Jutut ajassa

27 tammikuuta 2021

KIMPPALEVYJÄ #1 - Kauko Röyhkä Ja Severi Pyysalo & Maarit: Turmion Suurherttua

Ensimmäisenä kimppana käsitellään Röyhkän ja Pyysalon yhteislevy, jolla Maarit vierailee. Turmion Suurherttua (2017) on faktisesti nimenomaan kahden ensin mainitun herran yhteistyön tulos. Tummanpuhuva etukansikin puhuu päätelmän puolesta.


Rouva Hurmerinnan vastuulle siunaantui laulu kahdessa biisissä soolona, yhdessä Kaukon kanssa duetoiden sekä parit taustat. Pitkän linjan persoonallisäänisen taiteilijan panosta ei voi vähätellä. Isken vastaansanomattomana todisteena pöytään Elohopean.

Turmion Suurherttuan sävellykset ja sovitukset syntyivät kahta vaille Pyysalon pajalla. Joskus pääsee piru irti ja Olen orjasi tulivat Jussi Lehtoselta. Kyseessä lienee ainut Röyhkän albumi, jolla hän ei pistänyt lainkaan näppejään tuotannon noihin osiin. Tekstit toki kirjoitti.

Sanoituksista muistan jo alkuunsa kiinnittäneeni huomiota kappaleeseen Nero luo, joka sisältää varsin hykerryttävää kuvausta, kukaties varustettuna ripauksella itseironiaa.

joka kevät hän odottaa
Nobelin palkintoa
nyt pitäis olla jo
hänen vuoronsa
puhelin soi, se on
kustantaja, taas sen
sai joku portugalilainen
vääryys, harmittava
takaisku eikö ne
kusipäät tajua

Meille kullekin muodostuu oma käsityksemme julkisuuden henkilöistä. Apulaissheriffin ajatuksissa ylle lainattu katkelma ei kuulosta Jukka-Pekka Välimaalta. Luulen, että itseironian määrä biisissä on olematon.

Tämän levyn tiimoilla jätän kovin pitkälle menevät tyylilajiluokittelut suosiolla tekemättä. Totean vain, että taidemusiikkiahan tämä on. Rock kummittelee korkeintaan asenteena rivien välissä ja senkin mahdollinen havaitseminen perustunee Röyhkän historian tuntemiseen.

Kun käyttää hieman aikaa koko diskografian puntarointiin, havaitsee hänen saaneen 40 vuoden aikana aikaan yllättävänkin (?) monenlaista. Monimuotoisuus ei ehkä yllä ihan jonkun Nurmion tasolle, mutta ei kauaskaan. Mielipidettäni juuri nyt tiedusteltaessa vastaisin Röyhkän onnistuneen omilla sektoreillaan kokonaisuutena hivenen paremmin.

Ja niin onnistui Turmion Suurherttuallakin, mistä erityisen ison kiitoksen ansaitsee Severi Pyysalo.

Sangen erilaisista musiikillisista ympyröistä ponnistavan Pyysalon kädenjälki kuuluu ja lopputulos toimii. Tämä ei ole ainoa tapaus, kun itselleni tutun artistin loikka itselleni oudomman genren pariin aikaansaa tiettyä kutkutusta.

Näissä olisi periaatteessa aineksia porttiteorian mukaiseen sukellukseen uuteen maailmaan. Useimmiten, ellei peräti aina, hyppy jää ajatuksen tasolle eikä johda mihinkään. Tuskin Kaukokaan saa minua suuremmin innostumaan jazzista (en näemmä malttanut olla mainitsematta), kun ei sitä muutkaan lajia hivotelleet, kuuntelemani muusikot ole vielä onnistuneet tekemään.

Toisena esimerkkinä heitän tarjolle monitunnelmaisen avausraidan Gulliver.

Orkesterissa löytyy rumpubassokitaraosaston jatkoksi sopivasti puhaltimia sekä kapellimestarin hanskaamat koskettimet ja vibrafoni. Nimenomaan vibrafoni on instrumentti, jolla Pyysalo on tullut tunnetuksi.


Kimpan toinen osapuoli palasi taas seuraavalla pitkäsoitollaan aivan toisenmoisen ilmaisun pariin. The Bootsin kanssa syntyi sisällöltään hyvin vaihtelevainen paketti, mutta sepä onkin täysin eri asia.

Sinällään Röyhkältä on aikojen saatossa ilmestynyt muitakin minisarjan aiheeseen täsmääviä teoksia. Joittenkin kohdalla olisin joutunut tavaamaan sääntökirjaa erityisen tarkkaan. Valittu kiekko ei tulkintavaikeutta aiheuttanut ja on paitsi virkistävän poikkeava, niin myös parhaasta päästä kyseisiä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti