Minisarjan edellisen osan (Siekkarit Nurmiota) 100-prosenttinen aiheeseen sopivuus saa jatkoa toisella täysin otsikkoon osuvalla teoksella. Sikäli passelius on omaa luokkaansa, että Aku Ankkuli oli/on tietääkseni vain ja ainoastaan Kari Peitsamon musiikkiin keskittynyt joukkue.
Toiminta alkoi 90-luvun alussa Jyväskylässä. Keikkailtiin. Julkaistiin CD Toivesarja (1993), jolla on teemamme kannalta yksi pieni kauneusvirhe. Seitsemän aidon Peitsamo-kappaleen joukossa seisoo laulavan basistin, Simo Koivusen suomennos Nuclear nightclubista. Ei tosin perusteetta, sillä Skootteri oli levyttänyt Wigwam-klassikon aiemmin.
Pian esikoisen jälkeen tuli Kääk! (1994). Tällä kertaa ei menty kokonaan cover-pohjalta, vaan Koivunen kyhäsi jokusen uudenkin siivun yhteistyössä esikuvan kanssa. Myös Yarin (Se) Kari Peitsamo on mukana.
Samoihin aikoihin mestarilta ja kisälleiltä ilmestyi yhteisalbumi Dr. Rockfinger & Outlaw Boys (1994). Sillä on uusia sävellyksiä sekä bändin että Karin kynästä, esittäjinä joko Kari, bändi tai Kari ja bändi. Ei kelpaa teemaan.
Eikä kelpaa toinenkaan kimppakiekko Für Elise (2006). Nyt vedettiin yhdessä koko hela hoito, osin uutta, osin vanhaa.
Vaan kun palaamme kotvasen ajassa taakse päin, löydämme täydellisen YKSI TOISTA -tapauksen. Lootus (2003) sisältää 14 KP:n kirjoittamaa ja levyttämää raitaa AA:n esittämänä.
Kannen ankkamaailma on todennäköisesti suurelle osalle kansalaisia tutumpaa kuin CD:lle pakattu äänitaide. Aku Ankkuli käytti Kääk!:n tavoin Kaj Stenvallin maalausta levynsä julkisivua komistamaan.
Pidän ratkaisua paitsi visuaalisesti erittäin onnistuneena, myös osoituksena tietynlaisesta kunnianhimosta. Kaukana marginaalissa majailevan orkesterin ja kuuluisan taiteilijan työt yhdistettynä samaan pakettiin vaikutti aikoinaan sen ensi kertaa nähtyäni niin epätodennäköiseltä liitolta, etten tarkistamatta uskonut kuvia aidoiksi Stenvalleiksi.
Mitä musiikkiin tulee, ei olla helpon äärellä näin Apulaissheriffin näkökulmasta katsoen. Minulle Peitsamo on sen verran tärkeä tekijä, että voin olla vielä tavallistakin kriittisempi tällaisia pyrintöjä kohtaan.
Vaan ei hätää. Toivesarja on oikein hyvä, Kääk! välissä hiukan köykäisempi, mutta pitemmän studiotauon jälkeen nikkaroitu Lootus taas priimaa. Se on yhtyeen kovin saavutus tähän päivään mennessä.
Taktiikkana oli sähköistää alun perin akustisia soolotulkintoja trion rapattaviksi. Kaikilla pitkäsoitoilla pääosin käytetty politiikka on jo lähtökohtaisesti hyvä. Miksipä olisikaan tehty biisejä toistamiseen samalla lailla? Se polku ei olisi johtanut mihinkään.
Tuotantopolitiikka on edeltäjiä tanakampaa. Kuusikielinen mouruaa väliin aika hevisti. Soundit ovat kaikin puolin jykevät. Ja toimivat.
Ylimpään kastiin nousee esimerkiksi Orpokodissa tapahtuu. Äärimmilleen jämäköity ränttäkomppi à la Status Quo potkii kuin nuori norsu. Muutamaan paikkaan porukka pitää rumpalin peltitöitä lukuunottamatta niin pitkän tauon, että äkkinäinen voisi luulla muitten jo tipahtaneen. Itse luulin auton melussa kaikkien tipahtaneen.
Edellisen kanssa samalta LP:ltä Kari Kolmas (1978) peräisi oleva Vanha ränsistynyt elokuvateatteri kokee tyystin erilaisen käsittelyn. Ollaan Suomirokin ytimessä. Meno muistuttaa kitaroiltaan Hikisten Siivujen (1989) aikaista Kolmatta Naista, basso ja rummut voisivat olla Hyvää Ja Kaunista (1990).
Sinne ei aurinko paista, alkujaan lätyltä The Fool (1992), juoksee varsin rivakasti, kunhan kaikki pytyt on saatu käyntiin. Joku puhkuu simppelin, mutta räväkän huuliharppusoolon. 70-luvun Dr. Feelgood ei ole kaukaa haettu verrokki.
Jutussani Gulliverin Retkistä (1981) hehkutin Peitsamon mestarillista biisiä Anna vielä aikaa. Aku Ankkuli ei jää tulkinnallaan huonommaksi, vaan iskee tiskiin loistavat kuusi ja puoli minuuttia, jonka uljas kitarasoolo kruunaa.
Simo Koivunen on oikea mies näitä tulkitsemaan. Hän on vokalistina eri lailla samanlainen kuin tulkintojen kohde. Molempien laulusta puuttuu kaikkinainen raakuus, rankkuus ja raspikurkkuus. Kumpikin vetoaa kuulijaan omalla herttaisella tavallaan, kaukana keskitiestä, mutta turvallisesti asfaltin puolella.
Koivusen ohella ryhmässä on aina vaikuttanut rumpali Seppo Pohjolainen. Simo ja hän asuivat poikasina Sulkavalla ja innostuivat Peitsamosta jo 70-luvun lopulla. Für Elisen kannessa he kertovat Jatsin Syvin Olemus -LP:n (1977) vaikutuksesta itseensä: "Se oli kovempi kuin Slade. Se oli tiukempi kuin Hurriganes."
Sepolla oli jo tuolloin bändi, joka soitti Ankkulia. Mutta se oli eri juttu. Tarvittiin toistakymmentä kesää ja muutto Jyväskylään ennen kuin Aku Ankkuli syntyi.
Matkan varrella on kitaran varressa vaikuttanut useita eri soittajia. Lootuksella homman hoitaa Pohjolaisen yhtyetoveri tuolloin viimeisiään vedelleestä Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksesta.
Kyllä vaan, nimenomaan Rautiainen kepittää tällä levyllä. 2/3 porukasta on siis paremmin tunnettuja eräästä vuosituhannen vaihteen jälkeisen ajan suurimmista suomenkielisistä raskaan rockin kokoonpanoista.
Yllättävää, eikö vaan? Toisaalta se selittää soundien jyräävyyttä.
On oikeastaan aika mukavaa lohkaista loppuun, että Lootus on aivan mahtava levy!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
