31 toukokuuta 2022

KIRJAT - Kauko Röyhkä: Vaeltava vitsaus - Muistelmat 2

Vaeltava vitsaus - Muistelmat 2 (Docendo, 2021) jatkaa siitä, mihin Marjatan poika jäi, eli vuodesta 1980.

Alkuun on sijoitettu pätkä -89 Portugalin työmatkaa. Haluaako taiteilija valinnalla nostaa esiin jotain, josta hänet myöhemmin tultiin hetken aikaa laajemmin tuntemaan? Onko tämä jotain Finlandia-ehdokkaaksi valittu, vasta myöhemmin valmiiksi asti kirjoitettu romaani, jonka työstö ei Atlantin rantavaltiossa onnistunut? Vai okkultismikohu? Molemmat? Ei kumpikaan?

Muutoin muistelmat etenevät ajassa verrattain lineaarisesti. Pientä värähtelyä esitysjärjestyksessä on, koska teemoja käsitellään löyhästi nipuissa. Tarkat ajankohdat jäävät pääosin paljastamatta, mutta albumit ja biisit ankkuroivat tekstiä ilmestymisvuosiinsa.

80-lukuun kuluu reipas 120 sivua, 90-lukuun enää seitsemisenkymmentä, samoin koko tähän vuosisataan. Kenties jako vastaa keskimääräisen lukijan arvioitua kiinnostusta Röyhkän eri kausiin, musiikillisiin nyt ainakin? Ehkä hän ei halunnut kertoa niin paljon varttuneemman iän perhe-elämästä? Ehkä tuli rivit täyteen, mutta riimit ei?

Kirjailijuudesta saattaa tietysti olla hankalampaa tuottaa kiintoisaa tekstiä kuin muusikkoudesta. Tosiasiahan on, että teoksen kattaman ajan alussa syntyi runsaammin levyjä ja lopussa painopiste on ollut kirjoissa.

Tosiasia on sekin, että Röyhkän teksti on jälleen kerran luettavaa. Kauan tämän kanssa ei nimittäin Apulaissheriffin nokka tuhissut. Asiaa auttavat vielä lyhkäiset, parin sivun mittaiset luvut. Sivumäärä luo hieman liioittelevan kuvan tekstimäärästä.

Sanomattakin - olen tosin saattanut tästä jo joskus tänne naputella - on selvää, että minulle Kauko Röyhkä on lauluntekijä, laulaja ja muusikko. Sanotaan nyt vaikka noin 90-prosenttisesti. Näin ollen muistelmien parasta antia ovat vanhoihin levyihin, keikkoihin ja soittokavereihin keskittyvät pätkät. Olisin jaksanut niitä jonkun sata sivua lisääkin.

Ymmärrykseni mukaan merkittävimmät Nartussa ja muissa orkestereissa vaikuttaneet musikantit ovat olleet Mats Huldén, Riku Mattila ja Heikki Tikka. Teos ei tuo arveluuni muutosta. Korkeintaan se vahvistaa Tikan roolin tärkeyttä. Hän oli tietämääni paljon suuremmassa osassa kaikenlaisten asioitten hoitajana Narttu-aikoina.

Edellä listattujen lisäksi on syytä mainita Maritta Kuula. Oma musiikkimakuni ei ole toistaiseksi saanut kiinni 500 kg Lihaa -yhtyeestä. Ei sillä, että olisin kovin lujasti koskaan yrittänytkään. Kuulan kanssa Kaukolla on ollut ulkomusiikillistakin historiaa, mutta tämän toiveesta se ei ole julkista.


Mielenkiintoisena nostona sanoittaja kehuu sanoitustyönsä vauhdikkuutta. Biisin teksti saattaa parhaimmillaan syntyä varttitunnissa.

Joskus korjailen tekstiä myöhemmin, mutta varon kadottamasta tuoreutta, joka on mukana ensimmäisessä versiossa. Teksti saa olla vähän kömpelö ja tyhmä mieluummin kuin kirjallinen ja kuiva.

Samaa mieltä. Eri mieltä sen sijaan olen laulajan kriittisestä suhtautumisesta joihinkin laulusuorituksiinsa. Olisi muka voinut korjailla ja niin edelleen. Minusta lauluun, ja miksei soittoonkin pätee yllä lainattu hiukan mukaillen. Rehellisesti sanoen en edes ole havainnut mainittua falskia vokalisointia, joten en tiedä mihin artisti tarkkaan ottaen viittaa.

Loppukaneetiksi siteerattakoon vielä kohtaa, josta käy hyvin ilmi eräs leimallinen puoli Jukka-Pekka Välimaan asennoitumisesta hommiin. Käsiteltyään yhteistyötä Ville Haapasalon ja Arman Alizadin kanssa hän toteaa:

Joku voi ajatella, ettei tällainen kirjallinen työskentely ole sopivaa vakavasti otettavalle taiteilijalle. Itse en piittaa, tärkeintä on, että perheeni pysyy leivän syrjässä kiinni.

Kauan sitten muotoutunut käsitykseni sukupolvensa rokkareitten selväpäisimpään kolmannekseen kuulumisesta ei horju.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti