Tiedättehän musiikin tai minkä tahansa taiteen tai milteipä minkä tahansa asian kokemiseen liittyvän taianomaisen hetken. Englanninkielinen puhuisi magic momentista. Silloin naksahtaa kaikki paikoilleen. Mikään ei häiritse ja asiat tuntuvat luistavan.
Kohdalleni osui sellainen, kun kuuntelin ensi kertaa Neil Youngin viimeisimmän pitkäsoiton Before And After (2023).
Se yllätti. Olin jostain syystä epäileväinen uutuuden suhteen ja jätin hoppuilematta, kun se joulukuun alkupuolella tuli kauppoihin. Taisin jopa unohtaa koko julkaisun, kunnes pari viikkoa sitten sen viimein tilasin. En tosiaankaan odottanut mitään kummempaa kuin taas yhtä konserttitaltiota Youngin loputtomasta konserttitaltioiden varastosta.
Before And After on tuoretta liveä. Sitä nauhoitettiin sankarin viimevuotisella USAn länsirannikon kiertueella eri paikoissa. Tämä on siis juuri niitä livelevyjä, joille en lähtökohtaisesti taputa käsiäni. Yksi ilta alusta loppuun, siinä oikea tapa tehdä se.
Tietenkään se ei ole ainoa oikea tapa. Nyt kasattiin eri lähteistä eri biisejä, jotka maestro oli esittänyt soolona elävälle yleisölle. Joitain juttuja lisäiltiin studiossa niin, että maailmalla liikkuu kahta tietoa äänitteen luonteesta. Toisille tämä on studiolevy. Homma leikattiin ja miksattiin yhtenäiseksi, tauottomaksi jatkumoksi, ja se jos mikä oli oikea ratkaisu.
Maagiseksi osoittautunut ensikuunteluni oli maaginen juuri yllä kuvaillun työstämistavan takia. Ehkä. Oikeastaan en voi sanoa tietäväni, koska se saattoi olla osastoa kerran elämässä.
Meinasin jättää asian tässä vaiheessa sikseen, pistää kiekon säilytykseen muitten jatkoksi ja olla kokemukseeni tyytyväinen. Viikon paussin jälkeen otin kuitenkin toisen erän.
Kyllä. Arvasitte aivan oikein, että lumous oli haihtunut. Ei se nyt enää tuntunutkaan maailman parhaitten joukkoon kuuluvalta albumilta. Heittäisinkö tuollaisen 8+ vanhalla kouluarvosana-asteikolla (4-10). Ei huono.
Mitäs tuosta muuta osaisi mielipiteenään lausua?
Ensinnäkin Neil laulaa hyvin. Tekisi mieleni väittää hänen laulavan peräti erinomaisesti. Olen viime vuosien aikana todistanut jotain muuta muutamallakin albumillaan. Epätasaisuus lienee yksi seuraus herran tavasta tehdä ja olla liikaa miettimättä tai lopputulosta hinkkaamatta. Tuo on tavallaan arvostettava piirre taiteilijassa.
Toiseksi kiinnitti huomioni se kuinka upea onkaan kappaleen A dream that can last pianoteema. Se toimii nyt paremmin kuin alkuperäisessä ympäristössään levyllä Sleeps With Angels (1994), joka sivumennen kirjoittaen ei ole koskaan minua sävähdyttänyt.
Sävähtymättä olen yhä koko Young-tuotannosta mielestäni hyvän Harvest Moonin (1992) ja vielä sitä paremman Greendalen (2003) välillä. Tuolta ajalta on peräisin kolmasosa (4/12) liven vanhoista biiseistä. Kolme on Buffalo Springfieldiä, kolme 70-luvulta, yksi loistavalta Ragged Glorylta (1990) ja yksi Barnilta (2021).
Ainut entuudestaan julkaisematon raita on If you got love. Yksittäisenä lauluna se ei jätä isompaa muistijälkeä.
Täysin soolotyöstä ei voi puhua. Jonkinlaisena kiertuepäällikkönä (crew chief) kansiin merkitty Bob Rice soittaa yhtäällä kakkospianoa ja toisaalla vibrafonia. Kansista puheenollen, monellakohan tapaa on mahdollista taitella väärin tuollainen 24-osainen, CD-kuoren sisään mahtuva läpyskä?
Summa summarum, jääköön tuo nyt hyllyyn. Hyvä se on. Mukavaa, että Neil-setä jaksaa venyä iästään huolimatta, ihan kuin Dave meillä Suomessa.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: World Record
- LEVYT - Neil Young: On The Beach
- UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm: Tivoli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti