UUTUUSLEVYT - Pauli Hanhiniemi: Minä Ja Retkue

Kirjoittaako vai eikö kirjoittaa?

Kun blogia aloittelin, ajattelin musiikin tapauksessa kirjoittavani vain hyvistä. Mitä sitä huonoista huutelemaan, kun muut tekee sitä muutenkin ylen määrin. Linja on kohtuudella pitänyt, vaikka turskaakin olen antanut. Silloin, kun olen moittinut, olen pyrkinyt välttämään sen nostamista tekstin pääasiaksi. Voi olla, että periaate on pettänyt kerran tai pari.

Vaan kun tämä on niin surkea levy. Meinasi lentää auton ikkunasta penkalle, kun sitä ensimmäistä kertaa pyörittelin. Kuvaannollisesti.

Karmeaksi mössövalliksi tuotettua nykypäivän radioitten kulutushöttöä. Noin tosiaankin ajattelin, jos täysin kaunistelematta kuvaan alkutunnelmiani Pauli Hanhiniemen uutuuden parissa. Minä Ja Retkue (2023) on hänen kolmas sooloksi luettava julkaisunsa.

Kirjoittaako vai eikö kirjoittaa?

Autokuuntelu tapahtui perjantaina päivällä. Harmistusta puhkuen ajattelin ottaa vähän happea väliin ja näin tulin viikonloppuna käyneeksi läpi Hanhiniemen tuotannon tämän vuosisadan puoleisen puoliskon. Aikaan osuu monentasoista Perunateatteria, Hehkumoa, Kolmatta Naista ja sooloa.

Panin pienenä yllätyksenä merkille laskevani niistä parhaimpien joukkoon mm. hänen kolme tuoreinta pitkäsoittoaan. Tämä tarkoittaa levyjä alkaen vuodesta 2014. Mielipiteissäni mies ei siis ollut ennen tämänkertaistaan valahtanut liian kauas huippuajoista.

Sunnuntai-iltana rohkenin yrittää toisen kerran. Eihän tämä niin mahdottoman surkea ollutkaan. Tekstit tosin käsittelevät enimmäkseen eroa, tulkitsen. Ja negatiivisia asioita enemmänkin. Se ei sinällään ole ongelma. Niin valtavasti on maailmaan vuosisatojen saatossa syntynyt upeaa taidetta, joka on ammentunut synkistä asioista. Äänimaailma kyllä tökkii luurien kautta annosteltunakin.

Sama kai se on kirjoittaa.

Nyt on maanantai ja kolmas kierros takana. Mitä todennäköisimmin en koskaan täysin totu teoksen tekotapaan. Ainakaan en ota sitä vastaan ylitsepursuavalla riemulla. Hyväksyn, vaan en tykkää. Muut tykkää, jos on uskominen sosiaalisessa mediassa näkemiini kommentteihin.

Korostan vielä varmuuden vuoksi puistelevani päätä sille osalle prosessia, joka on tapahtunut soittajien ja solistin osuuden jälkeen. Palikoissa olisi ollut potentiaalia parempaan. Soitto ei syki niin eläväisesti kuin se voisi. Silti, ei jälki nyt kauttaaltaan puistata. Mahdoin alkuun syyllistyä lievään ylireagointiin.

Luulen myös, että tekotavan mukainen tulos ei ole mikään este tehdyn työn menestykselle. Kuten alussa mainitsin, nykyradiotuotannolle tämä haiskahtaa. Sellaisena se tullee eetterissä uutterasti soimaan ja kansaan menemään. Hyvä niin. Saavatpa kuulijat keskimääräistä laadukkaampaa tekstiä pureskeltavakseen, jos tekstejä ylipäätään pureskelevat.

Hanhiniemi itse toteaa Arto Nybergin haastattelussa lauluntekemisen tulevan koko ajan hankalammaksi. Ei uusi albumi toki hänen parhaita sanoituksiaan taida pitää sisällään, jos kohta tätä voin luotettavasti arvioida vasta aikojen päästä. Miten vaan, sanoittajan tyyli on siellä ja se on itsessään hienoa. Kuten:

uskaltaisko uskoo

uskaltaisko vielä

uskaltaisko uskaltaa

Samassa Nybergissä Pauli tulee valottaneeksi laulujen aiheissa havaitsemaani synkkyyttä: "Mulla itellä on ollut tässä pari vuotta aika surkeeta suoraan sanottuna niinku tän koronan ja kaiken takia." Sen aistii, mutta ilo etsii kaikkia.

Verratessaan 80-luvun rock-maailmaa nykyiseen, taiteilija kertoo säpinän olevan nykyään firmoissa, ei bändeissä. Se saattaa olla yksi ponnin sille millaiseksi Minä Ja Retkue tuotettiin. Toisaalta hän toteaa myös kulloinkin vallitsevan muodin vaikuttavan siihen kuinka tehdään.

Kannattaa käydä katsomassa tuo pätkä Yle Areenasta. Siitä voi ainakin miehen toimia ja uraa pitempään seurannut löytää paljonlaisesti tartuntapintaa.

Retkueessa soittava kolmikko on kulkenut Hanhiniemen matkassa jo tovin. Kuka pitempään, kuka lyhempään. Rummuissa Juppo Paavola, bassossa Ville Rauhala sekä kitaroissa ja mandoliinissa Riku Kettunen säestivät myös edellisen soolon Pölyä, Hiuksia, Risuja (2016).

Jousisoittimia on mukana yllättävän monella raidalla. Ne jäivät meikäläiseltä ensin tyystin huomaamatta. Syytän alkujärkytykseni lisäksi järkytyksen aiheuttajaa.

Riittää turska.

Levyn materiaali tullee toimimaan lavalta käsin. Tarkoitukseni on käydä tämä toteamassa keväämmällä, kun Oulu osuu Retkueen reitille. CD:ltäkin toimii hyvin muutaman muun muassa Kauan piti elää.

Vähintäänkin onnistuneena ratkaisuna voi pitää nipun positiivisimman biisin noukintaa pitkän esimakuna ilmestyneeksi singleksi. Ilo etsii sua ei ole lainkaan hassumpi esitys. Laulaja laulaa sillä kuten vain hän kykenee, ja osuu maaliin.

Kappaleeseen Totutellaan liittyy kiintoisa valinta sana-arkusta. Ullakon maininta ikävän yhteydessä tuo väistämättä mieleen Ullakolla-balladin loistavalta albumilta Kaupunkitarinoita (1998).

Lopuksi ja itsestäänselvyytenä sanottakoon vielä, että tämä on kaikkien juttujeni tavoin pitkälti mielipidekirjoitus. Olkoon kukin vapaasti eri mieltä. Minulla on historiani herran musiikin parissa. 36 ja puoli vuotta ovat iskostaneet jonkinlaisen asenteen siihen. Odotukset, ja niin edelleen.

Kirjoitin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Kolmas Nainen: Kolmas Nainen
• LEVYT - Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaupunkitarinoita
• VÄLIPALAT - Pauli Hanhiniemi toisaalla vol.3