Maija Joutjärvi toteaa kirjassaan Jo' Buddyn laulumaat (Aviador, 2019) päähenkilöstään mm. seuraavaa:
Mikä tekee artistin? Miksi Jo' Buddy sitkii muusikon ammatissa täysin omaleimaisella jutullaan, vaikka se on käytännöllisesti katsoen nykymaailmassa ja varsinkin Suomessa välillä aivan mahdotonta? Ei ole kuin yksi vastaus kaikkeen. Se vaan on niin, koska ei ole muuta vaihtoehtoa.
Pätkän luettuani nyökkäilin hyväksyvästi mielessäni. Olin edeltävällä viikolla nähnyt Jo' Buddyn eli Jussi Raulamon ensimmäistä kertaa elävänä lavalla ja saanut vahvistusta artistista levyjen kautta omaksumaani kuvaan. Omintakeinen kuin mikä, ja omaperäinen. Tyyppi, jonka musaa on mahdotonta luokitella mihinkään yksittäiseen laariin.
Taiteilija sanan varsinaisessa merkityksessä.
Kyseisellä keikalla hän mm. äityi biisien välissä kysymään kuulumisia vähälukuisen yleisön läpi backstagelle kulkeneilta, seuraavan päivän festareilla esiintymään valmistautuvilta tuttaviltaan. Hetki vei ja kaikki oli luonnollisen oloista.
Joku ärsyke saa Jo' Buddyn muistelemaan keikkaelämäänsä, en yhtään tiedä mikä se oli. Tässä vaiheessa olen lopettanut miehen assosiaatiojälkien ja aasinsiltojen seuraamisen. Se on turhaa. Tämä mies pitää ottaa sellaisena kuin se on. Vähän niin kuin jonkinlainen luonnonilmiö.
Joutjärveä tuokin ja voin vähäisellä kokemuksellani ukosta yhtyä käsitykseen.
Kirja on lyhyehkö matkakertomus viime vuosikymmeneltä Amerikan etelässä. Ollaan alkuun New Orleansissa, Louisianassa ja ajellaan sieltä länteen Texasiin. Kolmantena jäsenenä seurueessa häärii valokuvaaja Juha Tanhua. Miljööt ovat kiinnostavia.
Paikkojen, tapahtumien ja matkustamisen kuvaus toimii kuitenkin vain näyttämönä itse asialle. Sitä asiaa ovat ainakin minulle päähenkilön lukuisat kertomukset elämästään, mikä ei tarkoita vain tämän musiikillista taivalta.
Musiikki toki ottaa kakusta isoimman siivun kuten multi-instrumentalistin ja laulaja-lauluntekijän kyseessä ollessa voi olettaakin. Tyypillisiin taiteilijoitten elämäkertoihin ja muistelmiin tottunut lukija voi olla varma, että tuutista tulee tavanomaisesta poikkeavaa tavaraa.
Menisin jopa niin pitkälle, että arvelisin teoksen antavan suhteellisen paljon sellaisellekin lukijalle, jolle Jussi Raulamon tuotanto on täysin kulkematon polku. Näin uskoisin käyvän ainakin, mikäli lukijan antennit on viritetty vastaanottamaan erityisesti muuta kuin sitä normaalia tuubaa mitä media julkisuuden henkilöistä suoltaa.
Noin 130-sivuinen kirja sijoittuu korkealle 'bang for buck' -asteikolla, jossa saanto suhteutetaan tekstin määrään. Nopeasti luettu, mieliala sen jäljiltä hyvä.
Vielä yksi lainaus.
Raulamo kertoo lapsuudessa kokemastaan kiusaamisesta ja siitä kuinka kerran näki kiusaajansa yllättäen yleisön joukossa. Hän omisti tälle kappaleen Ain't gonna let nobody step on me. Edellisestä, huonoissa merkeissä tapahtuneesta kohtaamisesta oli yli kymmenen vuotta.
Se diggas ja antoi aplodit. Ei mitään puhuttu eikä olla puhuttu sanaakaan sen kiusaamisten jälkeen. Oon asian kanssa ihan sujut. Musiikki itse lääkitsee, ja antaa hetkellisesti sysäyksen, että nyt voidaan nollata kaikki paska. Elämä ilman musiikkia olisi oikeastaan täysin turhaa.
Se vaan on niin.
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti