Eikö kuulosta hullulta ajatukselta laittaa junttabuugitrio työstämään kokonaista älppäriä jonkin progeorkesterin materiaalista? Idea oli niin hullu, että Kari Peitsamo Skoottereineen toteutti sen.
Apulaissheriffi kannattaa hulluja ideoita musiikin saralla. Niistä voi syntyä joko unohtumatonta taidetta tai sitten täyttä soopaa. Onneksi tällä kertaa saatiin kokonaisuutena jotain keskinkertaista parempaa, paikoitellen melko vaatimatonta, mutta parhaimmillaan aika mahtavaa.
Ihan varauksetonta innostusta ei nopealiikkeisen bändipomon päähänpisto muilta saanut. Levy kuitenkin nauhoitettiin, eikä siinä todennäköisesti kovin kauan nokka tuhissut. Tämän nokkamiehen tyyli kun on aina ollut tehdä asialliset hommat ripeästi ja jättää hiomiset tykkänään tekemättä.
Takakansi lupaa itsevarmasti tai -ironisesti:
A SPLENDID TIME IS GUARANTEED FOR ALL
En tiedä kuinka kuluttajasuojalain pykäliä voisi soveltaa tässä tapauksessa. Olen aika varma, etteivät kaikki kuulijat pitäneet lopputulosta splendid-luokkaan laskettavana. Wigwam oli sentään Wigwam. Osa vakavamielisimmistä progetyypeistä piti takuulla hanketta, jos ei ihan rienaamisena, niin vähintäänkin lievänä pyhäinhäväistyksenä.
Olen antanut itseni ymmärtää biisivalintojen olleen sikäli selkeitä, että mukaan otettiin suurin piirtein kaikki mitä osattiin soittaa. Listaa tarkemmin perkaamalla onkin yllättävää havaita eniten numeroita napatun Wigujen ehkä toiseksi vaikeimmalta LP:ltä Fairyport (1971). Being (1974) sentään jätettiin ymmärrettävästi rauhaan.
Vetämällä yhteen tekijätietoja huomataan, että 8 raitaa 11:stä on Jim Pembroken sävellyksiä. Tämä ei hämmästytä tippaakaan. Syksyllä autuaammille lähteneen laulaja-muusikko-lauluntekijän teokset olivat kuitenkin popeinta Wigwamia.
Yhtä ainutta kokoelmalohkaisua enempää en suoratoistoista löytänyt albumin sisältöä. Rockin´ ol' Galway taipui helposti Skootterin näköiseksi. Kari tempaisee lyhyesti myös huuliharpulla.
Muista Fairyportilta poimituista Lost without a trace kuulostaa riisuttuna sellaiselta miltä voisin kuvitella sen Neil Younginkin versioimana kuulostavan. Every fold sen sijaan on siinä rajoilla onnistuuko lainkaan ja How to make it big in hospital uhkaa mennä huumorin puolelle. Onneksi hyvän sellaisen.
Tombstone Valentinen (1970) nimikappale svengaa hienosti kuten myös Jukka Gustavsonin In gratitude. Samaisen huippulätyn suosikkeihini lukeutuva, Pekka Pohjolan Frederik & Bill (sanat Pembroken) on koko paketin komeinta antia.
Peitsamo yltyy hulppeaan sooloon, jonka aikana Paavo Haapio bassottaa varsin eläväisesti. Groovea jo alussa ylläpitänyt Paavo Salon virvelin napakka takapotku tuplaa tahtinsa soolon lopussa. Projektin olemassaolo sai oikeutuksensa pelkästään tämän reilun minuutin pätkän myötä. Ei ole virheetöntä eikä kai niin puhdastakaan, mutta näin on hyvä. Arvostan.
Lisäpisteitä biisin nimen ensimmäisen nimen muuttamisesta Frederickistä Frederikiksi. Luulen tuon olleen tarkoituksellinen ja mahdollisesti vitsi.
Tulkintojen kohteen ensilevyltä Hard N' Horny (1969) valituista Henry's highway code sujuu skootteroituna ongelmitta. Henry's geographical & astronomical mistakes taas on sellaista tunnelmointia, joka kauniisti sanottuna aavistuksen tökkii.
Luulosairas ilmestyi aikoinaan vain singlenä ja sittemmin monilla Wigwam-kokoelmilla. Tätä pidän toisena KPS-versioiden kohokohtana. Jukan teksti ei ole täysin Karia, mutta ei liian kaukanakaan. Se passaa Peitsamon suuhun kuin tennarit jalkaan.
Kakkosaallon Wiguilta kelpuutettiin mukaan vain Nuclear nightclub. Siitä voisi todeta, että tulin ostaneeksi sen jostain divarista sinkkuna ennen kuin sain käsiini koko LP:n, ja sittemmin CD:n. Kaikessa yksinkertaisuudessaan: toimii.
Plays Wigwamia on verkosta turha hakea ja on käytettyjen markkinoillakin tarjolla nykyisin vain suht' suolaiseen hintaan. Suosittelen silti.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- YKSI TOISTA VERSIOIMASSA - Tulossa...
- LEVYT - Wigwam: Tombstone Valentine
- LEVYT - Kari Peitsamon Skootteri: Groovers' Paradise
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti