totuuden asioista voi löytää erilaisia vivahteita, mielipiteistä tai muistikuvista puhumattakaan. Esimerkiksi käy vaikkapa bändin perustaminen. Lynyrd Skynyrdin esihistoriasta, lähinnä tapahtuma-ajoista on olemassa enemmän kuin yksi versio.
Tässä tapauksessa kirjailija ei sorru tuputtamaan yhtää ainoaa totuutta aiheesta. Päinvastoin, hän esittelee virallisen version sekä haastatteluihin ja tekstilähteisiin perustuen vaihtoehdon tai pari. Mielipiteensä hän taitaa paljastaa, muttei tuputa.
Kirjailija on Janne Rönkkö ja kirja Lynyrd Skynyrd - Etelän vapaat linnut (Docendo, 2023).
Pidän jo sinällään melko merkittävänä, kun suomalainen kirjoittaja kirjoittaa musiikkiteoksen ulkomaisesta legendasta, eikä kyseessä kaiken lisäksi ole mikään suuren yleisön megasuosikki. Vielä parempana pidän, kun lopputulos on onnistunut.
Reilu puolet reilusta kolmestasadasta sivusta menee yhtyeen historian läpikäymiseen. Loppuosassa käsitellään Skynyrdin Suomen vierailut, jututetaan kotimaisia muusikoita ja listataan diskografia. Loppukaneetit, kiitokset, lähteet, hakemisto plus viitteet ja se on siinä: fanin tekemä, mutta fanittavan sijaan asiallinen paketti.
Henkilökohtaisesti kiinnostavimmasta päästä on vuoden 2000 Oulun keikka, joka saa suhteellisen runsaasti tilaa. Muistan pitäneeni ZZ Topin peruuntumista ja Skynyrdin nousua pääesiintyjäksi pelkästään positiivisena juttuna. Oli muuten hieno ilta Raatissa.
Jos nyt jotain negatiivista toisin esille, niin kyllähän opus aavistuksen kärsii liiallisesta toistosta. Tämä ilmenee muutamina samojen yksityiskohtien esille tuomisena useaan otteeseen ja jonkin verran myös ihan tautologiana eli samojen sanojen/nimien toistuvana käyttämisenä.
Piinatsia, ajattelee joku eikä ole väärässä. Ihmiset saavat vapaasti olla erimielisiä näistä, kuten musiikkimauistaankin. Luulen silti, että kunnon kustannustoimitus tai oikoluku tai mikä ikinä se tapa alalla onkaan, olisi tuon korjannut.
Joka tapauksessa, tämä on erittäin suositeltavaa pengottavaa southern rockin, classic rockin ja vaikka minkä hyvän musan ystäville.
Nippelibongauksena heitän ilmeisen väärin vihamiehiksi ja kiistakumppaneiksi joissain yhteyksissä leimattujen Ronnie Van Zantin ja Neil Youngin varhaiset yhtyeet. Molempien alkutaipaleilta löytyy orkesteri nimeltään The Squires.
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti