Neil Young Archives on saanut tuotantokoneensa rasvattua ja ajautunut ilmeisesti kohtalaisen vinhaan flow-tilaan. Vain pari päivää sitten naputtelin helmikuisesta Way Down In The Rust Bucketista.
Seuraavaa arkistojen aarretta ei jouduttu odottelemaan enempää kuin tasan kuukauden päivät. Pääosassa nyt akustisen soolokonsertin sisältävä Young Shakespeare (2021), joka nauhoitettiin 22.1.1971 Stratfordissa, Connecticutissa. Keikkapaikaksi tarkentuu otsikon selittävästi Shakespeare Theater.
Kolme päivää sitä ennen Neil esiintyi vanhoilla kotikulmillaan Torontossa, mistä meillä on todisteena Live At Massey Hall 1971 (2007). Niin lähellä toisiaan tapahtumat olivat, että CD-painosten hämärien kansikuvien perusteella artistilla näyttäisi olevan sama paita päällä molempina iltoina.
Vajaa kaksi kuukautta aiemmin, 30.11. - 2.12.1970 järjestetyt kuusi konserttia olivat lähteenä kolmannelle samankaltaiselle julkaisulle Live At The Cellar Door (2013). Erona edellisiin se, ettei kyseessä ollut vain yksi show.
Studioalbumien jonossa nämä kolme sijoittuvat kahden ikiklassikon väliin, vähän jälkeen After The Gold Rushin (1970) ja reilu vuosi ennen Harvestia (1972).
Tähän mennessä olen arvottanut Cellar Doorin Massey Hallia korkeammalle. Tajusin syyn vasta nyt vertaillessani kolmikkoa toisiinsa. Alle 200-paikkainen pikkuklubi on kiistatta otollisempi alusta yhden miehen akustiselle showlle kuin yli kymmenen kertaa suurempi tila. Cellar Doorin tarkoitukseen sopivampi akustiikka kuuluu levyltä. Neilin ei tarvinnut Massey Hallin tapaan korottaa volyymia, mikä johti automaattisesti intiimimpään tunnelmaan.
Young Shakespeare on jotain siltä väliltä. Tämä pätee tarkasteltiinpa melkein miltä kantilta tahansa. Välimallia ovat kokonaiskesto, mainittu intiimiys ja rentous, ilmeisesti myös paikan koko ja yleisömäärä.
Biiseistä peräti 11/12 löytyy myös Massey Hallilta. Vain Sugar mountain ei. Siitä Neil veti pitkän kaavan mukaisen, loputtoman tuntuisilla jorinoillaan maustetun version. Puhetta piisaa muutenkin kiitettävästi. Veikkaan, että kiittely jäisi vähäisemmäksi, jos äityisin tätä enemmänkin kuuntelemaan.
Sitä vaaraa en kuitenkaan aivan tältä istumalta näe. Yksittäiset albumit kun eivät ole Apulaissheriffillä jatkuvassa, tiheään toistuvassa soitossa. Neil Youngin livekiekkojen tapauksessa vaara yliannostukseen on vielä vähäisempi, kun hyllytilaa kuluttaa tätä nykyä parikymmentä tapausta sitä lajia.
Mainittuihin verrattavia akustisia sooloja on ulkona kolme muutakin. Nämä ovat varhaista Niiloa kylvävä Sugar Mountain - Live At Canterbury House 1968 (2008), vuoden -76 satoa edustava Songs For Judy (2018) sekä Harvest Moonin materiaalin lavalta dokumentoiva Dreamin' Man Live '92 (2009).
Niille, jotka haluavat lähteä panemaan Shakespearea Cellar Doorin ja Massey Hallin kanssa samalle viivalle suosittelen kokeilemaan perätysten biisejä, jotka ovat mukana kaikilla. Tell me why, Don't let it bring you down, Old man ja Down by the river sopivat tarkoitukseen.
Minuutin alustuksella varustettu The needle and the damage done taas on eräs suosikkini koko Neilin katalogista. Kannattaa huomata, että hän esittää tässä(kin) vasta vuoden päästä vinyylille päätyvän laulunsa. Harvestilla on näet siitä liveversio, joka tallennettiin 8 päivää Shakespearen jälkeen.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Way Down In The Rust Bucket
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti