UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Toast

Yhdessä Booker T. & MG'sin kanssa nauhoitettu Are You Passionate? (2001) ei ole koskaan noussut Neil Young -suosikkeihini. Olen pitänyt sitä selvästi alle keskitason pitkäsoittona herran mittavassa tuotannossa. Sattuneesta syystä tulin sen vastikään kuunnelleeksi pariinkin kertaan.

Tai, no. Keskityin muutamaan kappaleeseen ja pikakelailin suurinta osaa. Jotenkin se on tylsähkö. Hieman pliisu ja sileäreunainen, joskin hyvin soitettu. Aivan liian pitkä yli tunnin mittoineen. Biisien lyhentäminen ja karsiminen olisivat varmasti tehneet hyvää.

Syy intooni palata miltei unohtamani teoksen pariin kumpusi Youngin arkistojen Special Release -sarjasta, jonka alla tuli juuri ulos Toast (2022).

Se purkitettiin vuonna 2001 ja sillä Youngia tukee vanha uskollinen Crazy Horse (Ralph Molina, Billy Talbot & Frank Sampedro). Tom Bray auttaa trumpetilla ja taustalaulajiston naisäänistä vastaavat vaimo Pegi Young ja sisko Astrid Young. Neil itse käväisee pianojakkarallakin. Studiotyön tulokset jäivät julkaisematta tuolloin, mutta osia siitä käytettiin hyväksi alussa mainitun AYP-albumin teossa.

Avausraita Quit on yksi näistä. Sillä alkuperäinen Crazy Horse -versio ei lennä järin paljon, mutta silti selvästi korkeammalla. Oivaa jyystöä.

Standing in the light of love muistuttaa raa'assa hard rockia hivottelevassa paahdossaan hieman tuossa vaiheessa vielä tekemättömän LP:n Living With War (2006) meininkiä. Biisistä on olemassa useita bootlegina julkaistuja livetulkintoja.

Goin' home pantiin myös AYP:lle Crazy Horsen vetämänä. Itse asiassa kyseessä on täsmälleen sama otto, mutta eri miksaus. Kiitos tiedosta kotimaisen NY-FB-ryhmän aktiivisimmalle jäsenelle MV:lle. Apulaissheriffin korvissa tämä on kuulostavinaan Toastilla paremmalta, mikä pisti miettimään kahtakin asiaa.

Ensinnäkin, ympäristön vaikutus, alitajunnan luomat mielikuvat, jalojen juomien maistelusta tuttu etiketin maku. Maistuiko Toast-soppa paremmalta, koska ollaan ns. paremmissa ympyröissä Crazy Horsen levyllä, ja koska AYP ei ole koskaan innostanut kokonaisuutena? Makueron olin huomaavinani jo ennen kuin tiesin yksityiskohdista.

Toiseksi, musiikin ja etenkin musiikkiäänitteen tuottamisen loppuvaiheiden merkitys. Olen täällä silloin tällöin toitotellut sovituksen ja miksauksen vaikutusta lopputulokseen. Kuulun koulukuntaan, jonka mielestä biisi (säv+san) ei lopulta tee likikään kaikkea, hyvä jos puolta lopputuloksesta. Siis: ei mitä, vaan miten. Loistosävellyksen huipputekstillä voi pilata prosessin myöhemmissä vaiheissa.

Timberline tuo rempseänä renkutuksena tervetullutta vaihtelevuutta kiekon yleisilmeeseen. Sillä voi vaikkapa keskittyä seuraamaan Talbotin bassottelua.

Gateway of love taas on eri lailla erilainen. Olenko havaitsevani Molinan rumpaloinnissa peräti jotain etäisesti lattariin vivahtavaa? Ehkei sentään. Joka tapauksessa tälle on saatu luotua kertakaikkisen upea, sykkivä sovitus hienoine kitaroineen (Sampedro ja Young). Mielialasta riippuen tämä on kattauksen suosikkilauluni, jota on myös bootlegattu konserteista.

Sen perään How ya doin? on vastaavasti heikointa antia. AYP:lle sama tehtiin otsikolla Mr. Disappointment, ja yllättäen pidän siitä enemmän, en vähiten Neilin matalalta laulamisen vuoksi.

Toinen suosikkini on lopetus Boom boom boom, joka löytyy AYP:llä nimellä She's a healer. Jälkimmäisellä pidän Booker T:n urkuosuuksia kappaletta parantavana, mutta kokonaisuutena Crazy Horse jyrää niin, ettei jää epäselvyyttää minkä hevosen kauraa tämäkin ralli on. Lopulta hyvinkin selvästi kovempi tulkinta Toastilla.

Leikkimielinen vertailu Crazy Horse vs. Booker T. & MG's päättyy lukemiin 2-1, mutta tasoero on lukemia isompi. Albumivertailun analyysinä viittaan vanhaan Albert King -juttuun (linkki lopussa), jonka yhteydessä hieman kritisoin BTMG'siä. Jätkät soittaa äärettömän hyvin ja tarkasti, mutta se voi joskus mennä hieman kliinisyyden puolelle. CH:n jälki on, ja on aina ollut rosoisempaa ja siten eläväisempää.

Oikein hyvä levy.

Aika näyttää onko tästä klassikoksi, mutta ihmetellä täytyy kuinka laadukasta materiaalia äijällä on ollut varaa jättää pölyyntymään. Parin vuoden takainen Homegrown (2020) toimi esimerkkinä samasta. Otan jatkossakin suurella ilolla vastaan jokaisen pöytälaatikkolätyn, minkä Neil suvaitsee julkaista.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Neil Young: Homegrown
• LEVYT - Neil Young: Living With War
• LEVYT - Albert King: Born Under A Bad Sign