24 marraskuuta 2021

UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Honolulu + 1 Hour

Viime vapunaattona julkaistiin Dave Lindholm Lightsin esikoisalbumi.

Samalla yhtyeeltä tuli myös seiskatuumainen, jolle prässättiin kaksi isolta kiekolta pois jätettyä numeroa, B-puolellaan letkeä Gramophone. Kokoelmani jäi sitä ja A-sivun Woodman danceä vajaaksi kun en nykyään ostele vinyyliä kuin aivan ääritapauksissa.

Harmillinen puutos korjaantui syksyllä, alle puoli vuotta tapahtuneesta. Lokakuun alkupuolella näet ilmestyi saman kokoonpanon toinen pitkäsoitto Honolulu + 1 Hour (2021), joka sisältää molemmat sinkkubiisit.


Tuo singlen kääntöpuolen instrumentaali on korvissani toinen uutuuden valopilkuista. Onko nyt tosiaan niin, että kymmenestä raidasta bongaan sellaisia vain kaksi? Kyllä ja ei.

Honolulu + 1 Hour kokonaisuutena jäi muutaman pyörittelyn perusteella kovin etäiseksi. Väkisin hiipi takaraivoon ajatus, että nyt tuupattiin kauppoihin mainion edeltäjän sessioista yli jäänyttä sekundaa.

Debyytin kypsän rehevään blues-pohjaiseen rock-meininkiin verrattuna liikutaan oudommilla seuduilla. Kategorisointi on niin vaikeaa, että jätän sen tällä kertaa kokonansa viisaampien harteille.

Melkein kaikesta tuntemastani musiikista eroavalla tyylillä näyttää kuitenkin olleen kyky luikerrella mielihyväkeskukseeni. Juuri nyt luureista nautittuna Honolulu tarjoilee enemmän valoa ja voin valhetteluun sortumatta, käsi sydämellä kirjoittaa siitä pitäväni.

Kappaleitten rakenteissa on jotain mistä en saa otetta, ja jonka tietävämmät varmasti osaisivat analysoida. Minulle monet niistä kuulostavat samalla tapaa erikoisilta. Daven kitaran käytössä on joku niitä värittävä juttu. Hän näppäilee riffejä (jos noita edes riffeiksi ammattipiireissä kutsutaan) persoonallisella otteella. Ykköslevyllä oli jo vihiä tästä, ja muistinvaraisesti mietin, että on saattanut olla jo miehen aiemmassakin tuotannossa.

Myös rytmiikassa olen aistivinani jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Sama virsi jatkukoon: en osaa pukea sanoiksi, enkä tiedä onko näin vai luulenko vain. Kiehtovaa.

Iso ansio kaikesta kuuluu Lindholmin lisäksi koko bändille. Tommi Laine toisella kitaralla, Mikko Löytty bassolla ja Juppo Paavola lyöntisoittimilla mahdollistavat kerrotunlaisen materiaalin tekemisen.

Se toinen valopilkku alusta asti on ollut Go to Joan, joka nykii erinomaisena hidastettuna funkina mitä maukkaimman kitaroinnin säestämänä. Rebecca Ogbeibe laulaa loppuvaiheessa mukaan sielua miltei enemmän kuin laki sallii. Tämä saattaa olla vuoden biisi.

Levyn otsikon arvoitus askarrutti, kunnes olin keksivinäni johtolangan havaijilaiskaupungin, tulevan ajan ja vesimassojen välillä. Jostain syystä en heti mieltänyt kannen sinistä vedeksi.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti