Yksi parhaista slide-kitaristeista koskaan oli vuoden 1902 kieppeillä syntynyt, 1988 kuollut Son House, oikealta nimeltään Eddie James House Jr. Koska sanat eivät riitä kuvailemaan ukon tunteita pursuavaa soittoa ja laulua, pistetään tavanomaisesta poiketen videolinkki. Kantapäitä yhteen ja hattua päästä, jos sellaista käyttää: Death letter blues.
Pätkän sisältävän DVD:n mainosdokumentti kertoo, että nauhoitus on peräisin noin vuodelta 1965. Hämmentävää sinällään, koska sama versio avaa erittäin suurella (99%) varmuudella tämän jutun pohjana toimivan 2CD:n. Kansissa väitetään kyseessä olevan 40-luvun alun tuotos. Videosta voi kukanenkin arvailla onko herra neli- vai kuuskymppinen.
Teksti alkaa tutun synkkänä. Ei nyt sentään "woke up this morning", mutta ei kauas viskaa. Kertojan heila on heittänyt veivinsä.
I got a letter this morning
how do you reckon it read?
it said "hurry hurry,
the gal you love is dead"
Ei juuri tee mieli tuollaisen avauksen perään painua kysymään miten on lähtenyt päivä sujumaan. Turhan valoisissa tunnelmissa ei myöskään lopeteta.
love sometimes leaves you
feeling sad and blue
On muuten komiata tulkintaa. Slide soi niin kirkkaasti, että alan jo uskoa esityksen olevan 60-luvulta. Jos tämä pitäisi paikkansa, rapauttaisi se harmittavasti luottamusta Soul Jam Recordsin muutoin ansiokkaan oloisen toimitustyön laatuun. Voin olla pähkäilyissäni hakoteillä, jolloin virhe olisi DVD:n tuottajan.
Tarkkailun alla on Special Rider Blues - The 1930-1942 Mississippi And Wisconsin Recordings (2018).
Tarkkailun alla on Special Rider Blues - The 1930-1942 Mississippi And Wisconsin Recordings (2018).
Mielipidettäni selkäsaunan uhalla vaadittaessa voisin antaa yllä touhottamalleni vedolle kaikkien aikojen blues-biisin tittelin. Hyvää on kiekoille kasattu muutenkin. Mukana on viisi Son Housen harvoista vuoden 1930 levytyksistä, ensimmäisistä kautta aikain. Niin ikään siltä löytyy kongressin kirjaston arkistoihin päätyneet Lomax-sessiot vuosilta 1941 ja -42. Juttusarjan edellisessä osassa jappasin aiheesta Bukka Whiten tapauksessa.
Suurin osa materiaalista on sooloa tyyliin mies ja kitara. Kuitenkin Lomaxin ollessa tallentamassa Housea 1941, homma taputeltiin nelihenkisen yhtyeen kera.
Tarkempaan miehitykseen menemättä kerrottakoon toisen kitaran olleen Willie Brownin vastuulla. Ääntäänkin hän sai talteen kahdessa numerossa kuultavien puheosuuksien verran. Browninhan muistamme myös Memphis Minnien taustalta. Hauskana yksityiskohtana voi mainita pariinkin kertaan taustalla puksuttavan höyryveturin. Radan varressa siis soiteltiin.
Miltei puolet levyjen sisällöstä kuitataan nauhoitetun luultavasti TV-lähetystä varten 1940-luvun alussa. Julkaisijoilta siis puuttuu varmaa tietoa siitä mitä tuli julkaistua. Se jos mikä väistämättä laskee kokoelman arvoa etenkin nippelitietomaakareitten silmissä. Epätietoisuudelta toki olisi säästynyt, jos olisi keskittynyt vain kuuntelemaan.
Miltei puolet levyjen sisällöstä kuitataan nauhoitetun luultavasti TV-lähetystä varten 1940-luvun alussa. Julkaisijoilta siis puuttuu varmaa tietoa siitä mitä tuli julkaistua. Se jos mikä väistämättä laskee kokoelman arvoa etenkin nippelitietomaakareitten silmissä. Epätietoisuudelta toki olisi säästynyt, jos olisi keskittynyt vain kuuntelemaan.
Eddie James nuoremman menneisyys ennen muusikoksi alkamista sisältää kiintoisia vaiheita. Hän tuli nuorena miehenä uskoon ja toimi tovin jopa pappina. Viina vei ja kirkko jäi. Poika ei tässä suhteessa parantanut polvea; isällensä kun oli aikoinaan käynyt melko lailla samoin.
Niinkin vanhana kuin vasta 25-30-vuotiaana musiikki tuli kuvioihin ja House osti kitaran. Uskonnollisuus seurasi miestä tästä eteenkin päin. Todisteena vaikkapa tulkinta lukemattomia kertoja versioidusta gospel-standardista John The Revelator.
Jonkun härdellin yhteydessä tuli ammuttua vastapuoli kuoliaaksi, jolloin häkki heilahti. Istunnon pituudeksi määrättiin 15 vuotta ja paikaksi sama Parchman Farm, jonne Bukka White passitettiin myöhemmin. Onnekseen House sai armahduksen jo parin vuoden päästä, kun eräs tuomari tutki tapauksen uudelleen ja harkitsi teon olleen itsepuolustusta.
Tämän jälkeen tiet kävivät yhteen Charley Pattonin ja mainitun Willie Brownin kanssa. Son, Willie ja Charley kiersivät kimpassa aikansa. Pattonin kuoltua 1934, jäljelle jäänyt kaksikko jatkoi edelleen.
Sitten kävi kuten muillekin vanhan liiton nikkareille. Toisen maailmansodan paikkeilla koitti sähköisen bluesin aika. Entiset suosikit unohdettiin. Pakosta soittamisen jättänyt musikantti teki kokista lähtien muita töitä aina 60-luvulle asti, jolloin pioneerien ansaittu kunnianpalautus alkoi. Tuolloin uudelleen käynnistyneeltä levytysuralta en ole kokemuksia toistaiseksi hankkinut. Joskus varmaankin pitää.
Son Housen ovat esikuvakseen tunnustaneet ainakin sellaiset häntä suuremman huomion saaneet kitaristit kuin Robert Johnson ja Muddy Waters.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti