Mitä eroa on The Beatlesillä ja The Rolling Stonesilla? Eräs yksityiskohta liittyen brittiyhtyeitten cover-valintoihin kertoo aika paljon.
Alkuaikoinaan molemmat levyttivät rosoisen rock and rollin maailmanmestarin titteliä koko 50-luvun jälkipuoliskon hallussaan pitänyttä Chuck Berryä. Se oli yhtymäkohta. Siitä suosikkiyhtyeitten katseet suuntautuivat eri tahoille. Biitlet versioivat mm. Buddy Hollya ja Carl Perkinsiä, Rollarit Muddy Watersia, jolle Berry oli paljon velkaa.
Tuosta on johdettavissa syy miksi jokaisen länsimaisen kevyen musiikin esihistoriasta kiinnostuneen kannattaisi perehtyä Watersiin. Hän - jos tällaisissa asioissa ylipäätään voi yhden nimen varaan laskea - oli taakse päin katsoen rokista seuraava linkki tyylilajin mustaan perinteeseen johtavassa haarassa.
Robert Gordon (ei se laulaja) kasasi ja kirjoitti jo tovi sitten miehestä ansiokkaan elämäkerran. Esa Kuloniemi suomensi sen nimellä Hoochie coochie man - Muddy Watersin elämä ja teot (Johnny Kniga, 2004); englanninkielinen alkuteos Can't be satisfied - The life and times of Muddy Waters (2002).
Luin tämän nyt toistamiseen. Ensi kerralla, kauan sitten tietämykseni päähenkilön töistä oli luokkaa 2 asteikolla 1-10. Tällä hetkellä sijoitan itseni 6:n kohdalle.
Noin se monesti menee. Levyiltä, lehdistöstä ja ehkä TV:stä ensisiivut, kirjasta lisää, enemmän levyjä, ja sitten onkin jo ihan erilainen pohja lukea sama kirja uudestaan. Ei olla enää hakemassa vinkkejä vaan selityksiä.
Voi kysyä, tarviiko näistä niin paljon tietääkään. Vastaan kuten samankaltaisiin kysymyksiin ennenkin: ei tarvi. Kukin saa puolestani vapaasti perehtyä vaikka sotahistoriaan tai ornitologiaan. Mielenkiinto ratkaiskoon.
Kirja on nimensä veroinen. Se käy läpi legendan elämän alusta loppuun.
Aviottoman lapsen syntymä värillisille raakaan Yhdysvaltojen etelään. Lapsuus mummon kasvattamana. Elämän alkutaival puuvillaplantaasin yhteyteen muodostetussa yhteisössä. Vuokraviljely siellä. Innostuminen kitaraan ja laulamiseen ja niitten mahdollisesti joskus tuomaan helpotukseen elämässä.
Kaiken muuttamisen mahdollistava äänityssessio Alan Lomaxille, joka keräsi kansanperinnettä kongressin kirjastoa varten. 31.8.1941. Hankkikaa levy.
Vanhan taakse jättäminen ja siirtyminen pohjoiseen tuhansien muitten mustien tavoin. Siellä alkuun "oikeita" töitä soittamisen rinnalla. Siirtyminen kokopäiväiseksi muusikoksi. Merkittävä rooli sähköisen bluesin kehittäjänä. Vakiintuminen rooliinsa.
Uran hyytyminen. Uusi tuleminen Johnny Winterin avittamana. Terveyden heikentyminen ja lopullinen lähtö.
Kaiken tämän ajan Waters kantoi sisällään syrjityn taakkaa. Hän oli kasvanut rotuaan sortavaan kulttuuriin ja Gordonin mukaan otti sen melko pitkään annettuna tosiasiana, jota ei näkyvästi sopinut kiistää. Jos olette nähneet Lee Danielsin ohjaaman ja Forest Whitakerin pääosittaman, erinomaisen koskettavan elokuvan The Butler (2013), tiedätte mitä tarkoitan.
Muddy sopeutui, vaikkei takuulla sisimmässään hyväksynyt tosiasioita. Minulle jäi kuva, että hän eli loppuun asti samaan tapaan, antoi Martin Luther Kingin ja muiden hoitaa työn olojen parantamisen puolesta.
On kuvaavaa miten hän paatuneena naistenmiehenä käyttäytyi, kun suosiota alkoi tulla valkoisten joukossa ja nuoret fanitytöt häntä lähestyivät. Mustana miehenä hänen ei tullut lähteä kyntämään väärää peltoa. Ehkä asenne muuttui ajan myötä.
Kaikesta yllä kuvaamastani, etenkin pääasiasta eli musiikista on erinomaisen antoisaa lukea, varsinkin toisella kerralla. Sen sijaan miehen pimeästä puolesta tietoiseksi tuleminen ei niin kovasti hurraa-huutoja herätä.
Vanhan totuuden mukaan ei pitäisi perehtyä sankareihinsa liian tarkkaan. Musakirjallisuutta paljon lukeneena olen alkanut kyllästyä oppimaan yksityiskohtia taiteilijoiden heikkouksista. Tarkoitan nimenomaan sitä miten he toisia ihmisiä kohtelevat. En väitä, etteivätkö historiikit saattaisi tätä puolta myyvyyden nimissä korostaa, mutta silti.
Gordon käy melko huolella läpi sankarin laajaa, eri äitien synnyttämää jälkikasvua, mutta jättää kokonaan mainitsematta tämän tiettävästi vanhimman pojan. Larry "Mud" Morganfield on osaltaan kunnostautunut muusikkona isänsä jo kuoltua.
Kuloniemi on oikea tyyppi kääntäjäksi. Hänen tietämyksensä kohteesta on tuolla keksityllä asteikollani vähintään 8, ehkä 9.
Muddyn tarina oli Wikipedian mukaan miehen toinen isompi suomennostyö. Jotkin hänen ratkaisuistaan eivät ole parasta kieltä ja ne voi suoraan takaisin kääntämällä jäljittää englannin sanontoihin. Tämä alkuun hiukan korvensi, mutta kas, siihenkin tottui. Otin ja sopeuduin. Aina ennemmin näin kuin kirjanoppinut huippuammattilainen, joka ei tunne aihetta.
Keith Richards kirjoitti esipuheen, Kuloniemi jälkisanat suomalaisella tulokulmalla.
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti