VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #2 - Kauko Röyhkä & Narttu: Mutta, Mutta

Viime vuosituhannen lopuilla suositun oululaisen tanssiravintola Foxian alakerrassa toimi joitain vuosia baari, jonka nimi oli Jazz Inn tai sinne päin. Se oli pienellä esiintymislavalla varustettu hämyisen viihtyisä paikka. Muistaakseni samoissa tiloissa oli aiemmin pyöritetty Cafe Lillemor -nimistä kuppilaa.

Estradilla soitti usein joku enemmän, vähemmän tai täysin jazziin kallellaan ollut pumppu. Näin jälkeen päin ajatellen baari olisi ollut mitä oivallisin ympäristö nauttia Kauko Röyhkä & Nartun mini-LP:n Mutta, Mutta (1989) biiseistä elävänä.

Täydellisesti ei olisi vuosimallin -89 Narttu mennyt tyyliltään Jazz Innin tavanomaisesta esiintyjäkaartista sivuun. Vaikeasti lokeroitava Mutta, Mutta on ehkäpä jotain jazz- ja lattarivaikutteista vaihtoehtorokkia tai -poppia. En tiedä, mutta joka tapauksessa hyvin tyylikästä ja vivahteikasta meininkiä.

Mats Huldén oli aiemmin arvioimani albumin Mielummin Vanha Kuin Aikuinen jälkeen siirtynyt kakkoskitarasta bassoon Jari Paulamäen tilalle. Röyhkä laulussa, Tommi Viksten kitaroissa ja Heikki Tikka rummuissa jatkoivat samoilla töin.

Wikipedian mukaan Tikka hoiteli levyllä myös koskettimia. Päävastuun tällä saralla otti uutena vahvistuksena miehitykseen vasta saapunut Pekka Gröhn, joka lisäksi taputteli jossain kohtaa conga-rumpuja.

Hepa Halme puhaltelee saksofonit mainiolle nimiraidalle. Mutta, mutta lienee kiekon jatsahtavin numero. Kaikki mitä sillä korviin kantautuu on hienovaraisen harkitun kuuloista ja rennolla otteella soitettua. Tikka, Huldén ja Viksten loihtivat taustalle taianomaisen tunnelman. Kauko laulaa siihen soveltuvan niukkaeleisesti. Gröhn urkuineen osoittaa lopussa olevansa tekijämiehiä. Musiikkia isolla M:llä.

Hyvin moni yllä kuvailemani asia toistuu kappaleissa Pastoraali sekä Huutoa puistossa. Ensin mainitun loppuun bändi tempaisee progehtavan loppuhuipennuksen, jossa soivat samanaikaisesti piano ja urut. Olisikohan Tikan kiippariosuus juuri tässä? Jälkimmäisestä nousee etenkin kuulokekuuntelussa esiin Vikstenin maukas kitaran soitto, joka voiman ja sorminäppäryyden sijasta perustuu siihen, että oikeat, vähäisetkin temput tehdään oikeissa paikoissa.

Latimeria maalaa jo ilman sanoitustaankin varsin mystisen äänimaailman. Teksti sukeltaa vielä syvemmälle erikoiseen teemaan. Vanha Eurooppa jatkaa maalailua kolmijakoisella tahtilajillaan. Ihan puhtaana valssina sitä en pysty pitämään. Eiköhän noita ole muitakin kolmeen laskettavia musiikin lajeja olemassa.

Kaiken kaikkiaan Mutta, Mutta on tasapainoinen ja jollain tapaa jännittäväkin kokemus. Röyhkä lauluntekijänä ja Narttu yhtyeenä eli kukoistavinta aikaansa.

Seuraavana vuonna heiltä julkaistiin vielä yksi, mahdollisesti kaikkein paras LP Joko - Tai, josta saatan joku päivä vielä kirjoitella enemmän. Minulla nämä kaksi mestariteosta on samalle CD:lle naitettuna.

Ja se on huima paketti. En vallan suosittele kuuntelemista meluisassa autossa. Kotisohva tai mukava työtuoli on huomattavasti toimivampi vaihtoehto.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA - Tulossa...
• LEVYT - Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen