Tähän tapaan kirjoitettuja muistelmia luen mieluusti. Pitkästä aikaa kävi niin, että "oikean" kirjan mittainen teos tuli kahlattua läpi suhteellisen nopsasti, ilman pakkopullan makua tai mielenkiinnon herpaantumista missään vaiheessa.
Tismalleen noilla sanoilla avasin toukokuussa Jim Pembroken muistelmia käsittelevän jutun.
Tismalleen samat sanat pätevät Marjo Leinosen vastaaviin, jotka on vielä nimetty siten, ettei kansi toitota muistelmia tai elämäkertaa. Teoksen otsikko on yksinkertaisesti Punaisia päin (Johnny Kniga, 2023).
Suomessa ja miksei koko pallollakin on rutkasti kiinnostavia laulajia, soittajia ja bändejä, ylipäätään musiikin parissa työskenteleviä ihmisiä ja ihmisryhmiä. Paljon näistä on kirjoja väsätty, eivätkä läheskään kaikki jaksa innostaa. Yksi tärkeimmistä jutuista tällaisissa ei-fiktiivisissä teoksissa on kieli. Ei sen puoleen, sama pätee fiktioonkin.
Kielen täytyy jollain tapaa pitää otteessaan. Parhaiten tämä onnistuu, jos teksti svengaa tai räiskyy, tai jotenkin muuten erottautuu yleisesti käytetystä tavasta ilmaista asiat. En osaa yksilöidä, koska kokemus on henkilökohtainen.
Käytettyjen sanojen, lauseiden ja rakenteiden lisäksi merkitsee se miten sanottava tuodaan esille. Se, millainen henki riveiltä ja sivuilta hohkaa. Tämä voi itse asiassa olla kieltäkin tärkeämpää ja merkitys korostuu, kun on kyse minä-muodossa rakennetusta kirjasta. Tekijän luonne ja asenne eivät voi olla ainakaan kokonaan välittymättä lukijalle.
Kerrattakoon, jotta suhtautumiseni musiikkiin noudattelee samoja linjoja. Tajusin jo kauan sitten, etteivät sävel ja sanat lopulta olekaan pääroolissa, kun joku maistuu tai ei. Sovitus ja esitystapa lopulta tekevät biisin. Tulkinnalla on helppo pilata "hyvä" kappale, mutta "huonon" pystyy värittämään nautittavaksi.
Leinosen näppäinjäljessä yllä pähkäilemäni pointit ovat kunnossa. Tarkemmin sanottuna ne ovat henkilökohtaisesti minulle kunnossa. Lisäksi teos käsittelee kymmenien vuosien ajanjaksoa ja väitän päähenkilön luonteen ja asenteen erilaisuuden eri aikoina ilmenevän myös tekstin hengestä.
Esimerkiksi vuonna 1988 Leinosen eläessä kolmannen vuosikymmenensä alkua hän kuvailee ajatuksiaan ollessaan menossa ensimmäiseen oikeaan orkesteriinsa.
Olin ollut jo jonkin aikaa vähän huolissani ja epäillyt metodejani muutenkin. Ehkä asiat eivät hoituisikaan itsestään. Ehkä säkenöivä lahjakkuuteni ja ainutlaatuinen karismani eivät tulisikaan mitenkään ratkaisevasti esiin näissä humalaisissa katukonserteissa.
Säkenöivä lahjakkuus ja ainutlaatuinen karisma olivat epäilemättä nuoren naisen päässä, mutta jälkikäteen kerrotussa saattaa aistia ropauksen itseironiaa.
Joka tapauksessa hän pääsi koelaulun siivittämänä Ballsin solistiksi ja reipas siviiliröpöttely muuttui vähintään yhtä reippaaksi bändiröpöttelyksi. Suosiota urkeni ja meno äityi vallan vauhdikkaaksi.
90-luvun alkua taakse päin katsellessaan taiteilija havannoi nykyisen viihdemaailman vitsauksien ensi-iskuja.
Suuret levy-yhtiöt ja tuotantopäälliköt eivät vielä tuolloin päässeet suhmuroimaan ja saartamaan radioasemia soittolistoillaan. Me saimme rällätellä menemään täydellä liekillä, emmekä välttämättä edes huomanneet vielä pitkään aikaan, että politiikka oli muuttumassa ja että meidän kohtalomme olisi painua pikkuhiljaa marginaaliin oman onnemme nojaan.
Vuonna 2013 Huff'n'Puff konsertoi Imatralla samana iltana itsensä Johnny Winterin kanssa. Marjo pääsi ennen keikkaa tapaamaan legendaa tämän kutsumana, tämän backstage-teltassa ja sai vielä tältä kehut päin naamaa. Tapauksen summaavat lauseet kertovat paitsi hehkuttamastani kielellisestä värinästä, myös ihmisen inhimillisyydestä. Ikä huiteli tuolloin lähellä viittä kymppiä.
Hoipuin hyppien omaan tilaani verhon taakse ja kurlasin loput suksivoiteet huiviin. Olin onnellinen ja naamani tulipunainen.
Leinonen jakelee kirjassa vuolaahkosti kiitoksia, tunnustuksia ja kehuja. Negatiivisiksikin tulkitsemani lausunnot hän latoo tiskiin tavoilla, jotka eivät tunnu röyhkeiltä tai ilkeiltä. Tasoittelee kulmia ja varoo loukkaamasta. Minusta sellainen on merkki jostain hyvästä, kuten ovat myös kappaleet eläimistä, joita ihmisten kumppaneina on pitkin matkaa elänyt.
Suosittelen vahvasti vähänkään aiheesta kiinnostunutta menemään Punaisia päin.
Tommi E. Virtanen avusti. Radiossa ja TV:ssä esitetyistä haastatteluista olemme saaneet oppia hänen lähinnä ohjailleen, ehdotelleen ja kyseenalaistaneen, itse kirjoitustyöhön osallistumatta. Toimintatapa oli onnistunut ja tuotti kenties parhaan mahdollisen tuloksen.
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti