Väitän: jos levy olisi tullut ulos heti 70-luvun alussa, se olisi ajat sitten saavuttanut samanlaisen arvostuksen ja klassikkoaseman kuin Jimi Hendrixin Band Of Gypsys (1970), The Allman Brothers Bandin At Fillmore East (1971) tai Lynyrd Skynyrdin One More From The Road (1977).
Levy, jonka potentiaalisella maineella kehtaan mielipiteestäni melko varmana spekuloida on Live At The Fillmore East - March 6 & 7 1970 (2006), esittäjänä Neil Young & Crazy Horse. Minusta se on kovempi kuin mikään yllä mainituista ollen oivinta live-Niiloa mitä on julkaistu.
Ja paljon sitä muuten onkin julkaistu. Yksin Crazy Horsen kanssa veivattuja löytyy ainakin seitsemän. Viisi vuotta sitten kävin silloin uudesta Way Down In The Rust Bucketista (2021) kirjoittaessani läpi siihen mennessä ilmestyneitä. Myös Fillmore-pläjäys sai huomiota ja pääsee nyt varsinaisen levykouhkauksen pääaiheeksi.
Yhtyeen jäsenilllä oli yhteistä esihistoriaa 60-luvun alkupuolelta lähtien nimillä Danny & The Memories ja The Rockets. Nimellä Crazy Horse se alkoi vaikuttaa ymmärtääkseni vuonna 1968. Kokoonpanoksi naulittiin tuolloin Danny Whitten (kitara), Billy Talbot (basso) ja Ralph Molina (rummut).
Trio säesti Youngia tämän toisella Buffalo Springfieldin jälkeisellä LP:llä Everybody Knows This Is Nowhere (1969). Sen tiimoilta lähdettiin kiertueelle, joka pysähtyi Manhattanille seuraavan vuoden maaliskuussa.
Legendaarisen Fillmore Eastin yleisö sai kahden päivän aikana nauttia neljästä show'sta. Nyt ruodittava albumi on koottu noilta keikoilta. Kansitekstit eivät kerro tarkemmin milloin mikäkin numero on nauhoitettu. Missään tapauksessa kyseessä ei ole yksi kokonainen tapahtuma.
Konserttien (tai ainakin osan niistä) lämmittelijöinä toimivat Steve Miller Blues Band ja Miles Davis Quintet. Pääesiintyjän vuorokin oli kaksiosainen. Ensin Neil soolona, sitten bändin kanssa. Albumi kattaa bändiosuuden, ja jostain syystä Cinnamon girl jätettiin pois. Oliko niin pitkänä jamittelu, että loppui tila kesken? Ainakin vinyyliversio olisi pitänyt sen kanssa prässätä tuplana.
Tuossa kohtaa aikaa Crazy Horsen kanssa soitti myös muusikko-lauluntekijä-tuottaja Jack Nitzsche työkalunaan sähköpiano. Vokaaliosuuksia on Neilin lisäksi merkitty Whittenille ja Molinalle.
Tähän väliin muistisääntö, kun ei asia aikanaan tahtonut millään jäädä päähäni. Talbot ja Molina, kumpi bassoa, kumpi rumpuja? No, Molina tuottaa kolinaa.
Everybody knows this is nowhere avaa ja kuulijalle tulee heti hyvä olla. Virallisena studioversiona vasta hienolle kokoelmalle Decade (1977) sisällytetty Winterlong jatkaa haikeatunnelmaisena country rockina ja jäi tällä kuuntelukierroksella meikäläiselle korvamadoksi.
Kun kolmantena soivan Down by the riverin ensimmäiset kitaran kielen värähtelyt iskevät tajuntaan, ollaan lopullisesti parhauden ytimessä. Ai että. Tää on niin tätä. Kappale viilsi Hartwall-Areenalla vuonna 2016 allekirjoittaneeseen niin ison jäljen, että ei lähde kulumallakaan. Se on jo sävellyksenä loistava ja toteutus käytännössä aina suorastaan mahtava. Juhlaa.
Seuraavaksi Neil esittelee "song from my new album... when we record it [naurua]". Tämän miehen tapauksessa suunnitelmat eivät vaan likikään aina pifä yhtä tulevan kanssa. Tai ainakin aikakäsitys on usein, sanoisinko itämainen. Wonderin' tuli sitten ulos vasta LP:llä Everybody's Rockin' (1983).
Come on baby, let's go downtown on sama otto kuin levyllä Tonight's The Night (1975). Siellä kertosäkeestä on editoitu osa pois, ks. lihavoimattomat rivit:
come on baby, let's go downtown
let's go, let's go, let's go
downtown
come on baby, let me turn you around
I'll turn you, turn you, turn
you around
come on baby, let's go downtown
let's go, let's go, let's go
downtown
Aika jännää, että noin voi tehdä. Toki se teknisesti saadaan kuulostamaan katkeamattomalta, vaikka keskeltä leikataan pätkiä pois, mutta ajattelen sitä miksi. Mitä sellaista noilla riveillä on, mitä ei haluttu mukaan? Ehkä tieto on jossain luettavissa...
Whittenin ja Youngin kirjoittama lauluhan löytyy myös Crazy Horsen omalta levyltä Crazy Horse (1971), jolla Young ei ole mukana. Siellä sen nimi on lyhyesti Downtown.
Sokerina pohjalla kajahtaa eeppinen tulkinta biisistä Cowgirl in the sand. Ei mitään rajaa miten upea ja uljas versio.
Kuusi numeroa Fillmore Eastillä ja kiekko on - kuten niin moni muu, etenkin livesellainen - vaihtelevasti hyvä. Hyvänä päivänä paras, huononakin vähintään kahden osalta paras (Down by the river ja Cowgirl in the sand). Jos ei yksi pääsky kesää tee, niin kyllä kai kaksi kappaletta sentään.
Aivan mahtava!
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti