21 joulukuuta 2021

UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Barn

Buffalo Springfieldin Buffalo Springfield (1966) ilmestyi 55 vuotta ja 16 päivää sitten. Neil Youngin ja Crazy Horsen Barn (2021) julkaistiin 11 päivää tästä taakse päin.


Neil Young & The Blue Notesin erinomaisella levyllä This Note's For You (1988) on kappale Ten men working, jonka tekstin mukaan kymmenen miehen työnä oli viihdyttää, tanssittaa ja saada hyvälle mielelle. Barnin biisi Change ain't never gonna alkaa näillä riveillä:

ten men working
had to get a new job
to try to save the planet


Neilin ja Crazy Horsen ensimmäinen yhteistyö, mestarillinen Everybody Knows This Is Nowhere (1969) tarjoilee nuorten miesten virkeää jyystöä, hillittyä groovea ja raukeaa tunnelmointia. Samaa pätee soveltuvin osin Barniin, vaikka ollaan jo illassa, joskin yhä aurinkoisessa.


Mielestäni ladosta kantautuu hieman huojuvanakin erittäin hyvää musiikkia, uutta Youngia nyt jo seitsemännellä (7.) perättäisellä vuosikymmenellä.


17 joulukuuta 2021

LEVYT - Parliament: Mothership Connection

Joskus ennen vanhaan elokuvan tekijätiedot ynnä muut näytettiin yleisölle jo ennen filmiä. Katsoja saattoi joutua odottamaan itse asiaa pitkäänkin, kun alkutekstit valtasivat kankaan jopa minuuttien ajaksi. Käsittääkseni nykyisin suositaan lopputekstejä.

P. Funk (wants to get funked up) muodostaa tavallaan alkutekstit Parliamentin neljännelle albumille Mothership Connection (1975), bändin jo toiselle tuona vuonna.


Ei avausraita nyt vallan esittele tekijäkaartia. Vertaus elokuviin putkahti mieleeni, koska se - olkoonkin, että on koko kattauksen pisin - ei meinaa millään nytkähtää käyntiin. Tunnelma on odottava. Milloin tämä alkaa? Olisiko pitänyt tulla paikalle vähän myöhässä, jolloin olisi voinut välttää tällaisen jahkailun?

Aika ajoin P. Funk sentään väläyttää tiukkoja, liikkeeseen yllyttäviä rytmejä. Se tekee sen ikään kuin vakuuttaakseen kuulijan siitä, että jatkossa kyllä läiskyy, kun nyt et jätä kesken. Vaan sitten palataan takaisin uneliaaseen jammailuun ja laiskanpulskeaan puheeseen.

Läiskettä tarjotaan oikein urakalla alkaen vasta seuraavasta kappaleesta Mothership connection (star child).

Vetelänsorttista alkuaan lukuunottamatta Mothership Connection on huippu- ja tasalaatuisinta funkia mitä tiedän koko P-Funk-kombinaatin koskaan tuottaneen. George Clintonin luotsaama ryhmittymä levytti nimillä Parliament ja Funkadelic parikymmentä LP:tä 1970-luvulla ja jotain sen jälkeenkin. Tämä taitaa olla paras niistä.

Molemmissa yhtyeissä pyörivät pitkälti samat naamat. Tuttuja kasvoja nähtiin muutamissa sivuprojekteissakin, kuten Bootsy's Rubber Band.

Äänitteiden kokonaisanti ei ole yksikäsitteisesti vain yhtä genreä. Funk on toki isossa osassa, mutta yhtä lailla Clintonin johdolla tehtiin funk rockia sekä psykedeelistä rockia ja soulia. Ei ole myöskään kauhea vääryys, jos väittää heidän keksineen jotain uutta ja omaa.

Äärimmilleen yksinkertaistaen P-Funkin voi sanoa muodostaneen linkin James Brownista Princeen ja hip hoppiin. Ryhmässä vaikuttaneista muusikoista saksofonisti Maceo Parkerin CV:stä löytyvät molemmat mainitut nimet. Rap-osastolla hän on soittanut ainakin De La Soulin kanssa.

Clintonin ja Parkerin jatkoksi nostan monipäisestä joukosta esiin vielä kaksi muuta tyyppiä. Tarkoitus ei silti ole vähätellä kenenkään panosta. Alla koko poppoo.


Basisti Bootsy Collinsin tumputus on lätyllä hyvin dominoivassa roolissa. Niin kuin yltä ilmenee, hän osallistui siinä sivussa kitara-, perkussio- ja lauluhommiin. Lisäksi hän sai nimensä yhtä vaille kaikkien biisien tekijätietoihin. Sittemmin paljon myös muissa orkestereissa ja soolona julkaissut heppu oli varsin merkittävä tekijä levyllä ja P-Funkissa ylipäätään.

Bootsy oli hypännyt kelkkaan - niinpä! - James Brownin kyydistä kolme vuotta aiemmin. Ensimmäinen levytys Clintonin messissä oli Funkadelicin America Eats Its Young (1972), Parliamentin osalta Up For The Down Stroke (1974).

Jos Collinsin edustamien musiikkityylien piireistä pitäisi nimetä tärkein, vaikuttavin tai yksinkertaisesti kovin basson paukuttelija, uskon useimpien valitsijoiden päätyvän juuri häneen. Niin minäkin.

"Oikeitten" lyömä-, puhallin- ja kielisoittimien lisäksi albumilla kuullaan epäorgaanisia, syntetisaattorilla tuotettuja ääniä. Esimerkistä sillä saralla käy hulppeasti otsikoitu Supergroovalisticprosifunkstication.

Syntikoista ja kosketinsoittimista vastaa alkuperäis-P-funkisti Bernie Worrell. Miehen käyttämä, varsin mittava laitearsenaali kattaa suuren joukon sähköisiä vehkeitä, mutta myös ihan normiflyygelin. En mene takuuseen onko koko Wikipedian Mothership Connection -sivulla kerrottu setti pelissä juuri tällä levyllä.

On merkillepantavaa ja ilahduttavaakin kuinka hyvällä maulla digivitkuttimia ja elektronisia koskettimia on mausteena sopassa. Perinteisempien instrumenttien varaan rakentuva kokonaissoundi on mehevä ja maistuva. Uudempi tekniikka vain värittää sitä taiten.

Worrell on Parliamentin ja Funkadelicin jälkeen ollut paljossa mukana. Opin tuossa juuri, että hänen 80-lukuunsa kuului useita vierailuja Talking Headsin riveissä.

Pitkäsoiton suoraviivaisinta antia edustaa tarttuva, ehkä monen mielestä jankkaavasti samaa toistava, mutta yhtä kaikki loistava Give up the funk (tear the root off the sucker). Kappaleen voi helposti mieltää varhaiseksi discoksi, vaikka siinä on aimo annos itse asiaakin.


Apulaissheriffin jaaritteluissa tuo asia on ollut toistaiseksi luvattoman heikolla edustuksella. En ole tainnut ennen tätä juttua naputella juuri muista kuin The Metersistä ja James Brownista. Ja tietysti Princestä ja...

Alle listattujen ohella oman lajinsa eliitissä kiistatta paikkansa ansaitseva Mothership Connection on aivan mahtava levy! 

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


14 joulukuuta 2021

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #7 - Muddy Waters: Sings "Big Bill"

Tell me baby edustaa minulle parasta, "vanhaa" Muddy Watersia, joka nostaa poikkeuksetta mielialaa, kun sen kuulee. Mies itse laulaen, Pat Hare kitaralla, Andrew Stephenson bassolla ja Willie Smith rummuin tahkoavat yksinkertaista, mutta tenhoavaa bluesia.

Hieno esitys avaa LP:n Sings "Big Bill" (1960).


Vaikka Muddy teki ensimmäiset kaupalliset studiosessionsa jo 1940-luvulla, oli Big Bill Broonzylle osoitettu tribuutti vasta hänen ensimmäinen pitkäsoittonsa. Sillä on kymmenen Broonzyn levyttämää, pääosin myös kirjoittamaa kappaletta. Se on täten oiva lopetus minisarjallemme.

Kuten saksalaisen tarkasti laaditulta Stefan Wirzin diskografiasivustolta käy ilmi, on Tell me baby ainut kertomallani kokoonpanolla äänitetty numero. Wirzin mukaan Muddy ei soita koko albumilla, mikä tuli nyt pienenä yllätyksenä. Suhtaudun tietoon pienellä varauksella, vaikka on tunnettua, että vanhemmiten herra jätti usein kuusikielisen muitten vastuulle, studiossa ja lavalla.

Merkityksellisempää on se, että avausraita on mielestäni koko lailla kiekon ainut huippuveto. Sen loistavan kitaroinnin (olipa Pat Hare yksin tai Waters & Hare) lisäksi haen syytä kokoonpanosta ja sovituksista.

Mainittu Willie "Big Eyes" Smith istahti rumpujakkaralle kesken sessioitten, ne aloittaneen Francis Clayn tilalle. Tällä en näe olleen vaikutusta kokemaani laatuun.

Tell me babyä lukuunottamatta bändissä oli Chicagon malliin mukana myös pianisti ja harpisti. Otis Spannin tekemisessä mustilla ja valkoisilla en kuule moitittavaa, vaan pääsääntöisesti piano tukee musiikkia.

Sen sijaan minua hieman häiritsee huuliharpun hallitseva rooli äänimaisemassa. Tuolloinhan kaikki ymmärtääkseni otettiin sisään kerralla, eikä instrumenttien suhteisiin pystytty miksaten vaikuttamaan. Ei mitään pois James Cottonilta, mutta Apulaissheriffin korvissa hänen osuutensa laskee kokonaisuuden tason huipulta jonnekin keskinkertaisen ja hyvän välimaastoon.

Siis ei huono.

Tajusin tätä eestaas sahatessani, että taannoinen huuliharppukammoni johtui luultavasti muutamista tähän tapaan tehdyistä nauhoituksista. En lähde soitinta kokonaan kiroamaan, koska sillä on saatu myös hyvää aikaan, ihan Suomessakin. Kuten tavallista, meikäläisen mielipide on vain meikäläisen mielipide.

Levy on tyyliltään aika tyypillistä Chicago bluesia, kuten jo tuli alustettua. Watersin laulu on tunnistettavaa ja - niin kuin useimmiten - vahvaa.

Muutoin mestarin LP-tuotannon alkupäälle oli ominaista musiikillinen teemallisuus. Tähän häntä rohkaistiin, jopa painostettiin levy-yhtiön toimesta. Chess hakemalla haki keinoja saada myyntilukuja ylemmäs.

Debyytin teemana oli vain kunnianosoitus samoista ympyröistä tulleelle muusikolle, jonka avustuksella oli osansa, kun kolmekymppinen etelän mies asettui pohjoisen kaupunkiin 40-luvun puolivälissä. Big Bill Broonzy kuoli elokuussa 1958, noin vuosi ennen tribuutin nauhoituksia. Muddy oli kantamassa arkkua.

Jatkossa julkaistiin mm. akustista, torvilla maustettua ja psykedeelistä rockin sekaista bluesia. BGO:n 2in1-CD:n jakava erinomainen Folk Singer (1964) ansaitsee oman juttunsa, mutta ei mennä siihen nyt.


Ulkomaitten osuus minisarjassa saa jäädä tähän ja viime jaksossa puituihin Pate Mustajärven Cash-tulkintoihin. Onhan noita yhden asian covereita maailmalla tehty, mutta ne eivät juurikaan ole löytäneet tietään hyllyyni.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


10 joulukuuta 2021

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #6 - Pate Mustajärvi: Musta

Popedan Pate vetämässä Johnny Cashia tuntuisi oudolta, soolo-Pate samoissa puuhissa ei lainkaan. Mustajärvi on alusta asti pitänyt nämä roolit erillään toisistaan.

Soolona hän on vuodesta 1984 lähtien levyttänyt mm. Juice Leskinen & Coitus Intin, Kinksin, Rolling Stonesin, Eaglesin, Elton Johnin, Dr. Feelgoodin, Doorsin, Beatlesin, Bruce Springsteenin, Van Morrisonin, Sladen, Bob Dylanin, Hassisen Koneen ynnä muitten kappaleita. Täydellinen lista olisi tuhottoman pitkä.

90-luvun puolivälin jälkeen tyyli muuttui. Albumit alkoivat pääosin koostua varta vasten Patelle tehdyistä biiseistä. Ollaan Ihmisiksi (2009) on kahta Ari Kankaanpään sävellystä vaille pelkkää Juicea.

Heti kohta sen perään ilmestyi Musta (2010), jolla Mustajärvi vetää sitä Cashia.


Minisarjassa on tähän mennessä käsitelty vain kotimaisia tuotantoja, joilla sekä versioijat että versioitavat ovat Suomesta. Peitsamo Wigwamin parissa on tietty sikäli rajatapaus, että sillä käytetty kieli on enimmäkseen englanti ja Pembroke oli britti.

Nyt astutaan toisella jalalla ulkomaille, kun Suomi-poika tulkitsee amerikkalaista legendaa. Mari Rantasilan Hector-levyn yhteydessä mainitsin vaikeuksista, joita voi syntyä naisen esittäessä miehen itselleen sanoittamia lauluja. Mustajärven tapauksessa en usko ongelmaa olleen, vaikka kahden maan kulttuurit kovasti toisistaan poikkeavatkin.

Mahdollisia hankaluuksia on pystytty taklaamaan käännösprosessin aikana. Esimerkiksi jenkkiläisestä junasta kertonut Orange Blossom Special muuttui suomentamis- ja suomettamismyllyssä muotoon Ukko-Pekka.

Käännöksiä tehtailivat lähinnä Bea Vala (6) ja Risto Klemola (5). Ensin mainitusta ei löydy sitten niin mitään tietoa verkosta, mikä saa minut epäilemään jonkun tunnetun sanasepon ehkä piiloutuneen salanimen taakse. Olisi minulla arvauskin, vaan en kerro.

Tekstit per henkilö löytyy Tapio Rautavaaralta, Jukka Virtaselta, Esa Hämäläiseltä ja A. Tervasmäeltä. On merkillepantavaa, ettei kaikkien tuntema Yölinjalla tullut valituksi Tapsalta. Cashin I walk the line on kyllä mukana, mutta Bea Valan uusin sanoin nimellä Kaita tie.

Sen sijaan Rautavaaran sanat komistavat Rauli Somerjoenkin aikoinaan esittämää kappaletta Kun ei niin ei (The ways of woman in love). Baddingin versio on niin ikään olemassa rallista Yksi vain ei tuu (I still miss someone).

Mainittakoon vielä se yksi raita, josta tiedän muitakin kotimaisia yrityksiä. Jukka Virtanen käänsi aikoinaan Boy named Suen muotoon Balladi pojasta nimeltä Vee ja luikautti sen singlelle vuonna 1971. (Poika) Ville Virtasen näkemys samasta ilmestyi 2008 ja on minulle tutumpi.

Alkuperäisistä voi todeta kaikkien viidentoista tulleen tallennetuksi vinyylille Johnny Cashin tulkintoina 1950- tai 60-luvulla. Yhdessätoista tapauksessa Man in Black oli biisin ensilevyttäjä, seitsemän hän kirjoitti itse.

Musta asettuu sellaisten teosten joukkoon, jotka kokonaisuutena jättävät säväyttämättä isosti, mutta jaksavat toimia omalla tavallaan riittävän hyvinä. Valtaosa sovituksista on iskelmältä kalskahtavaa kantria, kantriskelmää. 15 sellaista olisi minulle ehkä liian raskas savotta. Onneksi sinne tänne ripoteltiin osin hyvinkin mielenkiintoisia sivujuonteita.

Iso joki (Big river) on kummallinen melurokki, joka numerolla kuusi katkaisee alun perusmeiningin. Ukko-Pekka viuluineen on seiskana piristävästi suorastaan vinhaa kantria.

Apulaissheriffin makuun paremmin käyvän rockabillyn suuntaan kallistuvat selvimmin Lilja (Delia's gone) ja vinkeästi vino Rakkauden juna (Train of love). Näitä olisin jaksanut kuunnella muutaman enemmänkin.

Mustan sovitukset menevät Klemolan ja studiotekniikan hoitaneen Jani Viitasen kontolle. Soittajistossa havaitaan enemmän ja vähemmän tuttuja tyyppejä.


Yksinäisyys syö (I'm so lonesome I could cry) saa kunnian tulla nimetyksi nipun varsinaiseksi outolinnuksi. Tajunnanvirtani tuotti sille määritelmän industrial alternative spaghetti western ballad. Sielun Veljet käy vahvasti mielessä. Dave Lindholm laulaa Paten kaverina. Huima tunnelma ja siitä papukaijamerkki.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


07 joulukuuta 2021

UUTUUSLEVYT - Brian Setzer: Gotta Have The Rumble

Ennen tätä en ollut haalinut Setzereitä käsiini julkaisulämpimänä. Olisi myös väärin paukutella henkseleitä täysin kattavan kokoelman merkeissä. Syksyllä hallussani oli neljä CD:llistä Stray Catsia, kahdeksan Brian Setzer Orchestraa ja herran sooloiksi luokiteltavia vain kolme.

Ei uusinkaan enää sormia polttanut, kun sen ohimennen, muun mukavan siivellä tilasin. Sen ilmestyessä taisi Suomessa olla vielä kohtalaiset uintikelit, mutta minulle se saapui vasta ensilumen ja -liukkaitten jälkeen.

Tuosta on nyt kulunut koko lailla kuunkierron päivät. Pyöräytin silloin lätkän tuoreeltaan pariin otteeseen ja täytyy sanoa, että ohhoh.

Ohhoh!

Harvoin, äärimmäisen harvoin iskee mikään musiikki ensimmäisellä kerralla kuin halolla otsaan. Jotta meni sitten seitsemättä kymmentään aloitteleva ukko tekemään näin virkeää ja energistä rock & rollia, ja osoittaa aina vaan kuuluvansa kitaristien eliittiin. Hän muuten on viikon nuorempi kuin Aku Syrjä ja kuukauden vanhempi Marttia.

Tulin jättäneeksi levyn lepäämään, alkuun tarkoituksetta. Sitten pidin sitä aikansa siinä tilassa ihan tarkoituksella. Nyt aion taas tuikata sen pöydälle melko tiukkaan jämähtäneen sylikoneen pesään sädehoitoon ja tunnustella onko vaikutus yhä yhtä järeä. Hyvät ihmiset, Gotta Have The Rumble (2021).


Makeat on kannet. Ihanan kliseistä kuvastoa niin pahvikuorissa kuin auki taiteltavan infoläpyskän kääntöpuolellakin. Muusikolla mustaa nahkaa päällä ja poseeraukset vintage-vempeleitten kera.

37 minuutin sessiossa en kokenut ensivaikutelman kaltaista hätkähtämistä, eivätkä sukat pyörineet jalassa yhtä vinhaan kuin silloin. Ei tullut enää pölkyllä päähän. Kyseessä on vain erinomaisen loistokas albumi. Huikea ja mieletön eivät sanavalikoimaani kuulu, joten en käytä niitä.

Gotta Have The Rumble on paras tietämistäni 2021 julkaistuista.

Muuta tämän vuoden satoa näyttäisin hankkineeni suurin piirtein 20 levyä. Huomaan nyt tämän olevan sellaisista vasta toinen ulkomainen, kun jätän kokoelmat ja muinaisia konserttitaltiointeja sisältävät pois laskuista. Toinen tuli Billy F Gibbonsilta.

Robert Gordonin Rockabilly For Life (2020) on luonteva vertailukohta. Rokkarit nousivat pinnalle samoihin aikoihin 70- ja 80-lukujen taitteen 50's revivalin myötä. Brian on kestänyt ajan kulumista korvinkuullen paremmin. Ei sillä, että olisin pitänyt 12 vuotta iäkkäämmänkään sepän viimeisintä taosta heikkona, minkä voitte todeta blogista hakeutumalla siitä kertovan jutun pariin tuolta alempaa.

Setzerin uutuudelta löytyy kiitettävän perinnetietoista billyn läiskettä, mutta se on vain osatotuus. Paikoin äänimaailmaa on rikastutettu hyvinkin modernein, kenties jonkun mielestä väärin keinoin. Tyylikirjoon mahtuu myös suorempaa rokkia, bluegrassia, jopa lattaria.

One bad habit viimeistä edellisenä on uskomattoman hieno osoitus vanhan ja uuden yhdistämisestä niin kuin se pitää tehdä.

On se helppoa, kun sen osaa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


06 joulukuuta 2021

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #5 - Kari Peitsamon Skootteri: Plays Wigwam

Eikö kuulosta hullulta ajatukselta laittaa junttabuugitrio työstämään kokonaista älppäriä jonkin progeorkesterin materiaalista? Idea oli niin hullu, että Kari Peitsamo Skoottereineen toteutti sen.

Apulaissheriffi kannattaa hulluja ideoita musiikin saralla. Niistä voi syntyä joko unohtumatonta taidetta tai sitten täyttä soopaa. Onneksi tällä kertaa saatiin kokonaisuutena jotain keskinkertaista parempaa, paikoitellen melko vaatimatonta, mutta parhaimmillaan aika mahtavaa.


Pureudutaan albumiin Plays Wigwam (1991), tuolloin 6-vuotiaan Skootterin jo yhdeksänteen.


Ihan varauksetonta innostusta ei nopealiikkeisen bändipomon päähänpisto muilta saanut. Levy kuitenkin nauhoitettiin, eikä siinä todennäköisesti kovin kauan nokka tuhissut. Tämän nokkamiehen tyyli kun on aina ollut tehdä asialliset hommat ripeästi ja jättää hiomiset tykkänään tekemättä.

Takakansi lupaa itsevarmasti tai -ironisesti:

A SPLENDID TIME IS GUARANTEED FOR ALL

En tiedä kuinka kuluttajasuojalain pykäliä voisi soveltaa tässä tapauksessa. Olen aika varma, etteivät kaikki kuulijat pitäneet lopputulosta splendid-luokkaan laskettavana. Wigwam oli sentään Wigwam. Osa vakavamielisimmistä progetyypeistä piti takuulla hanketta, jos ei ihan rienaamisena, niin vähintäänkin lievänä pyhäinhäväistyksenä.

Olen antanut itseni ymmärtää biisivalintojen olleen sikäli selkeitä, että mukaan otettiin suurin piirtein kaikki mitä osattiin soittaa. Listaa tarkemmin perkaamalla onkin yllättävää havaita eniten numeroita napatun Wigujen ehkä toiseksi vaikeimmalta LP:ltä Fairyport (1971). Being (1974) sentään jätettiin ymmärrettävästi rauhaan.

Vetämällä yhteen tekijätietoja huomataan, että 8 raitaa 11:stä on Jim Pembroken sävellyksiä. Tämä ei hämmästytä tippaakaan. Syksyllä autuaammille lähteneen laulaja-muusikko-lauluntekijän teokset olivat kuitenkin popeinta Wigwamia.

Yhtä ainutta kokoelmalohkaisua enempää en suoratoistoista löytänyt albumin sisältöä. Rockin´ ol' Galway taipui helposti Skootterin näköiseksi. Kari tempaisee lyhyesti myös huuliharpulla.

Muista Fairyportilta poimituista Lost without a trace kuulostaa riisuttuna sellaiselta miltä voisin kuvitella sen Neil Younginkin versioimana kuulostavan. Every fold sen sijaan on siinä rajoilla onnistuuko lainkaan ja How to make it big in hospital uhkaa mennä huumorin puolelle. Onneksi hyvän sellaisen.

Tombstone Valentinen (1970) nimikappale svengaa hienosti kuten myös Jukka Gustavsonin In gratitude. Samaisen huippulätyn suosikkeihini lukeutuva, Pekka Pohjolan Frederik & Bill (sanat Pembroken) on koko paketin komeinta antia.

Peitsamo yltyy hulppeaan sooloon, jonka aikana Paavo Haapio bassottaa varsin eläväisesti. Groovea jo alussa ylläpitänyt Paavo Salon virvelin napakka takapotku tuplaa tahtinsa soolon lopussa. Projektin olemassaolo sai oikeutuksensa pelkästään tämän reilun minuutin pätkän myötä. Ei ole virheetöntä eikä kai niin puhdastakaan, mutta näin on hyvä. Arvostan.

Lisäpisteitä biisin nimen ensimmäisen nimen muuttamisesta Frederickistä Frederikiksi. Luulen tuon olleen tarkoituksellinen ja mahdollisesti vitsi.

Tulkintojen kohteen ensilevyltä Hard N' Horny (1969) valituista Henry's highway code sujuu skootteroituna ongelmitta. Henry's geographical & astronomical mistakes taas on sellaista tunnelmointia, joka kauniisti sanottuna aavistuksen tökkii.

Luulosairas ilmestyi aikoinaan vain singlenä ja sittemmin monilla Wigwam-kokoelmilla. Tätä pidän toisena KPS-versioiden kohokohtana. Jukan teksti ei ole täysin Karia, mutta ei liian kaukanakaan. Se passaa Peitsamon suuhun kuin tennarit jalkaan.

Kakkosaallon Wiguilta kelpuutettiin mukaan vain Nuclear nightclub. Siitä voisi todeta, että tulin ostaneeksi sen jostain divarista sinkkuna ennen kuin sain käsiini koko LP:n, ja sittemmin CD:n. Kaikessa yksinkertaisuudessaan: toimii.

Plays Wigwamia on verkosta turha hakea ja on käytettyjen markkinoillakin tarjolla nykyisin vain suht' suolaiseen hintaan. Suosittelen silti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


30 marraskuuta 2021

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #4 - Aku Ankkuli: Lootus

Minisarjan edellisen osan (Siekkarit Nurmiota) 100-prosenttinen aiheeseen sopivuus saa jatkoa toisella täysin otsikkoon osuvalla teoksella. Sikäli passelius on omaa luokkaansa, että Aku Ankkuli oli/on tietääkseni vain ja ainoastaan Kari Peitsamon musiikkiin keskittynyt joukkue.

Toiminta alkoi 90-luvun alussa Jyväskylässä. Keikkailtiin. Julkaistiin CD Toivesarja (1993), jolla on teemamme kannalta yksi pieni kauneusvirhe. Seitsemän aidon Peitsamo-kappaleen joukossa seisoo laulavan basistin, Simo Koivusen suomennos Nuclear nightclubista. Ei tosin perusteetta, sillä Skootteri oli levyttänyt Wigwam-klassikon aiemmin.

Pian esikoisen jälkeen tuli Kääk! (1994). Tällä kertaa ei menty kokonaan cover-pohjalta, vaan Koivunen kyhäsi jokusen uudenkin siivun yhteistyössä esikuvan kanssa. Myös Yarin (Se) Kari Peitsamo on mukana.

Samoihin aikoihin mestarilta ja kisälleiltä ilmestyi yhteisalbumi Dr. Rockfinger & Outlaw Boys (1994). Sillä on uusia sävellyksiä sekä bändin että Karin kynästä, esittäjinä joko Kari, bändi tai Kari ja bändi. Ei kelpaa teemaan.

Eikä kelpaa toinenkaan kimppakiekko Für Elise (2006). Nyt vedettiin yhdessä koko hela hoito, osin uutta, osin vanhaa.

Vaan kun palaamme kotvasen ajassa taakse päin, löydämme täydellisen YKSI TOISTA -tapauksen. Lootus (2003) sisältää 14 KP:n kirjoittamaa ja levyttämää raitaa AA:n esittämänä.


Kannen ankkamaailma on todennäköisesti suurelle osalle kansalaisia tutumpaa kuin CD:lle pakattu äänitaide. Aku Ankkuli käytti Kääk!:n tavoin Kaj Stenvallin maalausta levynsä julkisivua komistamaan.

Pidän ratkaisua paitsi visuaalisesti erittäin onnistuneena, myös osoituksena tietynlaisesta kunnianhimosta. Kaukana marginaalissa majailevan orkesterin ja kuuluisan taiteilijan työt yhdistettynä samaan pakettiin vaikutti aikoinaan sen ensi kertaa nähtyäni niin epätodennäköiseltä liitolta, etten tarkistamatta uskonut kuvia aidoiksi Stenvalleiksi.

Mitä musiikkiin tulee, ei olla helpon äärellä näin Apulaissheriffin näkökulmasta katsoen. Minulle Peitsamo on sen verran tärkeä tekijä, että voin olla vielä tavallistakin kriittisempi tällaisia pyrintöjä kohtaan.

Vaan ei hätää. Toivesarja on oikein hyvä, Kääk! välissä hiukan köykäisempi, mutta pitemmän studiotauon jälkeen nikkaroitu Lootus taas priimaa. Se on yhtyeen kovin saavutus tähän päivään mennessä.

Taktiikkana oli sähköistää alun perin akustisia soolotulkintoja trion rapattaviksi. Kaikilla pitkäsoitoilla pääosin käytetty politiikka on jo lähtökohtaisesti hyvä. Miksipä olisikaan tehty biisejä toistamiseen samalla lailla? Se polku ei olisi johtanut mihinkään.

Tuotantopolitiikka on edeltäjiä tanakampaa. Kuusikielinen mouruaa väliin aika hevisti. Soundit ovat kaikin puolin jykevät. Ja toimivat.

Ylimpään kastiin nousee esimerkiksi Orpokodissa tapahtuu. Äärimmilleen jämäköity ränttäkomppi à la Status Quo potkii kuin nuori norsu. Muutamaan paikkaan porukka pitää rumpalin peltitöitä lukuunottamatta niin pitkän tauon, että äkkinäinen voisi luulla muitten jo tipahtaneen. Itse luulin auton melussa kaikkien tipahtaneen.

Edellisen kanssa samalta LP:ltä Kari Kolmas (1978) peräisi oleva Vanha ränsistynyt elokuvateatteri kokee tyystin erilaisen käsittelyn. Ollaan Suomirokin ytimessä. Meno muistuttaa kitaroiltaan Hikisten Siivujen (1989) aikaista Kolmatta Naista, basso ja rummut voisivat olla Hyvää Ja Kaunista (1990).

Sinne ei aurinko paista, alkujaan lätyltä The Fool (1992), juoksee varsin rivakasti, kunhan kaikki pytyt on saatu käyntiin. Joku puhkuu simppelin, mutta räväkän huuliharppusoolon. 70-luvun Dr. Feelgood ei ole kaukaa haettu verrokki.

Jutussani Gulliverin Retkistä (1981) hehkutin Peitsamon mestarillista biisiä Anna vielä aikaa. Aku Ankkuli ei jää tulkinnallaan huonommaksi, vaan iskee tiskiin loistavat kuusi ja puoli minuuttia, jonka uljas kitarasoolo kruunaa.

Simo Koivunen on oikea mies näitä tulkitsemaan. Hän on vokalistina eri lailla samanlainen kuin tulkintojen kohde. Molempien laulusta puuttuu kaikkinainen raakuus, rankkuus ja raspikurkkuus. Kumpikin vetoaa kuulijaan omalla herttaisella tavallaan, kaukana keskitiestä, mutta turvallisesti asfaltin puolella.

Koivusen ohella ryhmässä on aina vaikuttanut rumpali Seppo Pohjolainen. Simo ja hän asuivat poikasina Sulkavalla ja innostuivat Peitsamosta jo 70-luvun lopulla. Für Elisen kannessa he kertovat Jatsin Syvin Olemus -LP:n (1977) vaikutuksesta itseensä: "Se oli kovempi kuin Slade. Se oli tiukempi kuin Hurriganes."

Sepolla oli jo tuolloin bändi, joka soitti Ankkulia. Mutta se oli eri juttu. Tarvittiin toistakymmentä kesää ja muutto Jyväskylään ennen kuin Aku Ankkuli syntyi.

Matkan varrella on kitaran varressa vaikuttanut useita eri soittajia. Lootuksella homman hoitaa Pohjolaisen yhtyetoveri tuolloin viimeisiään vedelleestä Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksesta.

Kyllä vaan, nimenomaan Rautiainen kepittää tällä levyllä. 2/3 porukasta on siis paremmin tunnettuja eräästä vuosituhannen vaihteen jälkeisen ajan suurimmista suomenkielisistä raskaan rockin kokoonpanoista.

Yllättävää, eikö vaan? Toisaalta se selittää soundien jyräävyyttä.


On oikeastaan aika mukavaa lohkaista loppuun, että Lootus on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


26 marraskuuta 2021

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #3 - Sielun Veljet: Otteita Tuomari Nurmion Laulukirjasta

Siekkarien Nurmio-tulkintojen historia alkoi yhtä aikaa yhtyeen oman historian kanssa. Konserttitilanteissa Veljet veistelivät versioitaan heti ensi metreiltä lähtien. Maaninen Huda huda päättää livelevyn Sielun Veljet (1983).

Keväällä 1990 bändi vietti neljä päivää studiossa saaden nauhalle 17 Nurmion kappaletta. Niistä neljä sisältyy muun sekalaisen seassa Siekkarien kuoppaamisen jälkeen ilmestyneelle 3CD:lle Musta Laatikko (1993). Laatikkoon ahdettiin myös Sörkän vankilassa vetaistu Oi mutsi mutsi.

Kokoelmalle Hot Dog Pop Vol 1 - Hit Singles (1992) pistettiin kaksi kevätrupeaman biisiä, tribuuttialbumille Tuomarin Todistajat (2000) yksi.

Edelleen, kesällä -90 Alanko, Orma, Hohko ja Forsman ilahduttivat tai järkyttivät yleisöjä rakentamalla muutaman keikan ohjelmiston pelkästä Tuomari-matskusta. Niistä Provinssirock-pläjäys tuli sittemmin kauppoihin CD:nä Kansan Parissa 2 (2008).

Mutta palataan noihin reilun 31 vuoden takaisiin studiosessioihin. Niiden tuloksena syntynyt nauha koki jossain vaiheessa kovia, joutui ehkä magneettikentän hyökkäyksen uhriksi. Kolme kappaletta kärsi niin pahoin, ettei niitä katsottu voitavan saattaa julkaisukelpoisiksi. Jos minun pitäisi veikata, joku päivä nekin vielä tulevat jotain kautta kuunneltaviksi.

Riittävän ehjistä neljästätoista kasattiin Jukka Orman tuotannossa Otteita Tuomari Nurmion Laulukirjasta (2007).


Orma ja Roni Martin miksasivat uusiksi suurimman osan otteista. Riku Mattilan vuoden 2000 miksaukset numeroista 5 ja 6 otettiin mukaan sellaisinaan. 7, 8 ja 9 ovat puolestaan Antti Kirvesmäen -91 työn satoa.

Sattumalta hienoimmat hetket osuvat noihin ohjelman keskivaiheille sijoitettuihin raitoihin. Kohokohdiksi Apulaissheriffin asteikolla nousevat alun perin Lasten Mehuhetkellä (1981) julkaistut Hyvästi kotimaa ja Oi mahtava totemi. Niiden parhaimmuus ei kuitenkaan kumpua niinkään teknisestä jälkityöstä, vaan juontuu Handen biisien ja Veljien esityksen ansioista.

Otteita Tuomari Nurmion Laulukirjasta on sikäli erikoinen tuotos kahlata läpi, että sillä hyvyyskäyrä noudattaa alusta nousevaa ja loppuun laskevaa profiilia. Huippu sijoittuu tosiaan puolimatkaan. Mielipide vaan taas.

Älä itke Iines alkupalana ei jaksa innostaa isosti. Myös seuraava Oi mutsi mutsi jättää hieman kylmäksi. Vihonviimeinen Huda huda taas jää kauas taakse, kun sitä vertaa Siekkari-debyytin versioon.

Lauluosasto ei ole yksin Ismo Alangon harteilla. Orma luikauttaa pari rallia (Kulkuri ja maamies sekä Hunajainen paholainen). Näistä jälkimmäiseen hän saa taottua omanlaistaan energiaa niin kurkustaan kuin kitarastaankin.

Arvostan kovasti sitä, että jätkillä oli pokkaa pitää eräs valtakunnan tunnetuimmista ja tunnistettavimmista vokalisteista irti päämikrofonista peräti puolen albumin verran. Kyllähän heillä pitkin matkaa oli pokkaa moneen muuhunkin epätavanomaiseen.

Jouko Hohko toimii solistina peräti neljällä numerolla (3, 4, 10 ja 11). Näistä Kurja matkamies maan on erinomainen näyttö taiten toteutetusta stemmalaulannasta, joka hoituu Alangon ja Orman toimesta. Jälkimmäinen säestää dobrolla ja Alf Forsman pitää huolta rytmistä bassorummun, hi-hatin ja tamburiinin kera.

Hohkon vokalismi on sen verran intensiivistä, että soittaminen samaan aikaan ei tullut kyseeseen. Niinpä bassovastuu siirtyi tämän laulaessa Ismolle. Kokekaa Rion satamassa, jos kaipaatte todistetta. Suun kautta ulos purkautuva, raastava ääni vaikuttaisi lähtevän kantapäistä asti.

Liputtomat laivat on Alangon ja Hohkon duetto, johon Orma osallistuu kertosäkeessä. Kitaran sijaan hän pelailee tässä uruilla.

Kaikkiaan levyä voi pitää toistaiseksi aukottomimmin minisarjan teemaan käypänä. Ensimmäistä kertaa koko setti koostuu täysin saman kirjoittajan ja esittäjän musiikista. Pienenä ongelmana näen se, että originaalit ovat niin tajuttoman korkeaa tasoa. Niitä ei ole lainkaan vaivatonta siivota mielestään, kun tätä kuuntelee.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


24 marraskuuta 2021

UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Honolulu + 1 Hour

Viime vapunaattona julkaistiin Dave Lindholm Lightsin esikoisalbumi.

Samalla tuli myös seiskatuumainen, jolle prässättiin kaksi isolta kiekolta pois jätettyä numeroa, B-puolellaan letkeä Gramophone. Kokoelmani jäi sitä ja A-sivun Woodman danceä vajaaksi kun en nykyään ostele vinyyliä kuin aivan ääritapauksissa.

Harmillinen puutos korjaantui syksyllä, alle puoli vuotta tapahtuneesta. Lokakuun alkupuolella näet ilmestyi saman kokoonpanon toinen pitkäsoitto Honolulu + 1 Hour (2021), joka sisältää molemmat sinkkubiisit.


Tuo singlen kääntöpuolen instrumentaali on korvissani toinen uutuuden valopilkuista. Onko nyt tosiaan niin, että kymmenestä raidasta bongaan sellaisia vain kaksi? Kyllä ja ei.

Honolulu + 1 Hour kokonaisuutena jäi muutaman pyörittelyn perusteella kovin etäiseksi. Väkisin hiipi takaraivoon ajatus, että nyt tuupattiin kauppoihin mainion edeltäjän sessioista yli jäänyttä sekundaa.

Debyytin kypsän rehevään blues-pohjaiseen rock-meininkiin verrattuna liikutaan oudommilla seuduilla. Kategorisointi on niin vaikeaa, että jätän sen tällä kertaa kokonansa viisaampien harteille.

Melkein kaikesta tuntemastani musiikista eroavalla tyylillä näyttää kuitenkin olleen kyky luikerrella mielihyväkeskukseeni. Juuri nyt luureista nautittuna Honolulu tarjoilee enemmän valoa ja voin valhetteluun sortumatta, käsi sydämellä kirjoittaa siitä pitäväni.

Kappaleitten rakenteissa on jotain mistä en saa otetta, ja jonka tietävämmät varmasti osaisivat analysoida. Minulle monet niistä kuulostavat samalla tapaa erikoisilta. Daven kitaran käytössä on joku niitä värittävä juttu. Hän näppäilee riffejä (jos noita edes riffeiksi ammattipiireissä kutsutaan) persoonallisella otteella. Ykköslevyllä oli jo vihiä tästä, ja muistinvaraisesti mietin, että on saattanut olla jo miehen aiemmassakin tuotannossa.

Myös rytmiikassa olen aistivinani jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Sama virsi jatkukoon: en osaa pukea sanoiksi, enkä tiedä onko näin vai luulenko vain. Kiehtovaa.

Iso ansio kaikesta kuuluu Lindholmin lisäksi koko bändille. Tommi Laine toisella kitaralla, Mikko Löytty bassolla ja Juppo Paavola lyöntisoittimilla mahdollistavat kerrotunlaisen materiaalin tekemisen.

Se toinen valopilkku alusta asti on ollut Go to Joan, joka nykii erinomaisena hidastettuna funkina mitä maukkaimman kitaroinnin säestämänä. Rebecca Ogbeibe laulaa loppuvaiheessa mukaan sielua miltei enemmän kuin laki sallii. Tämä saattaa olla vuoden biisi.

Levyn otsikon arvoitus askarrutti, kunnes olin keksivinäni johtolangan havaijilaiskaupungin, tulevan ajan ja vesimassojen välillä. Jostain syystä en heti mieltänyt kannen sinistä vedeksi.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


22 marraskuuta 2021

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #2 - Mari Rantasila: Kummalliset Unet - Hectorin Lauluja

Hector ja Mari Rantasila.

Miten suhtautuu heihin musiikinharrastaja, jota ensisijaisesti kiinnostaa suomalainen rock viimeisen 50 vuoden ajalta sekä länsimainen, pääasiassa afroamerikkalaiseen perustuva juurimusiikki monissa muodoissaan? Eikö ole todennäköistä, että ensin mainittu on kokoelmassa edustettuna melko kattavasti, toinen ei niinkään?

Apulaissheriffin levytietokanta ei tue arviota. Kahdeksan yksikköä Marilta, nolla Heikiltä. Nolla siellä öllöttää edelleen, vaikka menneenä kesänä arvelin jo alkavani hankintapuuhiin. En jaksa tarkistaa, sisältyykö jollekin kokoelmalle yksittäisiä Hectoreita.


Sille on pakattu 12 Heikki Harman sanoittamaa kappaletta. Kahta käännösbiisiä vaille ne ovat myös miehen sävellyksiä. Suomennoksista toisen (Olet mun kaikuluotain) hän teki aikoinaan Freemanille.

Asetelma on täten sama kuin minisarjan ykkösosassa. Molemmissa tapauksissa kyvykäs solisti versioi tunnustetun sanoittajan lauluja. Veskun Helismaa-tulkinnoissa on tosin vähän enemmän vaihtelua säveltäjien ja alkuperäisesittäjien osalta.


Kummallisten Unien kansivihkosessa Rantasila kertoo kuinka hän vuonna 1973, vasta kymmenen ikäisenä kuuli Hectoria ensi kertaa. Kuinka hän näki tämän Syksyn Sävelessä 1974 ja alkoi seuraamaan tätä tarkemmin. Ja kuinka 20 vuotta myöhemmin kävi kutsu osallistua esikuvan kiertueelle.

Ihailu on ollut hyvinkin tekstilähtöistä. Nainen on nähnyt miehen lyriikoissa toisinajattelijuutta ja kantaaottavuutta, suorastaan kapinallisuutta.

Kirjoitin tarkoituksella edellä sukupuolien kautta. Mari nimittäin tunnustaa muutaman tekstin olleen miehisen perspektiivin vuoksi hänelle hankalia. Siitä syystä jäivät pois hänelle tärkeät Olen hautausmaa ja Ake, Make, Pera ja mä.

Toisaalta mukana on Jos sä tahdot niin, joka niin ikään oli jo tippumassa listalta. Siihen löytyi kuitenkin uusi, toisenlainen näkökulma joittenkin ystävän kanssa käytyjen keskustelujen kautta. Tämä jos mikä osoittaa todeksi sen itsestään selvän asian, että mikä tahansa taideteos on ymmärrettävissä monella tavalla. Sama pätee jossain mitassa myös asiapitoiseen viestintään, jopa uutisiin ja dokumentteihin.

Kuulijan vinkkelistä yllä kuvattu on aika kiintoisaa. Artistille on ollut tärkeää löytää kappaleeseen jokin katsanto, jonka takana seistä. Vasta sitten sen on voinut vetää nauhalle ja julkaista. Vastaanottopuolella ei ainakaan allekirjoittanut kovin herkästi rekisteröi eroja kahden tulkinnan välillä tuossa mielessä.

Mistä pääsenkin palaamaan tunnustamaani Hector-tuntemukseni vajavuuteen. Albumin raidoista vain puolet kilisytti kelloja pääkopassani, kun siihen vuosia sitten tutustuin. Etu vai haitta, en tiedä. Muutama esimerkki seuraa.

Omassa kotona kuulosti heti sanomaltaan tutulta. Kalle Torniaisen laatima kasaridiscopoppisovitus pelittää pirteydessään mainiosti. Originaalin en muistanut olevan sellainen kuin se on, hieman syntikkaisen 80-lukuinen sekin. Uudempi miellyttää enemmän.

Sykkivän soul-kompin viemä Lapsuuden loppu lukeutuu niihin, joita en tuntenut entuudestaan. Kyseessä on jo mainittu Syksyn Säveleen osallistunut, nostalgisen 70-lukulainen pop-iskelmä. Tässäkin Rantasilan päivitetty versio vetää pitemmän korren.

Yhtenä iltana taas on niitä kaikkein tutuimpia Hector-paloja. Se on komeudessaan sen tasoinen klassikko, että paremmaksi pistäminen ei ole helppoa. Tätä yritettiin korviini oman aikansa tuotteelta vaikuttavalla, pontevan rokahtavalla sovituksella. Heikille piste.

On todennäköisesti...

Korjaan. On varmuudella väärin väittää, että albumille olisi varta vasten yritetty tehdä alkuperäisiä parempia versioita. En ikipäivänä usko, että se olisi ollut motiivina.

Todellisuudessa Rantasila yksinkertaisesti halusi levyttää pitkään ihailemansa, itselleen tärkeän taiteilijan teoksia omista lähtökohdistaan, itsensä näköisinä. Siinä hän myös onnistui. Vaikea hänen kyllä olisikin tuollaisessa pyrkimyksessä epäonnistua. Sen verran persoonallinen ja tunnistettava hän laulajana on.

Kummalliset Unet ei ole ainut työ, jolla Mari Rantasila saa makuuni osittain heikohkosti istuvin musiikillisin ratkaisuin toteutetun kokonaisuuden toimimaan. En hehkuta aivan mahtavuudesta, mutta hyvän puolella pysytään helposti.

Josko sitä isoa Hootakin nyt sitten viimein saisi hommattua hyllyyn.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


19 marraskuuta 2021

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #1 - Vesa-Matti Loiri: Vesku Helismaasta

Kuten minisarjan johdannossa kerroin, on Vesa-Matti Loiri tullut julkaisseeksi ylen runsaasti sarjaan käypää materiaalia. Kymmenen tapausta keksin helposti enkä vanno, etteikö niitä voisi olla enemmänkin.

Pääasiassa hänen teematyönsä ovat olleet tekstilähtöisiä. Eino Leinon runoja on hänen esitettäväkseen sävelletty peräti neljä albumia, Uuno Kailasta ja Herman Hesseä yksi kumpaakin.

Säveltäjistä Loiri on kokonaisen pitkäsoiton verran levyttänyt Oskar Merikantoa.

Edellä mainittujen voi suurelta osin ajatella sijoittuvan monitaiturin taidespektrin yhteen ääripäähän, kun hän toisessa laidassa vehtaa huumori-Veskuna. Välimaastostakin löytyy aiheeseen sopivaa. 2000-luvun alussa yleisöä ilahdutettiin kahdella oivalla Juha Vainion lauluja sisältäneellä CD:llä.

Juttuun sopivista kiekoista valitsin tietenkin mielestäni parhaan. Välimaastosta. Pitkästä aikaa kuunneltuna Vesku Helismaasta (1977) jopa hieman yllätti. Hyväksi sen tiesin, mutta että näin hyvä. Oli kasvanut hyllyssä korkoa.


Puntaroidaan sitä hyvyyttä alkaen sanoituksista.

Reino Helismaa oli yksi tuotteliaimmista suomalaisista laululyriikoiden kirjoittajista ja ensimmäinen todella suuri sellainen, kun määrää ja laatua käytetään kriteereinä. Hänen perintöään ylläpitivät sittemmin mm. Junnu ja Vexi, myöhemmin ja osittain välikäsien kautta, omaksumiaan vaikutteita häivyttäen Juice, Nurmio, Hanhiniemi, Heikki Salo, ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Levyn kaikki 11 kappaletta on peräisin Repen kynästä, ja ovat sieltä tunnetuimmasta päästä. Toisaalta en pitäisi ihmeenä, jos joku toinen samankokoinen nippu kirvoittaisi minulta vastaavan kommentin.

Sävellykset ovat - luonnollisesti - enimmäkseen Toivo Kärjen käsialaa. Jakaumaksi saadaan seitsemän Topilta, kolme Repeltä itseltään ja yksi Trad. Jymy-yllätykseksi en luokittele sitäkään, että Tapio Rautavaara levytti aikoinaan biiseistä seitsemän.

Pohjat olivat tuollaiset. Tukeva perustus, jonka päälle olisi voinut väsätä kytyisen röttelön. Onneksi ei menty helpoimman kautta, jos kohta ei pahimmastakaan paikasta. Näin rakentui vankka ja komea pytinki.

Sovitusten kunnianhimon taso pidettiin kyllin korkealla sortumatta liikaa taiteellisuuteen tai teennäiseen monimutkaisuuteen. Olli Ahvenlahti oli tasan oikea henkilö tehtävään. Hänellä oli taito tässä tapauksessa ja myöhemminkin hakea juuri Loirille sopivia rakennusmateriaaleja ja -tekniikoita.

Musiikillisesti liikutaan iskelmän, laulelman ja kupletin seutuvilla. Poljennot ovat paikoin latinalaisamerikkalaisia (esimerkiksi Koivu ja sydänRakovalkealla). En valitettavasti edelleenkään osaa tunnistaa sen suunnan tyylilajeja tarkemmin.

Tekijäjoukko tietäen ei hämmästytä, kun väliin pelataan maukkaasti jatsahtaen (ainakin Reppu ja reissumies). Se tekijäjoukko koostui näistä muusikoista:

  • Esko Rosnell, rummut + lyömäsoittimet
  • Heikki Virtanen, basso
  • Hasse Walli (sähkö) ja Nono Söderberg (akustinen), kitarat
  • Pekka Pöyry, huilu + saksofoni
  • Markku Johansson ja Simo Salminen, trumpetit
  • Juhani Aalto ja Mircea Stan, pasuunat
  • Jorma Ylösen jousiryhmä, jouset

Aika nimekästä sakkia. Kun kapellimestari Ahvenlahti vielä bravuroi muiden mukana koskettiminensa, on kasassa laadukas ryhmä.

Solistin tulkinnat kaiken muun päälle tekevät kokonaisuudesta lopullisesti hienon.

Pitkän linjan taiteilija on omaksunut aikain saatossa tiettyjä maneereja, joskus jopa kiusallisuuteen saakka. Helismaa-tulkinnoissa nämä pysyvät riittävästi taustalla. Pientä väläystä revittelystä saadaan raidoilla Laivat puuta, miehet rautaa ja Balladi villistä lännestä, ehkä muuallakin. Pahasti ei onneksi läisky yli noillakaan. Itse asiassa Loiri viljelee tehokeinojaan juuri sopivasti.

Laulajan laulutaidoista antavat erinomaisen kuvan vaikkapa Päivänsäde ja menninkäinen sekä Kaksi ystävää. Mitä suotta paisuttelemaan, kun normaali riittää.

Kattauksen viimeistelee upea Peltoniemen Hintriikan surumarssi. Mikä hartaus ja murheinen kauneus. Mikä komeista komein alakulo. Mikä vähäeleinen paatos. Toteutuksen hidastempoisuus alleviivaa kaustilaisen perinnemelodian surumielisyyttä. Jousisäestys korostaa sitä edelleen. Veskun ääni on lopullinen niitti. Vaikuttavaa.

Syrjän Martti tuskaili Murheellisten laulujen maan aikaan iskelmätekstien kurjuuden kanssa. Minä sanon, että ihan suotta. Hintriikan tapauksessa äärimmilleen viety surun kuvaus tuntuu ennemmin kohottavan kuin laskevan mielialaa.


Taisin hieman yllättyä, kun huomasin voivani päättää tämän jutun toteamalla, että Vesku Helismaasta on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: