Julkisuuden henkilöiden poistumiset maallisilta areenoilta eivät yleensä isommin ole minua liikuttaneet. Tarkoitan jonkinlaista henkilökohtaista koskettamista. Sitä, että hiukan ikävältä tuntumisen päälle tuntuu vielä enemän.
On poikkeuksiakin ja yksi sellainen oli Pedro Heikki Kalevi Hietasen lähtö 6.12.2023. Se jostain syystä kosketti.
On oikeastaan jännä miksi se kosketti. En keksi kovastikaan muistellessani yhtään ainutta hänen tekemistään, josta olisin innostunut reaaliajassa. Ja kuitenkin olen niin monista hänen jutuistaan innostunut. Tehnyt sen jälkijunassa.
Tutustumisen Wigwamiin ja sitä kautta Hessun aikaan bändissä aloin 2000-luvulla. Sorsakoski Hietasen tuottamana alkoi iskeä kipinää vuosia Topin kulta-ajan jälkeen ja roihautti kunnolla vieläkin myöhemmin. Peteliuksen kanssa tehdyt Yömyöhät omaksuin vasta tällä vuosituhannella, kun ne julkaistiin CD:inä. Velipuolikuun ensimmäisellä esityskierroksellakaan en vielä tajunnut arvostaa viiksiniekan haitaritaidetta. Jne.
Yritin nyt muistelmia lukiessani nimenomaan bongata Hietasen projekteja, joiden tuotoksia olisin ottanut innolla haltuun ajallaan, vaan sellaisia ei yksinkertaisesti ole.
Ehkä yksi lukemisen tiedostamaton tarkoitus olikin selvittää miksi tuollaisen hahmon kuolema tuntui kuten tuntui. Ehkä juuri sen takia kirja joutui odottamaan hyllyssä puoli vuotta ennen kuin kävin sen kimppuun. Kukaties viivytin aloitusta tietämättä syytä viivytykseen. En tiedä.
Joka tapauksessa Janne Flinkkilän Pedro (Like, 2024) on nyt ahmittu ja luulen ymmärtäväni.
Sen lisäksi että Hietasesta kasvoi ajan kanssa arvostustani nauttiva monitaituri, osoittautui hän teoksen perusteella juuri sellaiseksi ihmiseksi kuin olin erinäisistä langanpätkistä vuosia nykimällä tullut arvelemaan hänen olevan. Flinkkilä tai joku tämän haastattelemista totesi, ettei kukaan sanonut Pedrosta pahaa sanaa hänen eläessään.
Voitte pitää hörhönä, mutta jos jostakusta heitetään tuollainen luonnehdinta uskottavasti, on sillä taipumus liikauttaa allekirjoittanutta. Eikä minulla ole syytä kuvausta epäillä. Olin itse median kautta sivusta seuranneena jo aikoja sitten muodostanut mielipiteen eräästä sivistyssana-adjektiivista.
Jos olisin joutunut selittämään millainen on joviaali henkilö, olisin vastannut, että Pedro Hietanen. Näkemykseni sai kirjan sivuilta vahvistusta useilta tahoilta.
Tämähän on elämäkerta tai muistelmat tai molempia. Onpa mitä tahansa, niin osoittautui aivan erinomaiseksi lukupaketiksi.
Hyvin kirjoitettu. Perustuu suurelta osin päähenkilön kanssa käytyihin juttutuokioihin. Ei sorru maireuteen, tai ei siltä ainakaan tuntunut. Tunnustaa heti kättelyssä muistiperäisen faktan totuusarvon epävarmuuden.
Ainut huono puoli on sama kuin Jim Pembroken muistelmissa, päähenkilön aika koitti kesken prosessin. Flinkkilä listaa loppuun kysymyksiä ja aihepiirejä, jotka jäivät käsittelyltään vajaaksi. Joitain niistä oli jo sivuttu ja päätetty palata astialle myöhemmin, vaan kun ei sitten ehditty.
Ehkäpä tuon "huonon" puolenkin voi kääntää voitoksi, tai paremminkin ottaa opiksi. Ei kannata, jos mahdollista jättää asioita tulevaisuuteen, jota välttämättä ei ole olemassakaan. Toisaalta Pedro varmaan ei harmittelisi koko hommaa, niin kuin ei teoksen mukaan harmitellut juuri mitään, ainakaan näkyvästi. Hieno asenne.
Vielä ylimääräinen plussa kirjan nimestä. Yksi sana, pelkkä etunimi ilman minkäänlaista tarkentavaa lisämäärettä. Sellaiselle ei ollut tilausta. Kaikki tietävät kenestä on kyse. No kaikki ja kaikki, mutta ymmärrätte mitä haen.
Otetaan pari lainausta tähän loppuun.
Ensiksi totuus, ja tarkoitan todellakin totuutta politiikasta. En sitä, mikä on oikea poliittinen kanta, koska eihän sellaista ole. Tarkoitan sitä miten suhtautua toisen kannan omaaviin. Näin sen paalutti maestro Hietanen:
Jos aletaan linjoja vetää, onhan mun myönnettävä, että vasemmistolainen mä olen. Kunnioitan kuitenkin politiikassa sitä, että pystyttäisiin näkemään vastapuoli ilman, että se on sitä ainaista toistensa huutamista suohon, mikä ei johda ikinä mihinkään.
Soisin näkeväni sen päivän, kun tuo utopia olisi todellisuutta niin poliitikkojen kuin seuraajienkin keskuudessa.
Toiseksi esimerkki loppuajoilta, jolloin tekemisen puutetta saattoi olla enemmän kuin tekemistä. Tämä on vain yksi osoitus monien joukossa siitä, miten Petro (joksi aloin häntä Yömyöhien myötä kutsumaan) säilytti läpi koko reissun tietynlaisen kiinnostuksen uusiin, ensituntumalta outoihinkin asioihin:
Kun nyt on sattuneesta syystä aikaa katsoa tv:tä, niin mä tykkään katsoa mitä mielikuvituksellisimpia lajeja. Nyt se on mennyt niin pitkälle, että mä katson jo pesäpalloakin!
Pesäpallon katsominen kannattaa aina.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #8 - M.A. Numminen Goes Tech-No - Yes Sir, Ich Kann Boogie
- KIRJAT - Jim Pembroke, Rick Chafen: Just my situation - Muistelmat
- KIRJAT - Janne Rönkkö: Lynyrd Skynyrd - Etelän vapaat linnut
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti