Tavallisten studioälppärien julkaisutahti Neil Youngin tapauksessa on tällä vuosituhannella ollut keskimäärin noin yksi per vuosi. Hieman alle, jos tarkkoja ollaan. Ihan kelpo tahti noinkin pitkän uran tehneelle artistille.
Kohta 16 vuotta julkaisuja tuottaneen Archives-projektin saldo on tasan yksi per vuosi, kun ei huomioida isoja bokseja ja virallistettuja bootlegejä. Nyt käsiteltävää edellinen arkistoalbumi Toast ilmestyi 8.7.2022 ja tätä edellinen Performance Series -sarjan tuotos Young Shakespeare 26.3.2021.
Noise & Flowers (2022) oli kaupoissa elokuun viidentenä, siis kuukausi tai 16 kuukautta jälkeen yllä mainittujen. Tiukkaa on.
Paljastan kättelyssä, etten isommin tykkää tämänkertaisesta "aarteesta".
Kyseessä on Neilin ja The Promise Of The Realin vuoden 2019 Euroopan kiertueella taltioitu livejunttaus, Performance Series Volume 21. Saman yhtyeen kanssa nauhoitetuista olemme saaneet aiemmin nauttia tuplalivestä Earth (2016), joka minulle maistuu paremmalta olkoonkin, että lavamenon sekaan on miksattu studio-osuuksia ja erilaisia luonnon ääniä.
Noise & Flowers kuulostaa korviini hiukan tunkkasoundiselta. Enemmän kokemaani nautintoa laskee kuitenkin tietynlainen halonhakkuuote. Tuntuu kuin nuottien välissä ei olisi juurikaan ilmaa. Svengi on jäänyt johonkin takahuoneen nurkkiin. Tämä saattaa liittyä miksaukseen.
Tällaisena CD tulee jäämään osaksi kokoelmaa, mutta päätynee kovin harvoin soittimeen tämän jälkeen. Se tullee makaamaan hyllyssä vaikkapa samanhenkisiksi kokemieni studiolevyjen Mirror Ball (1995) ja Broken Arrow (1996) kanssa.
Vaan mitäpä moinen haittaa. Joutaa noita erilaisia keikkatallenteita olla useampikin, vaikkeivät kaikki säväytäkään. En ikipäivänä tule olettamaan, että joka ainut Neil Young -julkaisu olisi mielestäni viiden tai neljän, tai edes kolmen tähden väärti. Se on elämää.
Jottei jäisi turhan negatiivinen (ja väärä) kuva asennoitumisestani albumiin, mainitaan siltä löytyvän hyvääkin. Esimerkiksi Harvest Moonin (1990) country rock -helmi From Hank to Hendrix toimii kuten noin loistavan kappaleen olettaakin. Hankalapa sitä olisikin tuolla porukalla täysin pilata.
Suurimman ja yllättävimmän onnistumisen koen suoralla runttauksella Throw your hatred down. Hieman on surkuhupaisaa, ellei peräti hauskaa, että jouduttuani tarkistamaan miltä LP:ltä biisi on peräisin, se osoittautui tulevan mainitsemaltani, huonona pitämältäni Mirror Ballilta.
Tähdennän vielä Noise & Flowersin osuvan tarkemmin maaliin autossa, kotiolojen kuulokekuunteluja paljon kaummaksi hifistä jäävässä meluilmapiirissä.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Toast
- UUTUUSLEVYT - Neil Young: Young Shakespeare
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti