Blogiin on tupsahdellut viime aikoina tavallista tiuhempaan juttuja livelevyistä, sekä uutuusosastolla että vanhoja aivan mahtavia käsittelevässä LEVYT-sarjassakin. Ensin mainittuun kategoriaan lukeutuu noin neljännesvuosi sitten ilmestynyt Neilin ja Hevosen Fu##in' Up (2024).
Jostain syystä olin sen hankkiessani luulossa, että kyseessä olisi Neil Young Archives Performance Series -kiekko, mutta eihän se ole. Varmasti olin talvella tajunnut mikä on homman nimi, ja ehkä sekaannuksen aiheuttikin kesäkuussa julkaistu vanhaa studiomaterialia sisältävä Early Daze (2024). Fu##in Up kun tuli taloon vasta sen ollessa jo ulkona.
Yllä kertomani on osoitus herpaantuneesta keskittymisestä Youngin julkaisujen jatkuvassa tulvassa. Joko niihin on kyllästynyt?
Tallenne sisältää 4.11.2023 nauhoitetun yksityiskonsertin, jossa bändi sahasi yhtä numeroa vaille läpi upean klassikkoalbuminsa Ragged Glory (1990). Olen kuunnellut sen kahdesti ja vähän kiikun kaakun siitä, olisiko tapahtuman voinut jättää julkaisematta. Pistän kuitenkin CD:n nyt soimaan ja kirjoitan lennosta mitä mieleen muljahtaa.
City life eli Country home. Kuulostaa kuin koneet käynnistyisivät aavistuksen yskähdellen. Olen huomaavinani Billy Talbotin basson kulkevan rytmisesti hieman eri latua kuin muut. En tiedä onko näin. Biisi on huippu, esitys ei.
Feels like a railroad (river of pride) eli White line. Sama lievä valjuus jatkuu kuin avauksessa. Bändi ei ole parhaitten vuosiensa tikissä, mutta muistelen aiemmilla kuunteluilla viikkoja sitten huomanneeni menon paranevan, kunhan ukot lämpenevät. Toistaiseksi ei säväytä.
Heart of steel eli Fuckin' up tai Fu kuten kannessa lukee. Kappaleet on siis nimetty Ragged Glorysta poikkeavasti, mutta alkuperäinenkin otsikko mainitaan. Huomio kiinnittyy kovin töhnäisiin soundeihin. Ei lähde heppa raville vieläkään.
Broken circle eli Over and over. Päästään Ragged Gloryn rautaisimpien klassikkojen pariin. Ja kas, ainakin alussa on havaittavissa otteen tiukentumista. Neilin kitara soi aika komeasti. Kahdeksisen minuuttia myöhemmin voin todeta, että jo toimi, jos kohta miksauksessa olisi kenties voinut hiukan nostaa taustalaulun tasoa.
Valley of hearts eli Love to burn. Syvennyn 13 minuutin ajaksi nauttimaan pasianssia pelaten eräästä maailman parhaisiin kuuluvasta rock-kappaleesta.
Sovitus ja esitys tekevät biisin, eivät niinkään sävellys ja sanoitus. Joudun nyt joustamaan tuosta usein heittämästäni ajatuksesta. Versio ei ole huipputasoa, vaan silti pakkaa välillä kylmää värettä käsivarsiin. Viisikko vetää tämän riittävän hyvin, jotta vaikutus kuulijaan on vahva.
Tosiaan viisikko. Youngin, Talbotin ja rumpali Ralph Molinan lisäksi lavalla olivat Nils Lofgren sekä Promise Of The Realin Micah Nelson, molempien aseina kitara ja välillä piano. Ilmeisesti pääosin soi siis kolme kuusikielistä. Tämä taisi johtua Lofgrenin Springsteen-kiireistä, jotka sitten peruuntuivat, eikä korvaaja Nelsonia enää hennottu heittää kiertueelta pihalle.
Tauko. Ei kahvia, ei pullaa.
Tähän väliin joku kuva ankeasta kannesta. Eiku pannaankin vähän sekalaista sälää ympärille.
Farmer John. Lainalaulun nimeä ei lähdetty vääntämään uusiksi. Junttaava taonta toimii, ja miksauskin on saatu kohdilleen. Joku pimputtaa pianoa.
Walkin' in my place (road of tears) eli Mansion on the hill. Aivan kuin lavalla olisi eri yhtye kuin keikan alussa. Pientä purnattavaa on edelleen havaittavissa, mutta yleisilme on tiukka. Kappale on taas niitä superjytkyjä, joita Ragged Glorylla piisaa vaikka muille jakaa. Kyllä tämä parhaimmillaan on hyvä levy.
To follow one's own dream eli Days that used to be. Priimatavaraa tämäkin ja tulkinta edelleen riittävän kova, jos antaa anteeksi lepsuuden Neilin huuliharppusoolossa ja jonkin verran loppua kohti löystyvän otteen. Ei heru täysiä pisteitä, mutta tyydyttävästi kuitenkin.
A chance on love eli Love and only love. Se kaikkein paras biisi Ragged Glorylta. Youngin uran eittämättömiä mahtisuorituksia. Rima on siis niin korkealla kuin olla saattaa.
Voi sissokiesus miten kulkee! Maagista. Mahtavaa. Loistavaa. Minulla on varmaan jonkinasteinen tunneside tähän kappaleeseen, kun se saa aina aikaan reaktioita kropassa. Nyt on kulunut viisi minuuttia ja ei moitteen sijaa. Näppäimistö vaikenee hetkeksi. Palaan asiaan vajaan kymmenen minuutin kuluttua.
Palaankin jo etuajassa kirjoittamaan, että ihan kuin Neil olisi alkanut pitkän soittopätkän jälkeen laulaa pikkasen väärässä kohtaa tahtia. Jos näin kävi, korjausliike oli nopea ja kaikki taas pian kunnossa.
Ei ole enää paljoa jäljellä. Pitkät loppuhäröilyt tähän vielä ja se on valmis. Jos olisin ollut yksityiskeikan tilaaja, olisin ollut tyytyväinen jo pelkästään viimeiseen numeroon.
Soitin pyöräytti juuri lätyn takaisin alkuun ja kontrasti on melkoinen Love and only lovesta Country homeen. Se todistaa minulle sen mitä kirjoitin tason noususta konsertin edetessä.
Mainittakoon vielä, että etukanteen orkesterin nimeksi on präntätty Neil & The Horse, muualla käytetään perinteisempiä muotoja.
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti