08 tammikuuta 2020

MUINAISTA BLUESIA #1 - Charley Patton

"Hei, Charlie Patton, pistä punttiin vipinää, ja soita mulle vanha kunnon blues", tekstitti J.Karjalainen Electric Saunan viimeiselle albumille Valtatie (2004). Sen jälkeen J loi nahkansa ja siirtyi maulla säestettyyn amerikansuomalaiseen kurkkulauluun. Kimmoke omintakeiseen artikulaatioon tuli jutun päähenkilöltä, joka aikanaan innoitti myös Howlin' Wolfin samantapaiseen ulosantiin.

Lännen-Jukka (2006) piti sisällään rallin Minä, Vili ja Charlie. Minän kaverit tässä viittaavat Willie Browniin ja tietenkin Charley Pattoniin. Tämän etunimen näkee yleisimmin kirjoitetun ey-lopulla siitäkin huolimatta, että kaiffari itse käytti tiettävästi ie-päätettä.

Pidän J:ltä rehellisenä kunnianosoituksena sitä, että hän sijoitti itsensä tarinassa yli 70 vuotta aiemmin kimpassa kiertäneen parivaljakon rinnalle. Valtaosa yleisöstä tuskin tiesi mistä kana pissi.

Vaan Pattonistahan tässä piti lätistä. Hänen tallennetun tuotantonsa kokoaa kohtuu riittävästi 2CD Down The Dirt Road Blues - 1929-1934 Wisconsin And New York Recordings (2016). Jokunen kattavampikin paketti on saatavilla.


Delta bluesin yhtenä tärkeimmistä pioneereista pidetyn kitaristin säveltaide ei ollut silkkaa sitä itseään. Tämäkin kokoelma paljastaa hänen liikkuneen myös esimerkiksi hillbilly- ja gospel-maastoissa.

Instrumenttinsa käyttäjänä Patton osoitti monipuolisuutta. Perussoitannan lisäksi hän taisi sliden käytön sekä havaijilaisittain sylissä naama ylös päin että perinteiseen tapaan. Otelaudan liu'uttelu hoitui putken puuttuessa vaikka taskuveitsellä tai pullolla. Kaikukoppa oli kätevä perkussiovekotin, jota saattoi koputella normisoiton ohessa. Ylimpien kielien näppäilyyn kehittyi peukalotyyli, jonka basistit ottivat vuosikymmenien päästä käyttöön funk-piireissä.

Jos ei tuossa jo ollut tarpeeksi, mestari harjoitteli vielä keikkasuosiotaan korkeammalle siivittävää kitara-akrobatiaa. Kuka tahansa vähänkään enemmän musiikkia seuraava on takuulla nähnyt muutamankin keppisankarin vinguttavan vehjettään selän ja pään takana. Charley teki sitä jo ennen rockin keksimistä. Nykyisin moista kutsutaan erottautumiseksi.

Elämä ylipäätään sujui kuten monella muullakin blues-muusikolla kerrotaan sujuneen. Oma lukunsa on, kuinka paljon saatavilla olevaan tietoon on luottaminen. Jo syntymäajasta on teorioita noin kymmenen vuoden haarukassa, konsensuksen asettuessa haitarin tuoreempaan päähän, vuoteen 1891. Perheensä isän osuudesta pojan tekovaiheissa ei ole täyttä varmuutta.

Niin ikään rodullinen alkuperä on epäselvä. Arveluita on esitetty koskien afroamerikkalaisuutta ja meksikolaisuutta. Cherokee-intiaanivertakin saattoi miehen suonissa virrata. Jos yrittää tulkita ilmeisesti ainoata hänestä säilynyttä valokuvaa, voi päätellä ettei tämä äijä monien varhaisimpien kollegoidensa tapaan ollut täysin afrikkalaisten jälkeläisiä. Sen verran vaaleaihoiselta näyttää tuolilla puku päällä, soittopeli sylissään istuva herrasmies.

Jossain vaiheessa perheen tie vei puuvillaplantaasille, minnepä muuallekaan. Määränpäänä oli Dockery Plantation Mississippin osavaltiossa, joka on siinä mielessä legendaarinen paikka, että asujaimistoon ovat kuuluneet myös jo mainittu Howlin' Wolf sekä Robert Johnson. Melkoinen otos blues all starsia.

Kitaraopinnot veivät nuorukaista ja löivät kiinnostuksen kohteena peltotyön. Siinä siinteli pojan päässä mukavampi tulevaisuus esiintyvänä muusikkona, kuten kävi sittemmin lukuisille muille samoissa ympyröissä varttumaan joutuneille mustaihoisille.

Vaan ei valtaväestöstä poikkeavalla ihonvärillä tuon ajan syvässä etelässä liian helppoa ollut soittoniekallakaan. Charleyn osittain kiistanalaiseen historiaan kuuluu näet reippaanlaisesti poltettuja ja kurkusta alas litkittyjä nautintoaineita, ainakin yksi vankilatuomio ja joittenkin tietojen mukaan peräti kahdeksan vaimoa.

Kuolema korjasi jo vuonna 1934. Paitsi että lähdön aika kävi nuorena, Pattonilta meni ohi bluesin suosion nousukausi, jonka moni muu vanha ässä pääsi uran jo hiivuttua kokemaan. Hautapaikka löytyy Mississippin Holly Ridgestä. Muistokiven yhdelle esikuvistaan kustansi John Fogerty niinkin myöhään kuin 1990.

Pattonin musiikki voi tämän päivän koneiseen valtavirtaan tottuneelle tuntua hivenen alkukantaiselta. Kieltämättä koko tuplan 2½ tuntia kertasatsina on kova pala purtavaksi itsellenikin. Ehkä Lapissa auton ratissa menisi.

Osassa kappaleita on kaupan päälle rahinat mukana, koska lähteinä on jouduttu käyttämään mitä saatavilla on ollut, aina ikivanhoja savikiekkoja myöten. Tämä käy ilmi näytteestämmekin, joka otettiin narulle Richmondissa, Indianassa. Kesäkuun  14. päivänä 1929 syntyi muun muassa Shake it and break it.

Ja koska ympäri käydään, ei voi jättää linkkaamatta vertailun vuoksi J:n hulppeaa suomenkielisestä tulkintaa. Sellainen nikkaroitiin J.Karjalaisen ja Veli-Matti Järvenpään levylle Paratiisin Pojat (2008). "Käännöksen" nimi on - tismalleen niin kuin kaikki jo arvasivatkin - Natisuta hetekata.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti