25 kesäkuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Neil Young: Homegrown

Separate ways käynnistää albumin, jonka piti ilmestyä jo 45 vuotta sitten. Laulu valuu korviini juuri nyt muistaakseni neljättä kertaa. Täytyy tunnustaa, että laiskatempoinen, hienosti soittimet erottelevalla miksauksella varustettu, kauniin surumielinen sävellys vei mukanaan jo ensi kuulemalla.

Young (laulu, kitara ja huuliharppu), Levon Helm (rummut), Tim Drummond (basso) ja erikseen kehuttuna Ben Keith (pedal steel) nikkaroivat Nashvillessä 11.12.1974 nauhalle sellaisen ässäpläjäyksen, että oksat pois. Se istuisi mielestäni vaivatta Harvestille (1972), joka lähes vailla puutteita lukeutuu Apulaissheriffin papereissa Youngin kaikkien aikojen ykköstykkeihin.

The Bandin rumpalia lukuunottamatta Harvestilla soitti samaa porukkaa kuin Separate waysillä. Osa tuota klassikko-LP:tä äänitettiin tuoreen julkaisun avausraidan kanssa samassa studiossa. Niin vanha mestariteos kuin nyt ilmestynyt uutuuskin koostuvat eri paikoissa eri kokoonpanoin nauhoitetusta materiaalista. Onko käsillä siis uusi Harvest?

Ei ole.


Homegrown (2020) on hivenen monipuolisempi, mutta ehkä juuri siksi epäyhtenäisempi kokonaisuus. Tähtiarvosteluna se ansaitsisi varmaankin neljä viidestä, mahdollisesti miinuksen kera. En nyt kuitenkaan lukitse kantaani tuolla tarkkuudella, kun se ei tapoihini yleensäkään kuulu. Itse asiassa miinus vaikuttaisi olevan haihtumassa helteisiin, kun Homegrowniin tutustuu enemmän. En hämmästyisi, mikäli se vuosien saatossa olisi muuttunut plussaksi.

Jätän myös puimatta kovin tarkkaan levytysyksityiskohtia, kun ne voi kukanenkin kaivella muualta. Mainio lähde tälle muuten on kansipahvi, johon on painettu normaalia Youngin tuotosta vuolaammat tai vähintäänkin selkeämmät kappalekohtaiset datat.

Valopilkkuja Homegrown tarjoilee jo alussa kerrotun lisäksi enemmänkin. Lupsakka niilokantri Try Emylou Harrisin taustalaululla vahvistettuna on yksi. "Alkuperäinen" Homegrown viivyttelevine introineen on toinen. Erinomaista kitaraa sisältävä tunnelmallinen blues We don't smoke it no more on kolmas. Erittäin kirkkaita valopilkkuja ovat kaikki nuo. Kuin myös rennosti rokkaava Vacancy.

En tiedä onko kappalelista juuri se mitä Young vuonna 1975 suunnitteli ennen kuin päätti perua koko julkaisun. Luultavasti on, koska muuten on hankala ymmärtää miksi mukana on kolme ymmärtääkseni identtistä versiota sittemmin muualle sijoitetuista biiseistä ja kaksi varhaista, poikkeavaa tulkintaa muista.

Eivät Love is a rose (Decade-kokoelma, 1977), Little wing (Hawks & Doves, 1980) ja Star of Bethlehem (American Stars 'n Bars, 1977) heikkoja ole. Niitten mukanaolo vaan tuo Homegrowniin kokoelmamaista tuntumaa. Lähdetään nyt tästä huolimatta siitä, että Neil halusi tuoda levyn meille sellaisena kuin sen jo aikoinaan piti tulla.

Crazy Horsen kanssa myöhemmin versioidut Homegrown (American Stars 'n Bars) ja White line (Ragged Glory, 1990) puoltavat albumilla paremmin paikkaansa. Nyt saataville pukatut alkuperäiset näkemykset ovat varsinkin jälkimmäisen tapauksessa tyystin erilaiset kuin mihin olemme tottuneet. Itse pidän näistä enemmän kuin Crazy Horsen kanssa vedetyistä.

Puhutun Florida-häröilyn olisi toki voinut jättää pois.

Saatavilla olevan tiedon perusteella Homegrown-sessioista jäi vieläkin yli muualla julkaisematonta tavaraa. Ehkä jonain päivänä nekin saadaan virallisesti kuunneltavaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti