Ulkomailta
Edellisessä minisarjassa katsastettiin kotimaisia EP-levyjä. Jatketaan samoilla spekseillä, ilman eri esittelyä. Ainoana erona se jotta nyt hutkitaan ulkomaisia äänitteitä.
Ja lähtee...
Rockabilly-orkesterina tunnettu Matchbox perustettiin 1970-luvun alussa ja aloitti levyttämisen vuosikymmenen puolivälissä. Graham Fenton liittyi mukaan laulajaksi ensimmäisen LP:n jälkeen.
Tyyli muuttui pikku hiljaa niin, että viides albumi Flying Colours (1981) on mielestäni lähempänä 70-luvun purkkapoppia kuin 50-luvun rock and rollia. Tämän uudempiin en ole perehtynyt.
Bändi ymmärtääkseni hajosi 80-luvun lopulla, jonka jälkeen laulusolisti kasasi uuden nimellä Graham Fenton's Matchbox. Sain aika vastikään käsiini tämän poppoon alkuaikojen studionauhoituksista kasatun, mielikuvituksettomasti otsikoidun pienoiskokoelman Rockabilly Rebel (2000).
Nyt on ihan pakko hehkuttaa, että onneksi sain.
EP:llä on pirteämpi meininki mitä oikeastaan yhdelläkään vuosien 1976-81 albumeista. Uskoakseni musiikki kelpaa myös hieman tiukkapipoisemmallekin 50-lukudiggarille. Purkkaa ei tarvi peljätä. Spotifystä löytyvä todistusaineisto vahvistaa vaikutelmaa, jonka mukaan tällä ryhmällä olisi ollut nimenomaan tarkoitus palata 80-luvun Matchboxia "aidompaan" ilmaisuun.
Loppujen lopuksi vara-Matchbox jäi suhteellisen lyhytikäiseksi kokoonpanoksi ja ehkäpä se legendaarisin porukka (Fenton, Steve Bloomfield, Fred Poke, Jimmy Redhead, Gordon Scott) astui takaisin palvelukseen alkuperäisellä nimellä.
Seitsemästä esityksestä vain It's all over now oli julkaistu aiemmin, singlenä vuonna 1992. Kyseisen kappaleen muista tulkinnoista kirjoitin kuukausia sitten Molly Hatchet -jutussa. Fentonin johdolla syntyi letkeästi rullaava, rockabillyhtävä versio.
Uudet näkemykset tuli raapaistua sekä Wash mashine boogiesta että Rockabilly rebelistä. Kun jälkimmäinen on ehkä se kaikkein tunnetuin, joskaan ei itselleni lähellekään tärkein Matchbox-numero, oli etukäteistunnelma vähintäänkin epäileväinen.
Aivan suotta oli, sillä hienosti potkii tämäkin. Tempo on alkuperäiseen verrattuna hitusen reippaampi. Kitarasoolossa Bloomfield vuosimallia -79 nappaa voiton kotiin, mutta kokonaisuutena en pysty arvottamaan uudempaa vanhemman edelle tai perään. Hyvin toimivat molemmat.
Balladeja ei kuulla, vaan kierroslukumittari näyttää alusta loppuun isoja lukemia. Blue skies ja jo mainittu Wash machine boogie tikkaavat ripeimmin. Radar love on laskevine bassolinjoineen jänskä lopetus.
Heikkoa lenkkiä CD:ltä on turha etsiä. Niitä ei Apulaissheriffin tutka löydä hakemallakaan. Kokoelma on ilahduttanut heti ensi soiton ensi tahdeista lähtien. Seitsemän kappaleen eli rapiat 22 minuutin mitta sopii tyylilajiin kuin puolukkahillo maksalaatikkoon.
Myönnän hankkineeni levyn vähän puolihuolimattomasti muitten jatkoksi, kun sattui tulemaan vastaan. Yllätyin erittäin positiivisesti.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA - Tulossa...
- LEVYT - Molly Hatchet: Flirtin' With Disaster
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti